Title: Verille raadellut oksat
Author: Awy
Beta: amorito
Rating: K-11
Genre: Oneshot, angstromance, drama
Pairing: Muutama piilossa
Summary: On yö ja ihmissudet metsästävät. Puu kilpailee kuun kanssa. Päähenkilönä pinkkihiuksinen.
A/N: Kirjoitin tän kun piti saada purkaa tunteita, ja päätin tehdä samalla semmoista tarinamuotoista tekstiä. Itseäni ahdisti, en tiedä näkyykö se tekstissä? Tietty rauhallisuus saattaa myös pilkottaa jostain. Amoritolle kamalasti kiitos betauksesta, korjauksia tuli runsaasti, tää on kyl ehkä vaikein teksti mitä oon kirjoittanut o_ö ja sekavuuden top vitosessa. Nyt tätä jaksaa toivottavasti lukea ^^~
Palautetta tietysti toivon, vaikkei tää olekaan sellainen emopoikafluff jolle monesti innostun itsekin kommentoimaan.
Verille raadellut oksat
On yö. Taivas tummuu, kuuluu ihmissusien raatelujuhlan huutoa. Pilvet leiskuvat kuun edessä, peittäen sen satunnaisin hetkin ja jatkaen taas matkaansa, kieppuen kuun ympärillä. Vartalo vaihtaa muotoaan, jalkoja kivistää, särkee, ravistaa. Pinkkihiuksinen tyttö istuu puun varjon alla kivellä. Se tuijottaa kuuta kaivaten. Punasävyt vaihtelevat valöörissä, tuulee. Puu on lehtipuu, vihreät lehdet, pitkät suipot suikaleet ja heikko varsi. Oksat ja lehdet heittelehtivät toistensa yli, kilpailevat, “josko sinisilmä huomaisi minut ensimmäisenä”. Tyttö katselee kuitenkin vain kuuta, lumoutuneena, kaivaten. Kuu katoaa pilviharson peittoon, tyttö on yksin. Sudet ulvovat.
Puun runko tuntuu pinkkihiuksisen selkään kovalta, hän nojaa siihen silti. Hän huomaa oksan yläpuolellaan, tuijottaa sitä, koukeroita. Kuviot yhtyvät yhä uusiksi, muodostaen omaa tarinaansa, mitä puu haluaa jakaa hattarapään kanssa. Sinisilmä kiinnostuu, ojentaa kättä vasten heikkoa oksaa, kuljettaa pitkin kurveja, silittää pehmoisella sormellaan. Puu myötää pinkkihiuksen alla, kietoo oksiaan suojaksi. Pinkkihius ahdistuu, rimpuilee vähän oksien suojasta ja yrittää levittää siipiä oksien lomasta. Puu yrittää löysentää pihtiotetta, mutta oksat ovat juuttuneet toisiinsa ja puu kompuroi omiin jalkoihinsa. Turvaa, kahlintaa. Ikuiset jäljet, arvet jättäen pinkkihius puoliksi tukehtuneena iskee puuta sydämeen, repii sen oksat yksitellen pois. Veri valuu oksien viiltokohdista, runkoa pitkin alas, oksia pitkin maahan. Tyttö hymyilee, jälleen vapaana. Katsoo kuuta, se hymyilee myös. Hattarahiukset liehuen antautuu taas katsekontaktiin, tuntien itsensä onnellisemmaksi kuin aikoihin. Kuu on silti niin kaukana.
Puu tuntee katkeroitunutta vihaa, osaamatta kohdistaa sitä mihinkään, sillä välittää liikaa tytöstä. Verikyyneleet valuen, lehdet tulta leimuten, kiroaa kuuta, kiroaa tyttöä, kiroaa syntymäänsä, kiroaa maailmaa.
Ihmissusilauma hyökkää hattarahiusta vasten - kun ei voi mitään luonnolleen. Kuu tuijottaa kaukaa, pieni pelko järvissään, se ei voi tehdä mitään. Puun puolustuskeinot ovat myös loppu, oksat irti, verinaarmut yhä jäljellä. Tämä ei osaa päättää, haluaisiko edes pelastaa, sillä tyttö vei siltä sydämen rinnasta. Kykenemättä estää sinisilmää kuitenkaan, tämä keksii pakokeinon nälkää ulvovalta laumalta: tarttuu hieman parantuneisiin oksiin, jotka taas alkavat vuotaa verta, kiipeää ylös, ylös, ylös, turvaan susilaumalta. Puristaa lujasti puuta, vapisee kauttaaltaan korkeuksissa, latvassa. Puu hymisee turvallista lauluaan, vaikka tuuli kiemurtelee kolkosti harmaan rungon ympärillä, leyhyttäen lehtiä voimattomana. Sudet syövät pienen toverinsa, veren vuotaessa - pedot kaikkoavat. Tuudittaa sinisilmää sylissään, molemmilla on hyvä olla.
Tyttö kiipeää alas, raastaen oksia, joista tihkuu verta - vähemmän kuin aiemmin. Istahtaa kivelle punasävyisine hiuksineen, kurtistaa piirrettyjä kulmiaan, kunnes näkee kuun pilkistävän pilvipeiton alta. Kuu hymyilee niin kuin aina, sinisilmä katselee sitä kaivaten. Sydän taitaa kaikesta huolimatta olla yhä valoa tuovan timanttikuun, huokaisee katkera puu. Haavat paranevat, arvet jäävät.
