Title: Loihtimassa Lockhartin kanssa
Author: Ginger / Illinois
Rating: K-11
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaParing: Ehkä “Gilderoy/Gilderoy”, muu epäolennaista
Genre: Aikas general adventure
Summary: Miten Gilderoy ajautuikaan uralleen?
Disclaimer: Potter-hahmot kuuluvat Rowlle, minä vain näpyttelen mitä sattuu, lyriikat Kill Hannah:in
A/N: Njuu, kun sain nämä sanat, niin ensimmäiseksi tuli mieleen Gilderoy. Sitten Peter. Ja sitten taas Gilderoy. Ja koska en ole aiemmin Lockhartista kirjoittanut, niin nyt sitten pääsin syyn kanssa kokeilemaan. Lexicon väittää, että Roy ja Bella olisivat samaan aikaan koulussa ikänsä puolesta, minä myötäilen ja käytän mahdollisuutta häikäilemättömästi hyväksi
Sillä oletuksella, että Roy kävi Tyliksen.
A/N2: Njuu, kaikista Fini2:n ficeistä päätin pistää nyt ainakin tämän tänne josko sitten viihdyttäisi jotain ja saisin vielä palautetta
***
Herätessään Gilderoy huomasi ensimmäiseksi vuoteensa karmit. Entiset asukkaat olivat jättäneet niihin puumerkkinsä, huoneessa lentäneet kiroukset näkyivät edelleen kimmeltävänä tuhkana. Raskaina alas riippuvat verhot olivat reunoistaan palaneet, laskoksissa pesivät pölykoirayhteiskunnat. Kotitontut eivät paljoa heidän makuusalissaan vierailleet.
“Hei, Roy!”
Tuskastuneena Gilderoy painoi kätensä silmilleen. Oliko poikien pakko herättää hänet? Oliko heidän aivan ehdottoman pakko lähteä käytäville hiippailemaan? Kiinni jäänet joutuisivat tyrmään, roikkumaan kahleista pää alaspäin. Gilderoy käänsi kylkeään. Toisaalta ne, jotka selvisivät yön koitoksista kerta toisensa jälkeen, olivat sankareita. Ja hänhän halusi olla sankari. Jossain määrin.
“Odottakaa minua…”, Gilderoy ulvahti hapuillen housujaan.
Käytävä oli pimeä ja tyhjillään, kun he astuivat ulos Korpinkynnen oleskeluhuoneesta. Gilderoy ehti juuri parahiksi kiskoa kaapunsa helman kynnyksen yli, kun suurta hevoskotkaa esittävä kivipatsas veti valtaisat siipensä takaisin suuaukon suojaksi. Mitäköhän tästäkin illasta taas tulisi… Gilderoy ei voinut olla miettimättä miksi ihmeessä hän yöstä toiseen lähti toisten mukaan. Ei juoksentelusta saanut muuta kuin sydämen tykytystä ja noottia aamutuntien opettajilta, kun silmät eivät yksinkertaisesti suostuneet pysymään auki.
“Seis, minä kuulen jotain…”
Venture Vaara oli kaikkien poikien idoli. Hänen mustat hiuksensa kihartuivat varjostamaan kasvoja, ruskeat silmät tarkkailivat jatkuvasti ympäristöä. Niiden silmien ansiosta Venture ei koskaan jäänyt kiinni ja jos jäikin, hän jos kuka pystyi puhumaan itsensä ulos ongelmista. Oppilaiden välisissä konflikteissa Venture ei tuhlaillut sanoja, vaan kirosi suoraan edestä päin parhaimmalla kangistusloitsullaan.
“No niin, mennään.”
Gilderoy suhtautui Ventureen kuin kapteeniin, oppi-isään, kummisetään. Hän olisi luopunut paljosta, jos olisi saanut kutsun liittyä Venturen porukkaan, päässyt seitsemäsluokkalaisten poikien makuusalin bakkanaaleihin. Venturelle Gilderoy oli kuitenkin vain mitätön viidesluokkalainen, joka roikkui mukana, koska muutkin tekivät niin.
Vahtimestarin kissa oli tavanomaisella kierroksellaan neljännessä kerroksessa. Oli kunniatehtävä sännätä potkaisemaan kyseistä kattia, mutta puolestaan tarkoittaisi illan lyhyttä loppua, sillä kissan poru herätti kaikki linnassa nukkuvat, paitsi ehkä professori Kuhnusarvion, joka nukkui eräältä vanhalta oppilaalta saamansa pörröiset, pinkit korvalaput päässä.
Mirrin mentyä Venture viittoi heitä seuraamaan itseään erään seinävaatteen luo. Salamyhkäinen poika ojensi taikasauvansa kohti kauniisti kirjailtua mattoa ja mumisi loitsun, josta kukaan ei saanut selvää. Kangas siirtyi syrjään ja paljasti ihmetteleville korpinkynteläisille kosteutta tihkuvan salakäytävän, jossa oli vilinää kuin muurahaispesässä.
“Mikä teillä kesti?” keimaileva rohkelikkotyttö kysyi Venturelta.
“Se kirottu karvapallo”, Venture selitti iskien silmää. “Miltä illan kierros näyttää, Ollie-kulta?”
“Kolme perinteistä senioriottelua, kaksi tutoria, yksi juniori… Sekataisteluita viisi”, tyttö kujersi lukien muistivihkoaan. “Sinä ja Bella olette heti… Juanesin ja Piafin jälkeen.”
Gilderoy katseli muiden olkien yli Ollien ja Venturen keskustelua. Miten hän toivoikaan, että saisi osallistua kaksintaisteluun jota kuta vastaan. Että saisi voittaa jonkun kaksintaistelussa. Viime vuonna hän oli hävinnyt, mutta syy oli yksinomaan siinä, että hänen vastassaan ollut puuskupuh oli ollut kuudesluokkalainen. Tietysti tämä oli osannut enemmän loitsuja kuin hän.
“Lockhart.” Gilderoy ei osannut päästää inahdustakaan. ”Nessa kuudennelta haastaa sinut.” Muistihan Gilderoy Kennedy Nessan, rohkelikon Kenin, joka oli kaksi kertaa tavallista poikaa leveämpi ja varmasti pidempikin. “Suostutko, vai annammeko paikan muille?”
“Tietysti Roy ottelee”, vinkaisi anonyymi korpinkynsi Gilderoyn vierestä.
Kieltämättä Gilderoy halusi kuolla siihen paikkaan. Valitettavasti hänellä ei ollut aikaa siihen, vaan pääsi kuuntelemaan luentoja voimakkaimmista loitsuista, jotka tehosivat suurikokoisiin velhoihin.
“Roy on ihan jäykkänä”, joku huomautti. “Tuokaa joku piikki.”
No, ainakin tuntui hyvältä tulla hemmotelluksi. Jokainen ottelija oli tärkeä tupapisteiden kannalta. Ei siis niiden, jotka kilahtelivat kivinä suurissa tiimalaseissa, vaan ihan statuksen kannalta laskettavissa voitettujen tappeluiden määrässä.
Jokin pisti Gilderoyta käsivarteen. Pieni hyrräpää kitisi erittäessään poikaan hienovaraista huumausainettaan, joka sai pään pilviin ja ruumiin rennoksi.
“Pistejako perinteisen osan jälkeen kaksi, kolme, yksi, nolla”, joku kuulutti. “Vuorossa ensimmäinen sekaottelu, korpinkynsi vastaan luihuinen. Missä ovat Vaara ja Musta?”
Gilderoy olisi ihaillut jääkuningattarenakin tunnetun Bellatrixin sulokkuutta, mikäli olisi erottanut mitä hänen päänsä ulkopuolella tapahtui. Hyrräpään myrkky nousi hänelle helposti päähän ja sai näkemään vaaleanpunaisia pilviä ja haitaria soittavia pikku enkeleitä. Huutomyrsky peitti selostuksen alleen, vasta vierustoverin tuskaisa parahdus paljasti, että Venture oli häviämässä ottelunsa.
“Selvä, kuuntele Roy, Venture ottaa näemmä turpiinsa ja me tarvitsemme ne pisteet”, Gilderoyn korvaan kuiskattiin. “Aloita lukkoloitsulla ja iske sitten tyrmäyskirous pään suuntaan ennen kuin Ken pystyy liikkumaan.”
“Oukki doukki”, Gilderoy hihitti, puhujan nenä muovautui hänen silmiinsä täplikkääksi norsuksi.
“Ja siinä meillä on kaato, hyvät naiset ja herrat, se oli tyyyyyyylikästä. Aplodit neiti Mustalle, tänään Vaaraa vietiin kuin puhpalluraa narussa. Kuka olisi arvannut ja millä kertoimilla, hyvät naiset ja herrat, luihuiset korjaavat potin, jos ovat omiinsa uskoneet. Ja viimeiset panokset parille Nessa-Lockhart, mikä mielenkiintoinen ilmestys, kaikki varmasti muistavat historian ensimmäisen ja ainoan yhden loitsun tyrmäyksen, jonka kohteeksi Lockhart joutui. Näillä taustoilla, näillä taustoilla, ottelijat rinkiin!”
Kuin olisi leijunut jonkin pehmeän päällä käveli Gilderoy oppilaiden keskellä olevaan ympyrään, jossa taistelut tapahtuivat. Hän tiesi hymyilevänsä typerästi, mutta syytä olikin, sillä koko maailma näytti sillä hetkellä liilalta sumumassalta.
“Jaaaaaaa ottelu alkaa!”
Gilderoy ei saanut selvää Kenin loitsusta, mutta se iski täydellä vauhdilla hänen palleaansa ja kaatoi kumoon. Kipu pään osuessa lattiaan selvitti huomattavasti ajatuksia. Yritys nousta pystyyn oli melko onneton, jolloin Ken nosti kätensä ylös voiton merkiksi. Väki hurrasi. Pakottaen itsensä kohottautumaan Gilderoy nosti sauvaansa kohti Keniä.
“Tyrmäpommium.”
Pontta ei loitsussa niinkään ollut, mutta se tuli Kenille niin yllätyksenä, että mies menetti tasapainonsa ja kaatui maahan. Gilderoy kampesi itsensä ylös ja hätäisesti lausui vartalolukon valtaisalle pojalle.
“Ja meillä on yllätysvoittaja, hyvät naiset ja herrat, Giiiiiiiiiiiiiilderoy Lockhart. Käsiä yhteen naiset ja herrat, käsiä yhteen!”
“RATSIA!”
Voiton huuma jäi hetkelliseksi, kun oppilaat alkoivat päättömästi säntäillä suuntaan ja toiseen. Vahtimestari oli löytänyt salakäytävän toisen pään, joten kaikkien täytyi päästä muista päistä ylös. Edelleen adrenaliini- ja hyrräpääpöllyssä oleva Gilderoy ripustautui lähimpään korpinkynteen ja valui muiden mukana ulos.
Hevoskotka ei ollut koskaan ollut niin lohdullinen näky. Venture oli luonnollisesti ensimmäinen suuaukolla, mutta jäi tunnollisesti ohjaamaan ihmisiä sisään tähystellen ympärilleen siinä pelossa, että joutuisi sulkemaan kotkan siivet ja jättämään osan ihmisistä ulkopuolelle, mikäli opettaja näyttäytyisi jossain lähistöllä.
“Hieno kirous, Lockhart”, hän mutisi kiireessä voittajalle.
Gilderoy asteli lumoutuneena makuusaliinsa. Muut puhuivat hengästyneinä loistavasta paosta ja illasta, mutta Gilderoy keskittyi vain ja ainoastaan ikkunasta heijastuvaan peilikuvaansa. Miten hänen poskensa hehkuivatkaan, silmät tuikkivat sankarillisina. Se upea tunne hänen sisällään, käsittämätöntä, hänen oli pakko saada sitä lisää. Nyt ihmiset puhuivat hänestä muunakin kuin vain poikana, joka tyrmättiin yhdellä loitsulla.
~
“Minä tiedän, että VIP-vuosi on rankka, mutta yrittäisitte nyt pysytellä hereillä”, professori Lipetit huomautti pöytänsä takaa.
Puolet luokasta nuokkui pergamenttiensa päällä, eikä Gilderoy ollut mikään poikkeus, vaikka loitsut olivatkin hänen suosikkiaineensa. Hän oli kerrannut suuren taistelunsa tarinaa makuusalinsa pojille uudelleen ja uudelleen, kunnes kello oli näyttänyt puolta neljää. Gilderoy ei malttanut odottaa, että pääsisi kirjastoon ryhmätyön pariin, tytöt varmasti haluaisivat kuulla hänen sankariteostaan.
“Käsittelemme tänään muistiloitsua. Avatkaa kirjanne sivulta 156. Kuten voitte huomata, se vaatii tiettyä lahjakkuutta…”
Äänettömästi Gilderoy maisteli loitsua kielellään. Unhoituta… Hän tunsi voiman värisevän sauvansa kärjessä. Kenties tästä loitsusta tulisi hänen bravuurinsa, sitähän sanottiin, että oman taikansa vain
tuntee sisällään. Unhoituta.
Kello soi tunnin päättymisen merkiksi ja Gilderoy marssi Lipetitin luo.
“Professori”, hän rykäisi.
“Niin, poikaseni?”
“Minä mietin… Kirjassa sanottiin, että muistiloitsulla voidaan myös muokata muistoja. Miten se tapahtuu?”
“Se on kylläkin S.U.P.E.R.-tason asioita”, Lipetit myhäili. “Mutta voinhan minä kertoa. Se on teoriassa melko yksinkertaista, heti unhoituttamisen jälkeen painetaan sauva kohteen ohimolle ja kuvaillaan tapahtumaketju uudelleen. Mutta kuvauksen pitää olla rationaalinen ja äänen pitää muistuttaa uhrin omaa ja olla auktoriteettisen kuuloinen. Mutta menehän nyt, myöhästyt seuraavalta tunnilta ja professori McGarmiwa ei pitäisi siitä.”
“Selvä, professori.”
~
“Hei Ässä, nyt ylös!”
Tuskaisa parahdus pakeni Gilderoyn huulilta. Taasko? Turvatoimia oli varmasti nostettu, käytävillä harhailu oli itsemurhaa, joskaan hänen ei tarvinnut mitään pelätä, olihan hän sentään Ässä, joka tainnutti rohkelikon jättiläisen kahdella kirouksella. Gilderoy käänsi kylkeä ja kieltäytyi kohtaamasta ystäviensä odottavia kasvoja.
“Sinä et voi jättää tätä väliin, me tarvitsemme sinua!”
Gilderoy huomasi vetävänsä housuja jalkaan.
Oleskeluhuoneessa ei ollut sinä yönä niin paljoa innokkaita hiiviskelijöitä kuin aiemmin. Venture silmäili laskelmoiden paikalle ilmestyneitä kapinallisia ja Gilderoy olisi voinut vaikka vannoa tämän hymyilleen, kun heidän katseensa olivat kohdanneet. Ihmekös tuo, olihan hän…
“Olemme menossa tyrmiin, joten painotan sitä, että meidän pitää olla hiljaa. KUKAAN ei saa jäädä kiinni. Ja jos niin sattuu käymään… te tiedätte, millainen kohtalo vasikalla on.”
Huoneesta kuului nieleskelyä, kun Venture astui ulos hevoskotkasta käytävän puolelle. Jokin ilmapiirissä oli muuttunut ja Gilderoy oli enemmän kuin valmis lähtemään takaisin nukkumaan. Hän oli jo kääntymässä ympäri, kun joku tönäisi häntä eteenpäin, melkein suoraan odottavan Venturen syliin. Gilderoy näki itsensä Venturen silmien kautta ja rohkaistui.
Ensimmäiset portaat olivat aina pahimmat. Toiset saivat kylmän hien nousemaan pintaan, kolmansilla ei kehdannut vetää edes henkeä. Neljänsillä Venture pysähtyi ja nosti kätensä ylös jäykistyen. Sekunnit matelivat eteenpäin, kunnes poika viimein viittoi heitä jatkamaan. He olivat jo ehtineet aloittaa seuraavia portaita, kun jossain avautui ovi. Kissa mourusi.
“RATSIA!” Portaikko liikahti sopimattomaan aikaan, Gilderoy jäi yhdessä Venturen ja muutaman muun kanssa vastarannalle. “Ottakaa te nuo portaat, Locklear, vasemmalle.”
“Nimi on Lockhart”, Gilderoy huomautti sännätessään Venturen perään eräälle käytävälle. “Varo!”
Oliko se kohtalon ivaa, sillä he törmäsivät suoraa päätä vahtimestariin.
“Kas kas… Pikku oppilaat yökävelyllä… Tästä seuraa…” vanha mies kähisi, kun Venture kohotti sauvaansa. “Et halua tehdä tuota.”
“Olen pahoillani“, Venture virnisti. “Tainnutu!”
Kauhuissaan ja ihaillen Gilderoy katsoi, miten tajuton vahtimestari kaatui lattialle. Venture kumartui miehen viereen ja tarkasti, että tämä oli edelleen hengissä. Hän lausui hiljaa muistiloitsun ja painoi sitten sauvan kurkulleen mutisten sanoja.
“Lattia oli liukas. Kaaduin”, Venture kähisi vahtimestarin äänellä. “Nerokasta vai mitä?”
Gilderoy oli sanaton. Tuo oli äärimmäinen sankariteko oppilaan mittapuussa. Mainetta ja kunniaa, eikä kukaan voisi rankaista, sillä uhri ei tapahtunutta muistaisi. Ihmisille voisi hyvin väittää, että vahtimestari oli niin peloissaan, että valehteli opettajille kaatuneensa. Ja paikalla oli oppilatoveri todistamassa. Mainetta ja kunniaa koko loppu kouluajaksi. Oli vain yksi ongelma, sillä Venture…
“Ehdimme vielä tyrmiin, jos..”
“UNHOITUTA!”
Loitsu tuli liian helposti suoraan Gilderoyn sisältä. Venture ei osannut odottaa sitä, tuskin Gilderoy itsekään. Venturen silmät lasittuivat, hänen koko olemuksensa muuttui veltoksi. Päättäväisenä Gilderoy käveli Venturen luo, painoi sauvan kaulalleen ja lausui kuin unessa Venturelta oppimansa loitsun. Hän tunsi, miten sanat tanssivat hänen kielellään. Tätä varten hän oli syntynyt.
“Pakenimme Lockhartin kanssa kattia ja törmäsimme pahaa tahtoa hehkuvaan vahtimestariin. Kömpelyydessäni menetin sauvani ja vahtimestari aikoi vahingoittaa minua, mutta sankarillinen Gilderoy asettui väliimme ja loitsi kirouksen, joka oli niin hirmuinen, ettei vahtimestari uskalla edes kieliä hänestä. Lockhart pelasti henkeni ja olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen. Tästä lähin hän on osa porukkaani, sankarillinen Gilderoy,”
Kesti hetken ennen kuin Venture palasi todellisuuteen. Hän ravisti päätään ja katsoi lattialla makaavaa vanhusta. Epäusko leikki pojan kasvoilla kuin hän ei uskoisi muistojaan todeksi. Entä jos hän tajuaisi mitä Gilderoy oli tehnyt? Gilderoy karkotettaisiin niistä vähäisistäkin piireistä, mihin hän oli noussut, voi sitä häpeää, sitä hän ei kestäisi… Yllättäen Venture ojensi kätensä Gilderoylle.
“Kiitos, Lockhart. Oli amatöörimäistä pudottaa sauva… Jään sinulle velkaa… Kai tulet ensi yönä huispausjuhliin makuusaliimme?”
Gilderoy virnisti ja tunsi kunnioituksen ympäröivän itsensä. Hän jäisi historian kirjoihin. Kaikki tulisivat rakastamaan häntä, kun sana pääsisi kiertämään. Gilderoy, sankareista suurin. Miten hän koskaan voisi saada tarpeekseen siitä tunteesta?
***
FIN
A/N3: Kommentteja, anyone?
Ja lyriikat, olkaapa hyvät!
Kill Hannah - Kennedy
I wanna be a Kennedy
I wanna be a big heartbreraker
Live fast and for real
and you can follow it in the papers
I wanna be a Kennedy
I wanna shake hands with heroes
and kiss the girls of centerfolds on the tongue
and die young
I'll be brave tonight
Either live or die
I'll be brave tonight
Standing tall and bright
Such romantic eyes
Got me hypnotized
And if I had my chance I'd never let you go
Anf id I had my chance I'd never let you go
I wanna be a Kennedy
I wanna be tall and handsome
I'd conquer the world
And you'd see it on television
If I could be a Kennedy
If I could be a real heartbreaker
I'd watch you crash into my arms
with the stars into the barrel of a gun
And die young
I'll be brave tonight
Either live or die
I'll be brave tonight
Standing tall and bright
Such romantic eyes
Got me hypnotized
And if I had my chance I'd never let you go
And id I had my chance I'd never let you go
