Title: Samanlaiset
Author: Lenune
Rating: K-11
Warnings: Lievää seksin kuvailua.
Summary: Kaksi poikaa. Kesä ja syksyäkin. Rakkautta? Ja sitä kuinka vaikeaa on olla erilainen.
Genre: Angst
A/N: En tiedä mikä tunteilu fiilistely angsti iski, kun tämän aloitin, mutta tällainen tuli parin tauon ja tietokoneelta paperille ja toiselle tietokoneelle kirjoittamisen jälkeen. Omasta mielestä hyvä, ei ehkä paras tekstini, mutta sen verran okei, että kehtasin tänne postata. Minä-muotoisista teksteistäni ensimmäinen, joten erityisesti siinä onnistumisesta(?) olisi mukava kuulla. Kirjoitettu muutenkin hieman perinteisestä poikkeavalla tyylillä.
Samanlaiset
Minä heräsin. En tiedä tarkalleen milloin tai miksi, mutta pääasia on, että minä heräsin. Avasin silmäni ja tulin tietoiseksi ympäristöstäni. Sitä kutsutaan heräämiseksi. Hetkessä tieto sisälläni jäsentyi uudelleen saaden hitaasti realistisen muodon, jossa ei ollut unen utua ja hämäryyttä.
Tunsin, haistoin, maistoin, näin ja kuulin ympäristöni. Puuvillaiset lakanat kutittivat ihoani. Tyynyni tuoksui hielle ja hiuslakalle, sille vihreässä pullossa myytävälle. Suussani maistui entiselle, juuri sellaiselle kuin suussa maistuu aamuisin, jos olet nukkunut suu auki tai jättänyt hampaasi pesemättä illalla. Näin vihreät lakanat, kirkkaan vihreät, ja mustan tyynyn. Kuulin, kuinka kello tikittäen mittasi aikaa ja kuinka peitto kahahti, jos liikautin itseäni. Tuossa hetkessä olin vain minä, äärimmäisen herkkänä aistimaan jokaisen ympärilläni tapahtuvan muutoksen.
Tuollainen hetki on täydellinen itsetutkiskeluun ja syvälliseen pohdintaan merkityksellisistä asioista. Joskus olisin kiitollisena ottanut vastaan tuon harvinaisen eteerisen hetken, kun kaikki monimutkainen olisi muuttunut teräväksi ja kirkkaaksi, jos vain olisi syventynyt itseensä, mutta tänään en. Enkä huomenna.
Jotain puuttui, jotain, jonka olisi kuulunut olla siinä. Joku, jonka olisi kuulunut jakaa tuo taianomainen itsetutkiskelun hetki kanssani.
***
Me tapasimme päivänä, josta minulla ei oikeastaan ole mitään muuta muistikuvaa kuin sinä. Jos joku olisi kysynyt minulta, mitä söin tai tein tuona päivänä, en olisi osannut vastata. En muista tarkkaan edes, missä olin nähdessäni sinut. Jossain päin suomea luulisin. En osaa sanoa, oliko silloin aurinkoista, luultavasti ei, koska muistan miettineeni nähdessäni sinut, kuinka tarkenit ulkona pelkässä t-paidassa.
Siinä minä seisoin ympäristöäni tiedostamatta katselemassa omaan tyhjyyteeni, kuten minulla oli ja on tapana ajatellessani jotain yksityistä. Tyhjyydessä, jota tuijotin, velloi ihmisiä edestakaisin. Heitä oli joka puolella, monenlaisia, mutta heidän sijastaan näin vain itse luomani ajatukset ja maailmat. Ehkä sinäkään et olisi kiskaissut minua pois tyhjyydestäni, jos et olisi sattunut seisomaan yksin tuijotellen tyhjyyteen samoin kuin minä.
Sinulla oli ylläsi vihreä t-paita, havunvihreä, muttei kuitenkaan sellainen tumma jollaiseksi moni mieltää havunvihreän, vaan vaalea havunvihreä. Sen lisäksi sinulla oli tummat farkut, ranteessasi punainen ranneke ja jaloissasi alunperin ehkä valkoiset tennarit, jotka aika ja elämä olivat värjänneet rusehtaviksi. Hiuksesi olivat mustat, pörrössä ja kiiltävät. Juuri ne loivat erikoisen kontrastin paitasi kanssa. Hieman haalennut vihreä ja kiiltävän musta. Vain henkilö, joka on nähnyt tuon väriyhdistelmän tietää millainen vaikutus sillä on ihmiseen, tai ainakin minuun.
Kykenin vain tuijottamaan, kuinka mikään voi olla noin kaunista. Miten maailmassa voi olla jotain noin arkipäiväistä ja kuitenkin ihmeellistä. Vaikka näin sinut vasta ensimmäisen kerran, kuva sinusta seisomassa syöpyi mieleeni ikuisesti, eivätkä sitä muuttaneet monet myöhemmät kohtaamiset ja muistot sinusta, huolimatta siitä, että osa niistä nousee mieleeni useammin kuin tuo kuva. Olit aina minulle se kaunis ihminen vihreässä paidassa ja mustissa hiuksissa.
*
Tapasimme kerran. Sitten toisen. Sattuma vaikutti noihin tapaamisiin, joissa ensimmäisiä kertoja puhuimme toisillemme. Niissä tapaamisissa loimme huomaamattamme pohjan sille erikoiselle yhteydelle, joka välillemme muodostui.
Yhtenä päivänä puhuimme säästä. Seuraavana pohdimme kuolemattomuutta. Kolmantena istuimme hiljaa ja katselimme leikkiviä lapsia. Yhteys välillemme muodostui nopeasti, ehkä liian nopeasti. Tiedättehän, jos jotain tapahtuu hyvin nopeasti, asialla on tapana kadota yhtä nopeasti, mutta minä en sitä tuolloin tiennyt. Minä keskityin vain nauttimaan heränneistä ajatuksista ja yhteisymmärryksestämme, johon ei kaivattu sanoja. Se oli elämäni paras kesä, jona olin ensimmäistä kertaa vapaa, kuin niityllä kirmaava Bambi Disneyn piirretyssä. Saatoin nauttia kaikesta huolehtimatta turhaan tulevaisuutta, vaikka toisinaan saitkin minut huolehtimaan.
Kävelin polkua pimentyvässä puistossa ja tähyilin ympärilleni. Kysyin parilta tutulta olivatko nähneet sinua, eivät olleet. Kuljin puiston pimeimpään osaan. Sieltä puuttuivat ihmiset lukuun ottamatta pensaisiin pesiytyneitä pareja. Ehdin jo miettiä, olinko sittenkin erehtynyt. Etkö ollutkaan täällä. Tämä hetkellinen ajatus sai minut jo melkein hymyilemään, olitko kerrankin jäänyt kotiin perjantaina.
Sitten sinä ilmestyit hoiperrellen eteeni.
Näytit hirveältä. Vasen silmäsi oli muurautunut umpeen ja kasvojasi koristivat mustelmat. Huulesi oli auennut ja vuoti verta revitylle paidallesi. Jotenkin onnistuit kompuroimaan luokseni. Takerruit minuun tuskin pystyssä pysyen ja sammalsit jotain sekavaa siitä kuinka rakastit minua. Seuraavassa hetkessä suutelit minua hellästi. Suussani maistui veri, mutten voinut olla vastaamatta suudelmaan. Vetäydyit pois säikähtäneenä ja sammuit käsivarsilleni.
Se oli ensimmäinen harvoista suudelmistamme.
*
En tiedä olinko onnellinen kanssasi. Kai minä silloin olin, nuorena ja onnesta tietämättömänä, mutta nyt sanoisin, ettei se, mitä meillä oli, ollut onnea. Onnea on se, kun voi epäröimättä painautua toista vasten ja tietää, että toinen seisoo siinä kannatellen sinua, kunnes lihakset ovat turrat ja voimattomat, ja sittenkin vielä vähän pidempään.
Ei. Sinun kanssasi en koskaan kokenut tuota tunnetta. En voinut olla sinusta varma, enkä voinut luottaa sinuun, mutta silti merkitsit minulle tuona kesänä kaikkea. Sinun viehätyksesi ei rakentunut luotettavuuteen tai pysyvyyteen. Erilaisuutesi oli se, mikä minut kiinnitti sinuun, ja haluni olla kuten sinä.
Millainen sinä sitten olit, jäi arvoitukseksi. Sinusta ei olisi ottanut selvää psykologitkaan. Sinä olit... sinä. Perhonen. Kaunis, värikäs, räiskyvä ulospäin. Mutta sisältä olit niin sekava, niin sekaisin itsesi kanssa. Lensit, liisit, lepatit, vaihdoit suuntaa, eikä koskaan voinut olla varma, minne olit menossa. Et tiennyt itsekään, kuka olit ja mistä tulit. Ehkä juuri salaperäisyytesi kiehtoi minua, ja rajattomuus. Sinulla ei ollut rajoja, eikä ketään sanomassa, ettet voisi tehdä jotakin. Kaikki oli mahdollista ja ulottuvillasi. Ja ollessani kanssasi myös minun ulottuvillani.
Juoksimme. Juoksimme niin helvetin lujaa. Pitkin rinneniittyä, joka vietti alaspäin, koskeen. Naurumme peittyi kosken ärjyntään sen keskittäessä kaiken uhonsa ja voimansa kiviensä siloittamiseen. Ehkä se joskus vuosien, tai vuosikymmenten, kuluttua pääsisi tavoitteeseensa, eikä kivistä olisi jäljellä kuin pohjassa litteinä ja kulutettuina limaa keräävät laatat. Mutta vielä sillä oli paljon tehtävää, monta kiveä vastuksena vapaalle virtaamiselle.
Rantapenkereen liukas muta oli vaarallisin ja vaikein osio selvittää. Mutta kun pääsi liukastumatta juoksemaan sen yli, sai palkinnoksi hypätä pyörteilevään veteen ja antaa virran kuljettaa. Painuin pinnan alle, nousin pintaan haukkaamaan happea, sitten virta jälleen imaisi minut sukelluksiin. Laskimme koskea, kanootteina vain omat ruumiimme, meloina raajamme ja rohkeutena nuoruutemme ja hulluutemme.
Sitten törmäsin kiveen ja kaikki pimeni.
Heräsin vettä keuhkoistani yskien. Makasin nurmikolla ja sinä istuit vieressäni. Lopulta vesi loppui ja sain taas ilmaa, huolen ryppysi sulivat hymyksi, kun köhin viimeiset pisarat pois ja vedin sisääni kesän ja heinäpellon tuoksua. Olin jo nousemassa, aikeenani etsiä vaatteeni jostain tien laidalta.
"Älä mene vielä. Maataan hetki tässä." Yllätyin, en teeskentele ettenkö olisi ollut kerrassaan hämilläni sanoistasi. Et sinä koskaan pysynyt paikoillasi ja vain ollut. Sinä olit aina menossa. Oli epätavallista, että sinut valtasi halu jäädä siihen. Heittäydyimme kuitenkin selällemme niityn heinikkoon, ja ajattelimme, tai ainakin minä ajattelin, luulen että sinäkin, tärkeitä asioita. Taivasta, meitä, maailmaa, elämää ja koppakuoriaista, joka kiipesi kortta ylös, ylös, ylös, pääni yläpuolella.
*
Rakastinko minä sitten sinua? Ja mitä me todella olimme? En tiedä. Niin kuin et varmaan sinäkään.
En minä vielä silloin tunnistanut rakkautta. En ole varma tunnistanko vieläkään. Rakkaus on liian suuri kokonaisuus käsitettäväksi, ja olen tullut siihen tulokseen, että ehkä sitä ei ole tarkoituskaan ymmärtää.
Me olimme. Mitäkö? Nuoria, ennen kaikkea olimme nuoria, tyhmiä ja viettien vietävissä. Me koimme asioita, tahdoimme kokeilla ja testata. Itseämme ja toisiamme. Ei väliä, millä tavalla sen teimme, kunhan saimme siitä hyvän olon ja tunteen tärkeydestä. Joskus testi oli vain peli, sana tai pieni teko. Joskus jotain suurempaa, haaste. En epäröinyt vastata, kertaakaan en kieltäytynyt. Pidin itseäni rohkeana suostuessani hulluihin kokeiluihisi. Ja ajattelin, naivisti, että ne olivat suurimmat haasteet.
Ja kaiken aikaa suurin haasteeni olit sinä. Koko olemuksessasi, kun sekoitit minut kerta toisensa jälkeen, ja palasit laittamaan takaisin järjestykseen. En osannut vastustaa sinua, enkä tajunnut, kuinka tärkeä todella olin sinulle, vain koska et koskaan sanonut sitä ääneen, selvin päin.
Tulit oveni taakse yöllä ja kerroit unohtaneesi avaimet. Taas. Jossain välissä olisi ehkä pitänyt tajuta avaimet tekosyyksi tulla luokseni, mutta en miettinyt sitä silloin, ollessani vain niin julmetun onnellinen, että olit taas siinä.
Tulit luokseni, etkä koskaan antanut minun pedata sinulle vuodetta sohvalle. Nukuit hyvin vieressäni, ainakin sanoit niin. Nukuit. Tosiaan, sen jälkeen, kun ensin painauduit minua vasten ja lähes pakolla suutelit minut taivaan ja helvetin rajalle. Ei sillä, että olisin ollut vastaan, se on yhä parasta mitä olen koskaan kokenut, mutta jokin minua hämäsi siinä. Ehkä se, että tulit vain öisin, etkä koskaan puhunut meistä kellekään. Olihan se tavallaan ymmärrettävää, eivät kaikki olisi sitä sulattaneet ja olisit varmasti saanut turpiisi yhä useammin.
Ei sen kuitenkaan oikeastaan ollut väliä sillä hetkellä, kun melkein lopussa kuiskit nimeäni syvien henkäysten lomasta ja takerruit ihooni kynsilläsi. Olimme taivaassa, eikä muu merkinnyt mitään.
Ei minua häirinnyt myöskään niinä aamuina, kun heräsin sylistäsi vihreissä lakanoissa. Muistan yhä tuoksusi ja kosketuksesi noista aamuista. Kuin olisit pidellyt sylissäsi jotain särkyvää ja haurasta. Ehkä olimme sinulle jotain sellaista. Jotain arvokasta, joka oli pidettävä salassa, ettei se särkyisi.
Kyllä, niinä hetkinä minä rakastin sinua.
Sitten oli niitä aamuja, jolloin heräsin yksin, enkä löytänyt jälkeäkään sinusta, jopa tuoksusi oli haihtunut. Silloin minut valtasi katumus ja pelko. Onko tämä oikein, ja merkitsikö tämä sinulle samaa kuin minulle. Merkitsinkö minä sinulle mitään? Kuinkahan monesti tulinkaan päättäneeksi, ei enää kertaakaan. Ei enää.
Ja kuitenkin. Sinä saavuit uudestaan, enkä voinut olla vastaamatta haasteeseesi.
***
Ehkä juuri tuon aamun hetkenä, minä kuitenkin tulin ymmärtäneeksi jotain. Itse en sitä tajunnut tuolloin, kun keskityin vain puuttuvaan palaseen monimutkaisessa yhtälössä. Ja kuitenkin, jos olisin antautunut hetkelle ja pohtinut asioita, joita heräämisen hetkinä kuuluisi pohtia, olisin luultavasti välttänyt elämäni suurimman virheen ymmärtäessäni, mikä oli minulle se merkityksellinen asia. Se oli kokoajan juuri se puuttuva osanen, joka esti minua ajattelemasta. Ironista.
Vasta nyt ymmärrän sen, mikä minun olisi kuulunut ymmärtää jo kauan sitten maatessani rentona vihreissä lakanoissa. Merkityksellinen asia elämässäni olit sinä. Me kuuluimme yhteen.
Paha poika ja runopoika.
_______________
The End. Nyt on vapaan sanan aika, ja olisin todella kiitollinen ihan kaikista mielipiteistä, vaikka vain kommentista piditkö vai etkö pitänyt ja miksi.
