Author: maisamiisa
Title: Minun on kaipaus
Pairing: Sara/Sofia (ei kovin näkyvä)
Rating: PG-11 (K-11)
Beta: none.
Genre: death, angst, femslash (ei kovin näkyvä) one-shot
Disclaimer: Hahmot mielikuvitukseni tuotetta.
Warnings: hahmon kuolema
A/N: Angstailin tuossa yhtenä iltana ja kirjoitin sitten tällaisen. Kas kummaa, tästä piti tulla Frerardia muttei kuitenkaan taaskaan tullut vaan päätin tehdä femmeä. Femme ei ole entuudestaan mulle tuttua, ei ole omaa kokemusta tyttörakkaudesta eikä ole tullut luettua just mitään femmeilyä paitsi just nää Jipun Broken Ballerina ja sen kaveri. Nimi oli vaikea, mietin sitä yli tunnin ja lopulta päädyin tuohon joka yllä näkyy, sehän on Zen Cafén biisistä Nainen vailla historiaa, upea biisi muuten.
Saran PoV
Olen tuntenut sinut kuusi vuotta. Olemme olleet koko ikämme samalla luokalla, olen tehnyt kanssasi ryhmätöitä opettajan käskyjen mukaisesti. Silti en ole koskaan tullut puhuneeksi kanssasi kunnolla. Sinulla oli kaverisi ja minulla cd-soittimeni. Tunnuit etäiseltä, täysin erilaiselta kuin minä.
Sinä tuskin huomasitkaan minua. Olin sinulle vain se outo mustatukkainen tyttö, joka aina angstasi jossain näköpiirin ulkopuolella. Silti minä näin sinut aina.
Se oli hämärä, syyskuun alun viileähkö, mätäneviltä lehdiltä tuoksuva alkuilta. Olin tapani mukaan tullut entisen ala-asteeni pihalle istumaan penkille, kuuntelemaan musiikkia kaikessa rauhassa ja kirjoittamaan tajunnanvirtaa.
Sitten näin sinut, ensimmäistä kertaa kunnolla sitten seiskaluokan alun eli noin kuukauteen. Istuin napit korvissa hiljaa penkilläni, etkä sinä huomannut minua. Kävelit asvalttipihan poikki minun katsoessani sinua. Ryhtisi oli kumara, suunnistit suoraan liikuntavälinevaraston luo ja istuit portaille. Painoit vaalean pääsi käsiin. Minut valtasi hirveä halu juosta pihan poikki luoksesi, kiertää käteni ympärillesi ja lohduttaa sinua.
Kaivoit reppuasi. Katselin lumoutuneena jokaista liikettäsi. Laskeva aurinko heitti säteitään yllesi. Vasta välähtävä teräs sai minut heräämään ajatuksistani. Katsoin sinua uudelleen ja totesin silmieni olevan oikeassa. Hypähdin ylös penkiltä ja lähes juoksin luoksesi. Kohotit katseesi ja näit minun tulevan. Työnsit kädessäsi olleen veitsen takaisin reppuusi piiloon, etten näkisi sitä.
Istuin viereesi. Käänsit katseesi pois.
”Moi Sofia”, sanoin kokeilevasti.
”Moi.” Puhuit toiseen suuntaan, pidit kasvot poispäin käännettyinä. Istuin vieressäsi ja ojensin farkkukankaan verhoamat sääreni suoriksi eteeni. Pidit katseesi edelleen poispäin käännettynä, tartuin reppuusi ja hivutin sitä sentti sentiltä kauemmaksi sinusta. Avonainen vetoketju paljasti pienen Martinin puukon, sellaisen, joka annetaan ensimmäistä vuotta partiossa olevalle sudenpennulle. Puukossa ei ollut tuppea, sen terä välähteli valonsäteiden osuessa siihen. Tarkistin, ettet katsonut ja siirsin sitten nopeasti puukkosi omaan laukkuuni cd-levyjen seuraksi.
Yritin jutella mahdollisimman tavallisesti mahdollisimman tavallisista asioista. Vastailit yhden tai kahden sanan lauseilla minun höpöttäessäni täysin merkityksettömistä asioista, kuten seiskaluokan alusta ja uudesta koulusta. Kiitin onneani siitä, ettet katsonut minua vaan tuijotit itsepäisesti lehmuksien reunustamaa hiekkapihaa, sillä silloin et pystynyt näkemään käsieni tärinää.
”Sara, lopeta.” Kivahduksesi säikäytti minut, en ollut varmaan koskaan kuullut sinun puhuvan kenellekään niin. Vaikenin.
Nappasit reppusi viereltäni, et näyttänyt huomaavan sen siirtyneen. Lähdit pois puolijuoksua.
”Sofia, sun reppu on auki!” huusin perääsi. Kiepautit repun edelleen juosten eteesi ja ilmeisesti pistit sen kiinni.
Jäin istumaan välinevaraston portaille. Muistin puukkosi olevan edelleen laukussani ja lähdin kävelemään kohti kotiasi; voisin tiputtaa sen postilaatikkoonne.
Sofian PoV
”Saatanan ämmä, turpa kiinni!” Mätkähdys. Äidin kirkaisu.
Nappasin nopeasti käteeni reppuni, joka oli avonaisella sängylläni. Vetäisin päälleni nopeasti valkoisen hupparin huoneessani ja avasin oven. Käytävä oli tyhjä, edes Joona ei ollut paikalla. Varmaan sekin oli kavereidensa luona.
Kiirehdin eteiseen. Työnsin jalkaani vanhat lenkkarini, en uusia punaisia koristossujani. Avasin oven ja astuin ulos hämärtyvään iltaan.
Harmaat lenkkarini takoivat punaruskeaa hiekkatietä. Reppu hyppi selässäni juoksuaskelten tahtiin. Kyyneleet uhkasivat sumentaa näkökenttäni, haparoin askeleissani mutta säilytin kuitenkin tasaisen rytmin.
Ajauduin kuin itsestään vanhan koulun pihalle ja raskaasti hengittäen kävelin omalle paikalleni, välinevaraston portaille. Istuin portaille ja painoin pääni käsiin, yritin pidätellä kuumia kyyneleitä sisälläni, mutten pystynyt.
Pyyhkäisin silmäkulmasta viimeisen kyyneleen hetken kuluttua. Aloin etsiä repustani mp3-soitintani. Sormet tapasivat sileän pinnan, luulin sitä soittimekseni ja suljin sen käteeni ja vedin sen esiin. Kädessäni ei kuitenkaan ollut omaa punaista Zen Stoneani vaan edellisestä partiokokouksesta reppuun jäänyt, pikkusiskolta lainattu, Martini Junior-veitsi. Unohduin tuijottamaan kädessäni olevaa puukkoa. Valo välkähteli puhtaassa ja kiiltävässä terässä ja äkkiä tunsin ymmärryksen virtaavan ylitseni. Tai en ymmärryksen, vaan jonkin, joka kertoi mitä tehdä. Olisi helpottavaa päästä täältä pois.
Kohotin katseeni ja huomasin entisen luokkalaiseni tytön tulevan lähemmäs. Työnsin kiireesti puukon reppuuni piiloon ja laskin repun maahan jalkojeni viereen.
”Moi Sofia”, Sara sanoi.
”Moi.” Sara istui viereeni, vaikka toivoin että saisin olla yksin. Käänsin kasvoni toiseen suuntaan, toivoin sen viestivän halustani viettää aikaa oman itseni kanssa. Sara ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään, hän istui edelleen vieressäni vaikka mielestäni selkeästi osoitinkin etten halunnut seuraa. Sara puhui koulusta niin kuin se olisi maailman tärkein asia, vastailin ’joo’, ’ei’ ja ’mm.’
Sara ei näyttänyt tajuavan mitään, joten lopulta sanoin peittelemättä ärsyynnystäni:
”Sara, lopeta.” Otin repun käteeni ja nousin ylös. Luomatta katsettakaan toiseen tyttöön lähdin juoksemaan taas.
”Sofia, sun reppu on auki!” Sara huusi perääni. Heilautin repun etupuolelle ja hiljensin aavistuksen verran vauhtia niin että sain vetoketjun kiinni. Sitten taas heilautin sen taakseni ja kiristin vauhtia.
Lopulta minun oli pakko hiljentää vauhtini kävelyksi, en ollut tottunut juoksemaan pitkiä matkoja kerrallaan. Kävelin asvaltilla päällystettyä tietä eteenpäin, mietin menisinkö saman tien kotiin. En halunnut, en halunnut nähdä äitiäni ja vihaa puhkuvaa isääni. Sitä paitsi kaipasin jokea, joka oli noin puolivälissä kotimatkaa. Ja todellakin, pian olin sillalla. Nojasin metallikaiteeseen ja nautin tuulen kisailusta kasvoillani. Katselin alaspäin, joen tummanrusehtava vesi näytti kylmältä ja luotaantyöntävältä. Silti se oli minulle rakkain paikka koko maailmassa. Se pieni silta kaukana keskustasta ja kaupungin kovista äänistä.
Nousin istumaan kaiteelle, heitin jalkani toiselle puolelle. Mietin elämää ja sen loppumista. Mikään ei loppuisi, mikään ei pysähtyisi jos minä vain yhtäkkiä häviäisin maapallolta. Mikään ei muuttuisi.
Nousin seisomaan kaiteelle. Katsoin alas, houkuttelevaa vettä. Se veti minua puoleensa magneetin lailla, mutten kuitenkaan aikonut toteuttaa haavettani hypätä, jäätyä, hukkua, kuolla.
”Sofia!” Saran ääni säikäytti minut. Käännähdin katsomaan suuntaan, josta olin tullut. Astahdin epähuomiossa hieman taaksepäin, vasen jalkani lipesi kaiteelta. Yhden ohimenevän hetken tunsin lentäväni ja sitten iskeydyin selkä edellä veden pintaan.
Saran PoV
Hetken luulin sinun lentävän, heilauttavan pari kertaa käsiäsi ja nousevan ilmaan. Karu totuus kuitenkin iski kovana päälleni suuren läiskähdyksen muodossa. Juoksin sillan kaiteen luo ja katsoin alaspäin. En nähnyt sinua missään.
Soita hätänumeroon, idiootti! ääni kirkui päässäni. Tuijotin hetken alaspäin ja tajusin viimein että minun pitäisi todellakin soittaa hätänumeroon.
Selitin ystävälliselle, rauhoittelevalle naiselle hysteerisenä tapahtumia. Lopulta sain kuulla, että apua on tulossa ja voisin lopettaa puhelun. Painoin punaista luuria ja lysähdin maahan. Kyyneleet tekivät tuloaan, eikä aikaakaan kun ne valuivat poskilleni sotkien huolelliset silmänrajaukseni. En pystynyt nousemaan ylös ja lähtemään joen varsille tähyilemään sinua. En pystynyt, tiesin loiskahduksen lopullisesta laadusta sinun olevan kuollut. Pieni, kaunis blondi Sofia. Kuollut. Ikiajoiksi poissa.
Loppuillan tapahtumista minulla ei ole tietoa. Olin kai jonkinasteisessa shokissa, koska en pysty mitenkään saamaan mieleeni mitään muuta kuin sen, että paikalle saapuneet ambulanssimiehet puhuivat minulle rauhoittelevasti ja miten hyökkäsin halaamaan toista miestä ja melkein kuristin hänet.
Seuraava muistikuvani on seuraavalta aamulta, jona heräsin omasta sängystäni. En tiennyt, miten olin yhtäkkiä päätynyt sillalta omaan sänkyyni makaamaan t-paidassa ja pikkuhousuissa. Kuitenkin siellä minä olin, turvassa omissa lakanoissani. Turvassa ulkomaailmalta, mutten omalta mieleltäni.
Purskahdin itkuun. Äitini tuli huoneeseeni, heittäydyin hänen kaulaansa itkemään, miten se ei ollut minun vikani että sinä putosit. Äiti rauhoitteli minua, sanoi ettei tietenkään ollut, enhän minä ollut sinua työntänyt.
”Ethän?” Äidin kysymys aiheutti uuden itkukohtauksen edellisen, jo vähän laantuneen, perään.
”Äidin pieni kulta”, äiti sanoi ja halasi minua. ”Sofialla on nyt hyvä olla.” Se kuulosti kliseiseltä, mutta halusin uskoa siihen. Että sinulla on nyt hyvä olla, jossain valkoisella pilvellä pitkässä, valkoisessa yöpaidassa soittamassa harppua kaukana maailman kauheuksista.
Epilogi
Valkoinen arkku on kirkon etuosassa. Nelikymppinen nainen nyyhkyttää ensimmäisessä rivissä nojaten mieheensä, viisivuotias poika istuu vanhempiensa vieressä ja kyselee, missä Soffe on ja milloin palaa.
Toisella puolella kolmannessa rivissä istuu yksinkertaiseen mustaan mekkoon pukeutunut, laiha, mustatukkainen tyttö. Tytön ilme on sulkeutunut, eikä vastaa, vaikka arkussa makaavan toisen tytön vanhat sukulaistädit kyselevät kovaan ääneen, kuka hän mahtaa olla.
Saran PoV
Minun on vaikea ajatella, että sinä olet siinä arkussa. Silmäsi ovat kiinni, näytät siltä kuin nukkuisit, ja niinhän sinä nukutkin. Ikuista unta.
En päästä kyyneleitä tulemaan. En halua päästää niitä tulemaan, haluan säilyttää ne sisälläni siihen asti että olen yksin kotonani.
Kirkon etuosassa istuva pieni poika purskahtaa itkuun. ”En mä halua sun halia! Mä haluan Soffen!” Poika säntää kirkon käytävälle ennen kuin kumpikaan vanhemmistasi ehtii sanoa mitään. Istun käytävän puoleisessa päässä penkkiä, nousen ylös ja nappaan veljesi kiinni. Isäsi tulee ja ottaa poikansa syliinsä, kiittää minua ja tunnistaa ilmeisesti minut, kävimmehän minä, hän ja äitisi keskusteluja siitä illasta.
Siunaustilaisuus alkaa. Pappi kertoo, miten sinut otettiin epäonnisen sattumuksen johdosta pois luotamme niin aikaisin. Siunaus on nopeasti ohi, huokaan helpotuksesta kun arkkusi suljetaan ja isäsi, kummisetäsi ja ilmeisesti molemmat isoisäsi kantavat arkun ulos.
Liukastelen korkokengissäni pitkin sateen kastelemaa hiekkaista hautausmaan tietä. Melkein kaadun kun nilkkani nuljahtaa, ja äitisi ehtii napata minusta kiinni ennen kuin kaadun istualleni maahan. Luon kiitollisen katseen naiseen ja jatkan eteenpäin.
Lopulta koko saattueesi löytää tiensä avonaiselle haudalle. Kuopan pohjalla on vettä, läiskähtäen valkoinen arkku laskeutuu pohjalle. Läiskähdys tuo mieleeni yhden loiskahduksen, sen, jonka tiesin olevan lopullinen.
Yksi punainen ruusu. Sen ympärillä nauha, varustettuna tekstillä Lepää rauhassa, enkelini. Kyyneleet alkavat valua poskilleni, ne sekoittuvat sadepisaroihin, enkä edes yritä estää sitä. Olet poissa, Sofia. Poissa.
A/N2: Olisi tooosi ihanaa saada sitä kommenttia taas vaihteeksi. Tykkäisin nääääin paljon.
