Yksinäinen | (one-shot, angst, S)

[gabriela]

Name: Yksinäinen
Author: Tiia
Beta: ei ole.
Pairing: Mies/Susanna (alkuun)
Rating: S
Genre: angst, one-shot
A/N: En nyt kirjoittanut mitään juonikertomuksiakaan tähän kun en oikeastaan halunnut paljastaa mitään. Kirjoitin tämän tänään koulussa eikä tarinan ole mitenkään tarkoitus olla rasistinen, mikäli joku siitä saa sellaisen kuvan. Minä vaan en haluaisi, että kukaan joutuu olemaan yksin missään elämänvaiheessaan.


Mies seisoi kaupassa levitehyllyjen välissä ja odotti. Häntä jännitti, hänen rakastettuna oli juuri valitsemassa kalaa palvelutiskiltä.
   Tällä kertaa mies päätti olla hurmaava. Hän kohensi silmälasejaan, haroi hieman hiuksiaan ja väläytti komeimman hymynsä. Hän myös laittoi ruudullisen paitansa housujen sisään. Sitten hän astui hyllyjen välistä kaupan keskikäytävälle ja seisoi ryhdikkäästi ostoskorinsa edessä.
   Liika hymyileminen sattui poskiin ja miestä jännitti niin paljon, että hikipisarat valuivat hänen ohimoilleen. Hän mietti jo mielessään, kuinka pyytäisi Susannaa - rakastettuaan - illalliselle. Susanna suostuisi varmasti.
   Mutta sitten Susanna käveli ohi. Hän ei vilkaissutkaan miestä. Ja miehen hymy valui pois.

Joka päivä mies kävi samassa kaupassa. Joka päivä hän seisoi levitehyllyjen välissä ja odotti Susannaa. Hän halusi nähdä rakastettunsa, viedä hänet illalliselle, hurmata hänet.
   Joka päivä hän oli pukeutunut paremmin, valmistautunut hyvin.
Mutta Susannaa ei kuulunut.

Viikon kuluttua mies tiesi, mitä tekisi. Hän matkustaisi Helsinkiin. Sieltä hän varmasti löytäisi ystävän, uuden rakastettunsa. Siellä hän ei olisi yksinäinen.
   Innostuneena mies pakkasi tavaransa yhteen ainoaan matkalaukkuun ja varasi junalipun Helsinkiin. Hän päätti, että hän muuttaisi uuden, tulevan ystävänsä luo asumaan.
   Kun lähdön aamu koitti, miehen vatsassa lenteli perhosia. Hän hihkui ilosta. Mies huiskutti heipat äidilleen ja lähti kävelemään ulos.
   “Mauri! Matkatavarat!” Äiti muistutti ovenraosta.
   Mies, Mauri nimeltään, palasi ja nappasi matkalaukkunsa. Nyt hän oli valmis. Vasta sitten hän lähti kävelemään kohti rautatieasemaa puristaen matkalaukkuaan tiukasti rintaansa vasten.

Junassa mies tuijotteli ikkunasta ulos ja ihaili maisemia. Hän ei ollut koskaan matkustanut junassa. Häntä jännitti.
   Kun juna sitten saapui Helsinkiin, mies hyppäsi ulos ja käveli rautatientorille.
Ja hän odotti.

Ja odotti.

Mies seisoi keskellä toria ja odotti. Sama iloinen hymy kasvoillaan mies tuijotti ihmisvilinää. Hän odotti uutta ystäväänsä. Hän vain seisoi ja oli varma, että kohta joku tulisi pyytämään hänet mukaansa. Mutta ihmiset vain vilistivät ohi kiinnittämättä mitään huomiota.
   Ilta saapui. Kadut hiljenivät. Miehen hymy alkoi hyytyä. Kukaan ei tullut. Mies oli pettynyt.

Hän oli yksinäisempi kuin koskaan.

[Willie]

No mistäs tämän nyt alottaisi.
Idea on hyvä, mutta toteutus vähän tökkii. Sana rakastettu ei enää kuulu nykykieleen niin vahvasti ja sen takia ainakin minun mielestäni joka kerta kun se tuli sieltä niin olisi ollut ehkä sama asia kirjoittaa tekstiin töks. Sen voisi korvata jollain vähän pehmeämällä sanalla. Samalla sen sanan toisto, toi vaan lisää sitä tökkivää tuntua.

“Mauri! Matkatavarat!” Äiti muistutti ovenraosta.
   Mies, Mauri nimeltään, palasi ja nappasi matkalaukkunsa

Tuli vähän surrealistinen olo tuossa kohtaa.tuli jotenkin ihan puskan takaa tuo äiti juttu.
Mutta nyt itse tarinaan. Tunnelma oli  hyvin saatu säilymään koko tekstin ajan. Erityisesti lempikohtani oli tämä:

Ilta saapui. Kadut hiljenivät. Miehen hymy alkoi hyytyä. Kukaan ei tullut.

Alku oli hurmaava kun niin epätoivoisen tuntuisesti yritti mauri tehdä sitä vaikutusta, paitakin piti laittaa housujen sisäään : D Tuli semmonen myötätunnon tunne tuota miestä kohtaan kun  oikeasti luuli löytävän sen ystävän sieltä torilta.

Mutta pidin kuitenkin, jos pitäis yhdellä sanalla tätä kuvata niin se olis hurmaava. Oli vaan niin hellyyttävä tuo miehen yritys.

[Klara-nne]

Söpö mies, suloinen tarina, mutta loppu olisi saanut olla vielä surullisempi ja epätoivoisempi.

[gabriela]

Willie: Kiitos rakentavasta palautteesta! (: Sitä on aina mukava saada. Mauri kun tuppaa olemaan vähän yksinkertainen ihminen, niin siksi tuo rakastettu-sanakin on käytössä, en itseasiassa tiedä mitä muuta sinne olisin laittanut. Ja toistoakin tulee juuri sen takia. :> Mutta täytyy miettiä, jos sen jollain muulla korvaisi. Kiva kun tekstistä löytyi jotain positiivistakin. ^^ Kiitos!

Klara-nne: Kiitos palautteesta. Itse tykkään lopusta juuri tuollaisenaan, että se jättää tarpeeksi lukijan pohdittavaksi. Mutta kiva jos pidit. ^^

[ShinigamiEatsApples]

Söpö. Rakastin tätä kevyttä tapaa jolla tarina lensi ja silti siinä pysyi ote koko ajan. Naivistisen vakavaa maailmankuvaa ja melkeinpä satumaista rakennetta. Äiti tökki sieltä, parempi olisi ollut ilman, mutta kuitenkaan mitään suurempaa haitaa äidistäkään ollut.

Rakastan tälläisiä pieniä söpöjä "satuja". Piristi päivää, mutta taas sai ajattelemaan sitä että tottahan se on että on yksinäisempää olla yksin ihmisten keskellä kuin yksin yksinäisyydessä.

Eli söpö, kiva, pikkunen, harmiton tarina:)

[gabriela]

Kiitoksia kommentista ShinigamiEatsApples, kiva kun pidit. ^^ Kaikkein parasta on saada tosiaan tietää se, että joku muukin pitää siitä mitä itse on saanut aikaan. Kiitos!

[gabriela]

Nostelen tätä, jos joku vaikka haluais vielä lukea tämän...

[latzku_]

hyvän tekstin olet saanut kirjoitettua mutta hieman pidempi ja surullisempi olisi saanut olla.





latzku_

[Vida]

Ei tämä olisi minun mielestäni ainakaan yhtään tämän surullisempi olla... Ihan tajuttoman ahdistava, masentavakin ja niin totta liian monen ihmisen kohdalla. Koko elämänsä katselee muita kaukaa, uskaltamatta tutustua, tehdä aloitetta. Sitten kun päättää repäistä, huomaa ettei kukaan näe, kukaan ei kiinnitä huomiota, on pelkkää ilmaa... Ihan tajuttoman surullinen, mulla ainakin kyyneleet jo poltteli. Loppu oli jo ihan tajuttoman sydäntäsärkevä yksinkertaisine, koruttomine sanoineen ja lyhyine lauseineen.

Eikä minusta "rakastettu"-sana ja äiti tökkineet. Rakastettu sopi tähän tilanteeseen ja tyyliin hyvin, ja tuo äidin esitteleminen kuvasi tuota päähenkilöä hyvin, mies joka ei uskalla päästää äidistään irti, kun pelkää jäävänsä lopulta sitten aivan yksin. Ei ehkä tiedosta tekevänsä niin, mutta alitajuisesti. Onneton nyhverö. :'--(

Mies seisoi keskellä toria ja odotti. Sama iloinen hymy kasvoillaan mies tuijotti ihmisvilinää. Hän odotti uutta ystäväänsä. Hän vain seisoi ja oli varma, että kohta joku tulisi pyytämään hänet mukaansa. Mutta ihmiset vain vilistivät ohi kiinnittämättä mitään huomiota.
   Ilta saapui. Kadut hiljenivät. Miehen hymy alkoi hyytyä. Kukaan ei tullut. Mies oli pettynyt.

Olisin voinut lainata siitä ensimmäisestä "ja hän odotti" ihan viimeisimpään lauseeseen asti, mutta en viitsinyt, lainasin nyt vain tämän osoitukseksi siitä, miten paljon pidin näistä tarinan loppuhetkistä. Surullisesti ohikiitävä hetki ja elämä. Ja sitten ylipäätään ajatus siitä, että joku seisoo keskellä toria aivan yksin koko päivän, eikä kukaan tule. Äärettömän masentavaa.

Niin mutta siis joo pidin tästä, vaikka ahdistuinkin. :--D Kiitoksia tästä!


Vida