No niin, arvoisat ladyt! Neljäs luku oli työn ja tuskan takana, mutta tässä se seisoo (hihih, seisoo)!
Torstai 4. syyskuuta
Elämä on jännä asia. Välillä se on täyttä paskaa, toisinaan pelkästään perseestä, ja joskus sitä luulisi syöneensä isän kaikki sienivarastot. Juuri nyt elämäni olisi ensiksi mainittua ilman Harrya.
Heti aamulla, ennen kuin olin edes ehtinyt herätä kunnolla, hän marssi suoraan Fiorellin toimistoon ja luetteli pitkän liudan syitä miksi Luciuksen pitäisi saada sienensä takaisin. Fiorelli oli tietysti vastustellut ja selittänyt, ettei hänellä olisi varaa aukaista Malfoyden tiliä nyt, kun rahan arvo oli nousussa. Harry vastasi, ettei häntä voinut rahan arvo vähempää kiinnostaa. Siitä Fiorelli oli raivostunut ja lyönyt nyrkkiä pöytään huutaen: ”Tuollaisilla röyhkeillä kakaroilla ei ole minkäänlaista oikeutta puuttua minun päätöksiini!” Sitten oli Harryn vuoro raivostua ja niin edelleen. Kiivas sanailu oli lopulta päättynyt Harryn kiukkuiseen tuhahdukseen: ”Minä pelastin sinut ja koko maailman Voldemortilta ja kuolonsyöjiltä, joten turha urputtaa vastaan.” Fiorellin hapan naama oli venähtänyt ja muuttunut laikukkaan harmaanpunertavaksi. Tunnin päästä äiti pääsi taas hattuostoksille ja isä haki sienensä takaisin kyyneleet silmissä.
Olen aika paljon jauhanut hääpäivästämme ja itsestäni, työstäni ja siitä miten inhoan koiraa, jonka itse ostin. Olisi ehkä aika kirjoittaa Harryn pahemmasta puolesta, kiukkupussista sankarin kuoren alla. Harryhan on todella herttainen kaveri, auttaa vanhuksia kadun yli ja niin poispäin. Mutta jonain päivinä hän haastaa riitaa kaikesta yrittäen näin purkaa pahan olonsa ja turhautumansa. Ikävä kyllä en välttämättä ole itsekään kovin pitkäpinnainen, ja pahan päivän (tai viikon tai kuukauden) sattuessa maailmanluokan riita voi alkaa esimerkiksi siitä, että Harryn paita on minun puolellani sänkyä, hammastahnani on loppu ja lainaan Harryn omaa, maito on loppu, kahvi on loppu, Päivän Profeetta on myöhässä ja niin edelleen. Turhautumisen merkit näkyvät ensin käsissä. Ne puristuvat nyrkkiin ja avautuvat taas, heiluvat kylkien vieressä ja sitten lähtevät haromaan hiuksia.
Kasvoista voi lukea seuraavan turhautumisen asteen. Käsiepisodin jälkeen kannattaa katsoa kasvoja. Kulmakarvat menevät hienoiseen kurttuun ja suu kiristyy ja ottaa vakavan ilmeen. Huulilta voi päästä huuto: ”Draco, missä on…?” tai ”Mitä tämä tarkoittaa?” tai ”Ei, en minä ole vihainen. Näytänkö minä muka siltä?” Silmät katselevat levottomina ympärilleen hakien turvallista kiintopistettä. Nyt ollaan jo vaarallisien vesien rajoilla. Tämä vaihe paranee yleensä kahvilla. Jos kahvia ei ole, alkaa tapahtua kummia, kuten asunnon ympäri steppaamista, epäkohteliaita tiuskaisuja, ylitsevuotavaa sarkasmia ja ovien paiskomista. Jos kummallakaan ei ole kiire töihin, alkaa suoranainen huutaminen ja tavaroiden heitteleminen. Hiljaista tulee vasta kun jompikumpi on lähtenyt puolijuoksua ulos. Niinä päivinä toivoo olevansa etana tai jokin muu otus jolla ei ole hajuakaan ihmissuhdeongelmista.
Nyt olen ruokkinut Pikkupirun ja käyttänyt sen viheliäisen pitkällä lenkillä. Kävellessäni kioskin ohi tuli mieleeni eräs asia. Silloin joskus, kun olin vielä Tylypahkassa, taisi olla viimeinen vuosi, meni päivässä kokonainen aski tupakkaa. Mutta sen jälkeen teinkin elämäni parhaan virheen ja minun oli eräästä näkökulmasta katsottuna pakko luopua noista syöpäkääryleistä, sen verran sain kuulla miten pahalta haisen, miten epäterveellistä tupakka on ja miten rumaksi se minut tekee jos vielä jatkan. Lopettaminen teki kipeää mutta kannatti. Minustahan on tulossa oikea terveyssaarnaaja. Mokoma Potter, hänen pinttyneet elämäntapansa tarttuvat pikkuhiljaa minuunkin.
Fiorellista päästyään Harry tuli kotiin, joi paljon kahvia ja kiisi suoraan töihin, oli kuulemma myöhässä jo kahdelta ensimmäiseltä tunnilta. Minunkin on kai pakko mennä jo, lajittelemaan timantteja, johdattamaan ihmisiä ja muita otuksia kalleimpien aarteidensa luo, tekemään paperitöitä ja potkimaan maahisia. Toivon vain ettei isä tule juuri nyt kiittelemään minua suuresta saavutuksestani. Silloin joutuisin sanomaan, että oli Harryn ansiota että heidän tilinsä aukesi, ja silloin en saisikaan perintöäni, vaan se siirtyisi rakkaalle maailmanpelastajalleni. Mutta toisaalta, mehän olemme naimisissa, joten se menisi hänelle kuitenkin, tavallaan. Hassua, miten sana ”tavallaan” muistuttaa sanaa ”tavataan”, vaikka niillä ei ole mitään yhteistä… Miksihän?
Ihanaa, että jotkut ihmiset osaavat piristää harmaata ankeaa päivääni. Blaise sattui eksymään Irvetaan työvuoroni aikana, ja pidimme mukavan juttutuokion menneistä ajoista, mietimme mitä vanhoille tupatovereille kuuluu ja miten nykyiset luihuiset pitävät ilkeää kovisimagoamme yllä. Jonoakaan ei kertynyt, sillä torstaisin on yleensäkin hiljaisempaa kuin yleensä. Ihmiset käyvät kaupoissaan normaalisti keskiviikkona ja torstaina ei kukaan viitsi käydä pankissa. Blaise ei kumma kyllä tiennyt Harrysta ja minusta, se osoittaa että hänen juoruantenninsa on hieman tylsynyt sitten kouluaikojen. Hän itse on pysytellyt samanlaisissa yhdenillanromansseissa, sanoo että se kannattaa, sillä silloin tarvitse ikinä muistaa kumppanin syntymä- tai nimipäivää tai vuosipäiviä. Itsehän en ole tietenkään sitä mieltä, olenhan sitoutunut ja vastuullinen aikuinen kun Blaise on pelkkä lapsekas kakara.
Tulin ehdottaneeksi Blaiselle, että hän piipahtaisi meillä huomenna. Harmi kyllä unohdin silloin Harryn kokonaan, kuten myös sen ettei hän todellakaan pidä Blaisesta tai ei ainakaan ole oppinut vielä pitämään. En viitsi edes kuvitella, miten kamalaa on ruveta selittelemään iltamyöhällä kärttyiselle ja väsyneelle miehelle että hänen inhoamansa ihminen tulee huomenna käymään (eli luultavasti juomaan ja kutsumaan tutun tuttuja bileisiin, jotka sitten kestävät läpi yön). Voisin selvitä jos juottaisin Harryn niin kaatokänniin, ettei hän huomenna muista mitään. Mutta sitten saisin aamulla kestää oksentelusta kärttyisää Harrya, joka on lähes yhtä paha kuin iltakärttyinen Harry. Olen totaalisessa kusessa jo toisen kerran tällä viikolla. Toivoisin että saisin edes vähän aikaa olla rauhassa suurelta suultani. Tarvitsen loman. Pitkän, ihanan loman jossakin eteläisessä aurinkomaassa jossa alkuasukkaat poimisivat minulle puusta banaaneja ja tekisivät niistä pirtelön. Joku eksoottinen paikka sen pitää olla, joku paikka jossa on lämmintä kaksneljä seitsemän, paikka mistä näkee merelle. Se olisi niin ihanan virkistävää tämän typerän vetisen syksyn vaihteluksi.
Asiaan. Harry pitää saada vakuutetuksi, että Blaise on maailman ihanin ja kultaisin ihminen. Minun pitää ostaa hänelle paljon uhrilahjoja, jotta hän leppyy. Voisin listata Blaisen kaikki hyvät puolet nyt ja käyttää niitä illalla. Minulla onkin jo pari hyvää juttua:
- Blaise on hyvännäköinen
- Blaise on sukkelasanainen
- Blaise on selvänä kohtelias ja siisti
- Blaise on hyvännäköinen
Onkohan tuo hyvännäköinen-juttu sittenkään hyvä idea? Jos Harry tulee vain mustasukkaiseksi ja muuttaa Weasleylle koko loppuiäkseen, enkä saa nähdä häntä enää ikinä. Se olisi varsin kamalaa.
Työaika loppui, enkä ole tehnyt tänään muuta kuin miettinyt Blaisen hyviä puolia. En keksi niitä yhtään enempää, ja alan hermostua. Kohta minun pitää lähettää sille idiootille pöllö ja kysyä hänen hyviä puoliaan. Tuskin hän itsekään keksii niitä enempää kuin minä. Perhana.
