Author: Jenisei eli minä
Beta: Eijole, virheistä saa huomauttaa.
Rating: G
Genre: Luultavasti fluffyinen, ehkäpä pienenpieni ripaus romantiikkaa, saattaapa löytyä hippunen angstiakin ja sitten sen het/slash-jutun saatte päättää ihan itse.
Disclaimer: Kaikki hahmot (paitsi haltia- ja keiju-nimitys) omasta päästäni, mutta jos haluatte jotkut tietyt tähän kuvitella niin vapaasti vaan. Itse vain kirjoitin.
Summary: Mitä tähän nyt voisi sanoa... Kaunis olento ja minä-kertoja. Ei sen enempää. En oikein juonesta osaa mitään sanoa, kun ei tässä oikein kunnon sellaista ole.
A/N: Kyllä, itse pidän tästä, vaikka tässä on hirveästi toistoa ja tämä on tällainen lyhyt ja outo ja kaikkea. Päästäni vain vetelin, en tiedä keitä ajattelin tai miksi. Inspis vaan iski.
Ja muuten, ne sanat jotka alkavat lauseen keskellä isolla kirjaimella (esim. Hän ja Taivas ja Täydellisyys) ovat niin tarkoituksella. En tiedä onko tämä one-shot vai ei. Tähän saisi tietyllä tavalla jatkoa, mutta tiedä sitten... Kertokaa mielipiteenne.
Nauttikaa jos kykenette
P.S. Jos tämä on väärällä osastolla, niin siirtäkää ihmeessä.
Haltiainhetki Nauru helisee korvissani kuin maailman pienimmät keijukaiset olisivat pesiytyneet sinne ja pitäisivät nyt teekutsuja kauneimmilla lasisilla astioillaan. Ei mitään vanhojen tätien juorukutsuja, vaan kauniiden nuorten haltiakeijujen kutsuja, joissa tarinoidaan ja lauletaan kauan sitten unohtuneita lauluja, jotka ovat niin paljon nykyajan lauluja parempia ja joissa pidetään hauskaa. Kutsut, joille minäkin mielelläni liittyisin, jos en olisi jo paljon paremmilla.
Näitä ei tosin oikein kutsuiksi voisi sanoa; me emme juo mehua emmekä teetä emmekä myöskään kahvia, emmekä me nauti pienistä suolaisista saatika makeistakaan herkuista, emmekä me varsinkaan nauti juomiamme posliinisista tai lasisista, arvokkaista teekupeista, joita suvun tuima matriarkka-täti säilyttää lasikaapissa, jonka ovessa on lukko, johon on vain yksi avain, jonka täti on piilottanut (eli hukannut), jottei kukaan hänen lisäkseen pääsisi kuppeihin käsiksi.
Nauru helisee korvissani, mutta tällä kertaa siihen sekoittuu toinen, tummempi ääni. Miehekkäämpi ääni, mielistelevä ja voimaa uhkuva ääni. Ruma ääni, joka ei soinnu samaan sävyyn nuoren ja ikiaikaisen, kauniin naurun kanssa. Minua oksettaa, mutta hymyilen ulospäin, vain Häntä miellyttääkseni. Hän sanoi kerran pitävänsä hymystäni. Tekeekö hymyni minustakin mielistelijän?
Hän katsoo minuun ja hymyilee.
Hänen hymynsä. Kauniit, vaaleat huulet ovat kartuneet suloiseen, viattoman viettelevään hymyyn paljastaen säihkyvän valkoisen hammasrivistön. Hän on käynyt nuorempana oikojalla saadakseen tuollaiset hampaat, mutta se ei häiritse minua. Hymy on niin kaunis.
Hänen silmänsä. Ne upottavat minut, vetävät sisäänsä kuin kulhollinen pehmeääkin pehmeämpää valkosuklaamoussea, mutta päästävät pois kun haluan. En halua pois. Ne ovat niin suuret ja vaaleansiniset, kuin itse Taivas, mutta sitäkin vaaleammat ja säihkyvämmät. Niissäkin purjehtii kyllä hattaranohuita pilviä. Ne ovat meikittömät, luonnolliset, kauniit. Kellään muulla ei ole tuollaisia silmiä. Nämä ovat ainutlaatuiset. Poskipäät ovat korkeat, ihanat, korostavat silmiä oikealla tavalla. Tekevät silmistä entistä hukuttavammat. En ole koskaan rohjennut kohdata hänen katsettaan suoraan. En palaisi koskaan takaisin Hänen silmistään.
Hänen nenänsä. En ole koskaan nähnyt kauniimpaa nenää, enkä tule koskaan näkemään, sen tiedän. Sen kaari laskeutuu pehmeästi, ei liian jyrkästi, ja päättyy suloisten huulten yläpuolelle juuri oikeaan kohtaan. Se ei ole liian leveä eikä liian kapea; täydellinen, kuin haltioilla, hiukan pysty muttei lainkaan ylimielinen.
Hänen ihonsa. Se näyttää niin silkkiseltä, pehmeältä, puhtaalta viattomuuden aineellistumalta. Vaalea kuin marmori, viileä kuin lähdevesi, raikas kuin aamuinen tuuli. Ja hänen hiuksensa. Vaaleat, pitkät, latvoista kihartuvat, lentävät, liitävät, tuulessa leijuvat. Kuin hunaja, kuin aurinko ja kaikkein hienoin kulta, kuin sitruunainen vivahdus juustokakussa, maailman ihanin asia. Hänen hiuksensa. Voisin antaa niiden kuristaa minut; tiedän ettei se sattuisi, ja saisinhan nähdä hänen kasvonsa viimeisenä näkymänäni tässä maailmassa. Hänen hiuksensa ovat niin pehmeät, kiiltävät, elinvoimaiset, täydelliset.
Hän on niin hauras. Siro, kaunis, hento kuin maailman pienin ja kaunein kukka. Hänen askeleensa ovat kevyet ja tanssivat; mikään maailman murhe ei paina häntä. Hän nauraa, ilosta, onnesta, jopa surusta, mutta milloinkaan ei hänen naurunsa ole ilkeä tai vahingoniloinen ja aina hänen äänensä soi laulunomaisesti hänen puhuessaan, täyttäen kaikkien mielet puhtaalla onnella, kunnes hän nauraa ja hymyilee ja kaikki heräävät onnen tuomasta horroksesta vain vajotakseen siihen uudelleen.
Ainoa asia jota todella rakastan. Hän.
Hän on täydellinen, enkä koskaan voi saada häntä. En ikinä uskaltaisi koskea häneen; rikkoisin Hänet kuitenkin, niin kuin rikon kaiken kömpelöllä kiintymykselläni ja rakkaudellani. En kestäisi sitä. En voisi elää ilman häntä.
Osaan kuvitella sen; Hän tanssii viljapellon keskellä, auringonsäteiden loistaessa kultaisina Hänen ympärillään kuin kauneuden valokeila. Minä tanssin hänen kanssaan, ja onnesta rohkaistuneena otan hänen kädestään kiinni. Ensin särkyvät sormet. Kauhistuneena katselen, kuinka hän sirpaloituu kasaan jalkojeni juureen, kunnes kaikki mitä Täydellisyydestä on jäljellä, on kasa helmiäisinä hohtavia, puhtaanvalkoisia posliinisirpaleita.
Kun olisin vapautunut kauhuni kuristavasta otteesta, haukkoisin henkeäni ja vajoaisin polvilleni Hänen jäänteidensä eteen. Muutamaan vuoteen en pystyisi siitä liikkumaan. Suojelisin posliinisirpaleita hengelläni, sateelta, tuulelta ja maailman pahuudelta, sillä ilman häntä siitä tulisi entistä pahempi paikka. En voisi kuolla; syyllisyydentuskani pakottaisi minut elämään, en voisi olla niin itsekäs, että vain kuolisin ja jättäisin sirpaleet hautautumaan pellon mutaiseen maahan.
Haukon henkeäni. Ajatus hänen kuolemastaan saa minut suunniltani. Hän katsoo minua kysyvästi mutta yhä hymyillen, ja hänen hymynsä rauhoittaa minut. Hymyilen takaisin ja nauran, nauruni kuulostaa hirveältä.
“Hei?” kuulen hänen äänensä laulavan korvaani. Yritän pysyä pinnalla äänen yrittäessä hukuttaa minut onneen. Vastaan heikosti mumisemalla.
“Mmm?”
“Mitä luulet”, hän sanoo arvoitus äänessään, “onko haltioita todella olemassa?”
Kysymys tulee hiljaa, hiukan pelokkaasti, suloinen jännitys kuultaa heikosti läpi hänen kirkkaasta äänestään. Hän jännittää minun vastaustani, ja ajatus siitä saa minut hymyilemään onnellisena.
“On”, vastaan yllättävän varmalla äänellä. “On niitä. Kaikilla ei ole suippokorvia, mutta kaikki he ovat täydellisiä, kauniita olentoja. Kauniimpia ei ole maan eikä veden päällä eikä alla. He tekevät kaiken oikein ja hukuttavat onneen jokaisen johon katseensa luovat. Minä tunnen yhden maailman kauneimmista haltioista.”
Hänen ilmeensä on nauravainen ja epäuskoinen.
“Kenet muka?” hän kysyy. Haastava sävy hänen äänessään pilkahtaa esiin hetkeksi. Käännän katseeni häneen ja ensimmäistä kertaa elämässäni katson häntä silmiin ja kohtaan hänen katseensa suoraan. Auringon salaperäinen kulta hohtaa hänen Taivaansinisissä silmissään. Katse on luottavainen ja onnellinen, odottava, haastava ja niin upottavan ihana.
“Sinut”, minä vastaan ja sallin itseni hukuttautua Hänen silmiinsä.
A/N2: Että sellainen. Risut ja ruusut enemmän kuin tervetulleita.
