Severuksen tunteet [romance, Sev/Lily, K-11, VALMIS]

[Lunella]

Title: Severuksen tunteet
Author: Servetti
Paring: Severus/Lily
Rating: K-11
Genre: Romance
Disclaimer: Valitettavasti en omista hahmoja, paikkoja yms. millään tavalla vaan ne kuuluvat J.K Rowlingille.
Summary: Severus on rakastunut Lilyyn, haluaa olla kuolonsyöjä. Kumman hän sitten valitsee?
Tarina sijoittuu Severuksen, Lilyn ja Jamesin (jne.) viidennelle kouluvuodelle.

A/N: Ensimmäinen ficci, jonka laitan nettiin kaikkien luettavaksi. Halusin kirjoittaa Sevistä jotain, missä olisi myös Lily ja sain tämmöisen idean.



Severuksen tunteet
Luku 1. - Tyhjyys & pusu

Katselin hermostuneena ympärilleni. Huokaisin helpotuksesta, sillä mustahiuksista poikaa ei näkynyt missään ja uskalsin rauhassa kävellä järven rannalle ja olin juuri istahtamassa maahan kunnes…

"RUIKULIII!" kuului huuto takaani. Tunsin kuinka helpotus lähti juosten karkuun ja näin kun se pinkoi järven pohjaan.
  Käännyin, vedin sauvani kaapuni taskusta ja osoitin sillä Potteria, James Potteria, sitä velhomaailman kammottavinta ihmistä (jos sitä ihmiseksi voi sanoa). Potter oli kuitenkin minua nopeampi taikomaan ja ennen kuin tajusinkaan, roikuin pää alaspäin ilmassa. Vihan ja kiukun sekoitus kiehahti sisälläni. Kuinka hän saattoi(!) käyttää tuota kirousta minuun!
  James Potterin vieressä seisoi maailman toiseksi inhottavin ihminen, se Mustan perheen rohkelikko-poika. Viha kuohui nyt entistä enemmän sisälläni, kun näin miten Sirius Musta virnuili.
"Mitäs tehdään, Sirius?" James kysyi kaveriltaan.
"Miten olisi pieni uimareissu?" kysyi Mustan poika ja poskilleni helähti kiukun ja nöyryytyksen puna.
"Yksi", aloitti James Potter ja heilautti minua järven suuntaan, "kaksi… kolme!"
   Lensin ilman halki ja mäiskähdin järveen. Tunsin kuinka vesi imeytyi vaatteisiini ja yritti kiskoa minua pohjaan. Pinnistin kaikki voimani että pääsin järven rantaan – en ollut erityisen hyvä uimari – ja syljin vettä suustani. Olin kuin uitettu koira ja kuulin kuinka Potter ja Musta nauroivat katketakseen.
"Unohditko käyttää shampoota, Snivellus?" kysyi silmälasipäinen, mustahiuksinen poika ja nauroi. Nostin katseeni ja huomasin samassa, että Lily Evans lähestyi heitä. Lilyn silmistä paistoi inho, kun hän katsoi Potteria. Se sai kiukkuni vähän laantumaan, mutta nöyryytyksen tuoma puna levisi kasvoillani.
"Potter!" Lily huusi raivoissaan, "olet sinä yksi paskiainen!"
"Lily", James aloitti virnistellen, "mitä sinä näet Ruikulissa, kun niin puolustat häntä?"
"Näen hänessä sitä mitä sinussa ei ole." Lily sanoi jäätävästi, "Häivy, ennen kuin kutsun professori McGarmiwan paikalle."
"Uuuuu!" James ja Sirius sanoivat yhteen ääneen ja nauroivat. Lilyn katse kuitenkin hiljensi heidät ja he lähtivät kävelemään poispäin.

 Lilyn silmät kohtasivat omani. Juuri nyt en pystynyt keskittymään niiden silmien kauneuteen, sillä häpesin itseäni niin.
"Oletko kunnossa?" Lily kysyi minulta silmät huolta täynnä.
"Olen." vastasin ja yritin saada kasvoilleni rennon hymyn. "Kaikki on hyvin." Lily taisi kuulla pienen ivan häivähdyksen äänessäni, sillä hänen silmien lämpö himmeni hiukan.
"Turhaan sinä minulle kiukuttelet", Lily sanoi vähän tavallista viileämmin.
"Minä en kiukuttele!" vastasin äkäisesti. "Se Potter…!"
"Unohda hänet Severus!" Lily sanoi huokaisten. "He eivät vain osaa kasvaa aikuisiksi." Värähdin kun Lily sanoi nimeni. Hän sanoi sen niin… hellästi. Olin aina vihannut Lilyn tarkkasilmäisyyttä. Nytkin hän ilmeisesti huomasi värähdykseni, koska aurinkoinen hymy pilkisti taas hänen suupielestään.
"Mitä?" kysyin mukamas vihaisesti, "mille hymyilet?"
"Sinulle." Lily sanoi voimatta peittää hymyään. Punastuin taas – ihan pikkuisen vain – mutta tällä kertaa se ei johtunut vihasta, vaan rakkaudesta.

"Lily", kuiskasin hänen nimensä ääneen.
"Severus", Lily kuiskasi nimeni, "meidän kannattaa mennä sisälle, että ehditään liemitunnille." Katsoin Lilyä hetken tajuamatta mitä hän sanoi.
"O- okei." sanoin sitten kun vihdoin tajusin sen. Lily ei ajatellut minusta sillä tavalla. Hän piti minusta vain ystävänä.

Vain ystävänä… Miksi sydämeni sitten hakkaa näin lujaa hänen lähellään? Enkö ole Lilylle muuta kuin… ystävä? Eikö hänen sydämensä muka yritä tulla ulos rinnasta? Ilmeisesti ei. Minun pitäisi nyt kertoa hänelle. Kysyä häneltä mitä tunteita hänellä on minua kohtaan.

"Lily", aloitin uudestaan, "minä… minä tykkään sinusta Lily." Hetken Lily katsoi minua jotenkin oudosti.
"Sev.." hän sanoi, "minäkin tykkään sinusta. Olet minun paras ystäväni."
"N… niin sinäkin minun." sanoin, mutta omissa korvissanikin kuulin miten vieraalta ja soinnittomalta ääneni kuulosti. Lähdin kävelemään kohti koulua. Lily oli torjunut minut. Lily, joka merkitsi minulle enemmän kuin mikään.
  Lily käveli vieressäni ja yhdessä suuntasimme kulkumme kohti Kuhnusarvion luokkaa, liemitunnille.



Tunnit kuluivat kuin siivillä, mutta en tajunnut mitään.

Lily torjui minut. Hän ei pidä minusta sillä tavalla… Lily pitää minusta ystävänä… Vain ystävänä. Lily torjui minut… Hän pitää minusta vain ystävänä. Lily ei pidä minusta sillä tavalla…

Aivoni ja ajatukseni toistelivat vain noita tyhjiä ja karuja lauseita, jotka olivat kietoutuneena tylyyn totuuteen. Professori Kuhnusarviokin ilmeisesti huomasi, ettei minulla ole kaikki kunnossa.
"Severus Kalkaros, onko kaikki kunnossa?" Kuhnusarvio kysyi. Kohdistin elottoman katseeni Kuhnusarvioon.
"On." vastasin. "Kaikki on vallan mainiosti." Professori taisi kuitenkin huomata, ettei tuo sanavalinta oikein istunut minuun, sillä hän lähetti minut sairaalasiipeen, jossa jouduinkin maata sängyllä koko lopputunnin.

Kun tunti oli loppunut, Lily juoksi sairaalasiipeen ja näin häneen huolestuneet kasvonsa.
"Onko kaikki kunnossa?" Lily toisti Kuhnusarvion kysymyksen.
"Vallan mainosti." vastasin ilmeettömästi, ei minua yleensä näin paljon sattunut. Olin aina tiennyt ettei Lilyllä ollut semmoisia ajatuksia minua kohtaan, mutta olin silti elätellyt toivetta, että hän pitäisi minusta enemmän kuin ystävänä.
   Lily kumartui kasvojeni ylle ja antoi pusun otsalleni. Kun hän nosti katseensa hän huomasi, että olin yhtä jännittynyt kuin seiväs.
"Sev?" Lily huolestui, mutta pian hän näki hymyn kareilevan kasvoillani.
"Kiitos…" kuiskasin ja hipaisin Lilyn kättä.



No niin ja sitten kommenttia, Kiitos!

[Chamba]

Ohoii! Miten söpö. Hauskaa että kirjoitetaan vaihteeksi "pikku-Severuksen" tunteista.

[Timanttityyppi]

Oihh <3 Ihana <3 Pidin <3 Tykkään parituksesta Severus/Lily, ja tämä ficci oli todella suloinen <3

[Lunella]

Kiitos kommenteista, Chamba ja Timanttityyppi.

Luku 2 - Riitelyä
Suuressa salissa oli hiljaista. Oli aikainen aamu, eikä monikaan ollut vielä herännyt. En kuitenkaan kiinnittänyt muihin mitään huomiota.
  Nauru kiiri suureen saliin ja huomasin Lilyn astelevan rohkelikkopöytään ystävänsä kanssa. Potter istui ystävineen jo pöydässä. Lily vilkaisi heitä ärtyneenä, sain siitä mielihyvää. Lily inhosi Potteria, ja se oli hyvä.


"Kuraverinen!" huusin yhdelle Rohkelikon tokaluokkalaiselle tytölle, jonka silmä kulmiin ilmestyi kyyneliä.
"Enkä ole!" tyttö huusi vihaisena, jolloin pari muuta luihuista alkoi nauraa ilkeästi. Tyttö lähti juosten karkuun ja huomasin, että olin loukannut tyttöä pahasti.

Hmph… Oikein sille. Mitäs tuli nipottaa minulle, että mun pitäisi mennä McGarmiwan luokse jälki-istuntoon. Semmoinen ärsyttävä… kuraverinen. Miten inhottava tyttö…

Luihuiset onnittelivat minua ja nauroivat kanssani. Nauruni kuitenkin hyytyi kun näin Lilyn marssivan minua kohti.
"Severus Kalkaros!" Lily kiljahti, "miksi sinä nimittelit Marya kuraveriseksi?"
"Hän… hän tuli nipottamaan minulle." puolustauduin, "hän ansaitsi sen."
"Minullakin on jästivanhemmat, Severus!" Lily sanoi loukkaantuneena, "mikset sinä sano minua kuraveriseksi?" Avasin suuni, mutten voinut vastata, en näiden kaikkien todistajien kesken. En voinut sanoa sitä luihuisten kuullen.
"Koska…" aloitin, mutta Lily lähti järvelle päin – ja minä seurasin.

Lily istui maahan ja katseli järvelle. Istuin hänen viereen.
"Lily…", kuiskasin.
"Anna minun olla." hän kuiskasi takaisin ja minusta tuntui kuin tuhannet neulat olisi lävistänyt vatsani. Lilyn ääni oli jäätävä, loukkaantunut ja siinä oli myös surua.
"Lily, anna anteeksi…" kuiskasin karheasti.
"Mistä?" Lily kysyi piikittelevästi, "ai siitäkö, että minulla on jästivanhemmat?"
"Ei", sanoin, "vaan siitä, että loukkasin sinua." Lily nosti katseensa järvestä minun kasvojeni tasalle. Katsoimme toisiamme hetken silmiin.
"Minä tykkään sinusta Lily!" huusin lopulta. "Enemmän kuin ystävästä." Lily katsoi silmiini ja minä katsoin takaisin hermostuneesti. Lilyn katseessa oli jotain… omituista.
"Sev, minä en tiedä pystynkö minä tykkäämään sinusta." Lily sanoi lopulta, "sinulla on niin outoja ystäviäkin, jotka haluavat tiedät-kai-kenen porukkaan." Maailma hidastui, jolloin Lily nousi ja lähti. En tainnut ensin edes tajuta sitä. Pari kyyneltä kuitenkin tipahti kämmenelleni ja tajusin itkeväni.

Ei, minun täytyy lopettaa itkeminen! Jos Avery ja muut tulevat nyt tänne ja näkevät minut… Minun täytyy puhua Lilylle uudestaan. Ei tämä voi päättyä näin! Minähän rakastan häntä!


En enää itkenyt. Näin Lilyn istuvan suuressa salissa, rohkelikkopöydässä. Pienen hetken ajan meinasin kääntyä takaisin, mutta lopulta kuitenkin kävelin rohkelikkojen luokse. Jotkut katsoivat minua uteliaasti, ilmeisesti ajatellen mitä tämmöinen pikku-luihuinen hakee rohkelikkojen luota.
"Lily", sanoin, "minulla on asiaa." Lily katsoi minua.
"No sano se asiasi."
"Kahden keskeistä." vastasin hiukan vaikeana, kun kaikki rohkelikot kuuntelivat.
"Alice, odota tässä tulen pian." Lily sanoi ystävälleen ja nousi seisomaan.
"Hei, Snivellus!" kuulin huutoa rohkelikko pöydästä, "taitaa olla aika tärkeää asiaa sulla rohkelikolle!" Huutaja oli Sirius Musta. Vilkaisin häntä inhoten ja lähdimme Lilyn kanssa ulos suuresta salista.

"No?" Lily kysyi, "mitä asiaa sinulla on?"
"Minä… en enää kaveeraa Averyn ja muiden kanssa." sanoin vaivautuneena.
"Miksi et?" Lily kysyi ihmeissään.
"Lily, minä rakastan sinua!" vastasin tuskastuneena. "Siksi!"
"Sev…" Lily kuiskasi, "rakastatko sinä minua niin kovasti?" Nyökkäsin vastaukseksi.
"Ha- haluaisitko tulla Tylyahoon kanssani?" kysyin varovasti.
"Kyllä kai minä voisin", Lily vastasi myöntävästi. Hymyilin kokeeksi ja sain vastaukseksi pikaisen halauksen.
"Minun pitää mennä, Alice odottaa." Lily sanoi hymyillen ja lähti hypellen suureen saliin. Olin taas onneni kukkuloilla.


Kommentteja olisi mukava saada.

[Endless]

Ooj... ihanaa!!! ^^ en oo mikää hyvä kommentoimaa mut severus on täs mahdottoman sulonen <3<3

jatkoa???

[Timanttityyppi]

Ihana <3 Sevve on tossa toooosi sulonen <33 Sä oot niin hyvä kirjottamaan tälläsia <3 Mun ficeist tulee ihan surkeitaa 8DD <33

[miisa]

Tämä oli ihana! Severus on suloinen tässä ja varsinkin, kun uskaltaa paljastaa tunteensa Lilylle. Sujuvaa tekstiä, mutta muutamia pikkuvirheitä löysin.

"Häivy, ennen kuin kutsun professori Mcgarmiwan paikalle."

McGarmiwan.

Hmph… Oikein sille. Mitäs tuli nipottaa minulle, että mun pitäisi mennä Mcgarmivan luokse jälki-istuntoon. Semmoinen ärsyttävä… kuraverinen. Miten inhottava tyttö…

McGarmiwan

"Kahden keskistä." vastasin hiukan vaikeana, kun kaikki rohkelikot kuuntelivat.

Kahden keskeistä.

"Ha- haluaisitko tulla tylyahoon kanssani?" kysyin varovasti.

Tylyahoon

[Lunella]

Endless, jatkoa on tulossa nyt ensiviikolla. ;>

Timanttityyppi, kiitos taas ihanista kommenteista. Sun ficeist tulee kans ihan hyviä.

Miisa, korjailin nyt tuota tekstiä. Mcgarmiva on nyt... McGarmiwa! 

_{Negatiivinenkin palaute on ok...!}

[Lunella]

Luku 3. – Tylyaho
Istuin suuressa salissa ja yritin saada syötyä jotain. Vatsani oli kuitenkin täynnä – perhosia. Tänään menisin Lilyn kanssa yhdessä Tylyahoon. Jännitin hirveästi, sillä niin moni asia voisi mennä pieleen.
"Severus, huhuu?" Gilda, lihaksikas luihuistyttö huhuili, "kuuntelitko sinä?" Katsahdin tympeänä Gildaan päin.
"En kuunnellut." vastasin, "mitä sanoitkaan?"
"Niin, että nähdäänkö me sitten Averyn ja sinun kanssa Iskunkiertokujalla?"
"En minä ehdi tulla nyt mukaan." vastasin ja samassa näin Lilyn, joka istui juuri oman tupansa pöytään. Taisin hymyillä aika hölmösti, sillä Gilda katsoi minuun irvistellen.
"Mitä?" kysyin hyökkäävästi.
"Ethän sinä vaan äsken katsonut hymyillen tuota saastaista kuraveristä?" tyttö kysyi inhoten.
"Luuletko sinä, että minä katselisin kuraverisiä?" vastasin tiukasti, vaikka sisukseni olivat solmussa.
"En…" Gilda vastasi ja kääntyi Goyleen päin. Huokaisin helpotuksesta.

"Tännepäin kolmosluokkalaiset!" McGarmiwa huusi, "tuokaa lupalaput minulle!" Nojasin hermostuneena koulun seinään ja katselin kolmosluokkalaisia. Ulkona satoi lunta, ensilumi. Päivä oli kuitenkin aurinkoinen ja ilmassa kävi pieni tuulenvire, joka pörrötti mustia hiuksiani.
"Mennäänkö?" kuului ääni vierestäni. Säpsähdin ja katsoin Lilyä.
"Mennään vaan." vastasin.
   Kävelimme hetken aikaa ääneti. Vilkuilin salaa Lilyä, hän oli pukeutunut vaaleaan villapaitaan ja farkkuihin.

"No, minne mennään?" kysyin Lilyltä, kun olimme tulleet Tylyahoon. Kaduilla oli ihmeen täyttä, kun ottaa huomioon, ettei ollut edes mitenkään erityisen kaunis päivä.
"Haluaisin käydä… hunajaherttuassa." Lily vastasi epäröivänä. Kävelimme Hunajaherttuaan sisälle ja siellä oli ahdasta ja oli vaikea liikkua. Katselimme ympärillemme väentungoksessa. Siellä oli vaikka mitä, suklaasammakkoja, isoja tikkareita, karkkilaatikoita, pienempiä karkkirasioita jne.
"Mitä haluaisit?" kysyin Lilyltä, kun olimme päässeet vähän rauhallisempaan ja ahtaaseen nurkkaan.
"En tiedä…" tyttö vastasi ja katseli ympärilleen.
   Lopulta Lily päätyi ostamaan pari suklaasammakkoa. Itse ostin sydämen muotoisen, punaisen, ison tikkarin, jossa luki "Lily". Annoin sen Lilylle.
"Sev", tyttö huudahti, "ei sinun olisi tarvinnut!"
"Minä halusin." vastasin punastuneena. Lily halasi minua kiitokseksi ja lähdimme kävellen kolmeen luudanvarteen kermakaljalle. Istuimme pieneen nurkkapöytään ikkunan edessä ja tilasimme kahdet kermakaljat. Keskustelimme huispauksesta, koulusta ja siitä mitä tekisimme joululomalla. Lily jäisi kouluun, koska hänen perheensä matkusti kiinaan. Hän itse ei ollut halunnut mukaan, koska olisi joutunut olemaan poissa koulusta. Minä jäisin myös kouluun, mutta siksi etten haluaisi palata kotiin.
   "Ketkäs täällä ovat?" Potterin ääni kuului ja nostin katseeni ylös. Potter kavereineen seisoi pöytämme vieressä.
"Häivy James." Lily sanoi Potterille.
"Uuuuuu!" James ja Mustan poika sanoivat yhteen ääneen. Lupin seisoi poikien takana, mutta astui nyt eteenpäin.
"Lähdetään." Lupin sanoi pojille, "haluammehan me vielä ehtiä käydä Sekon pilapuodissa?"
"Äh.. Remus." Sirius sanoi ystävälleen, "älä ole ilonpilaaja."
"Mennään nyt vain." Lupin vastasi rauhallisesti. Potter loi minuun vielä murhaavan katseen ja Lilyyn – luultavasti – kaipuuta sisältävän. Niin he lähtivät ja jättivät jälkeensä kiusaantuneen hiljaisuuden.

Kun olimme jo koulun tiluksilla, vilkaisin Lilyä salaa. Hän oli yhtä kaunis kuin aina.

Minun pitäisi tehdä se nyt. Tee nyt vain. Älä ole typerä, ei hän sinua torju.

Viimein päätin uskaltaa ottaa Lilyn kädestä kiinni. Lily hämmästyi eleestäni ja pysähtyi – niin kuin minä.
"Mitä?" Lily sanoi ihmeissään, mutta silloin jo painoin huuleni Lilyn pehmeitä huulia vasten. Suutelin häntä ensimmäistä kertaa ja suudelmasta tuli hellä ja intohimoa kupliva. Lily vastasi suudelmaani kevyesti ja käteni eksyivät Lilyn silkkisiin hiuksiin. Lilyn kädet hakeutuivat kaulalleni.
 Lopetimme suudelman yhtä hellästi kuin aloitimmekin ja silloin näin hänet, Potterin. Hän seisoi Lilyn takana kalpeana ja pahoinvoivan näköisenä. Hänen silmistään kuvastuivat tuska, hätäännys ja epätoivo. Oliko poika sokissa? Lily huomasi hämmästyneen katseeni ja kääntyi katsomaan Potteria. Lilyn kasvoissa käväisi jokin. Oliko se katumusta?
"James..." Lily aloitti, mutta poika juoksi pois. Olinko nähnyt harhoja vai oliko Potterin silmäkulmassa ollut kyyneliä?
"Voi ei", Lily kuiskasi ja katsoin sääliä tuntien tyttöä.

Miksi minä tunsin sääliä?


Anteeksi, kolmannen luvun lyhyyden vuoksi, en vain saanut keksittyä enempää tekstiä. 

[Lunella]

Luku 4. – Ajatuksia
Kävelin suojautumista pimeyden voimilta -tunnin jälkeen suureen saliin päin. Edessäni kulki Potter jengeineen. He eivät ilmeisesti olleet huomanneet minua, koska puhuivat ääneen – minusta. Olin jo noitumassa Potteria, kun kuulin mitä hän sanoi:
"Lily ei tule onnelliseksi sen pikku kuolonsyöjä Kalkaroksen kanssa!"
"Jos Lily haluaa olla Kalkaroksen kanssa, se on hänen oma päätöksensä." Lupin vastasi, mutta äänestä kuului pieni epävarmuus.
"Niin, mutta Lily ei tule onnelliseksi hänen kanssaan!" Potter vastasi tuskastuneen kuuloisena.
"Olen samaa mieltä kanssasi, James!" vikisi pieni, rottanaamainen poika.
"Tietysti olet, Peter." James sanoi kärsimättömästi, "Minä voisin tarjota Lilylle paremman ja enemmän, kuin Ruikuli!"
"Jos tekisimme Ruikulille jotain, että hän jättäisi Lilyn rauhaan?" Musta ehdotti kierosti hymyillen, "miten olisi pieni vierailu järven pohjassa – pysyvästi?" Potter näytti harkitsevan asiaa, rottanaamainen poika virnuili ajatukselle, mutta Lupin näytti järkyttyneeltä.
"Sirius!" Lupin huudahti, "Ei se käy."
"Ei niin…" myönsi Potterkin lopulta, "Lily vain suuttuisi minulle, eikä puhuisi enää ikinä."
   Olin kuullut tarpeeksi ja pysähdyin. Juoksin ulos linnasta. Suuntasin nopeat askeleeni kohti kiellettyä metsää. Metsä kohosi korkeana edessäni ja juoksin sinne. Lopulta kuitenkin pysähdyin ja istuin maahan. Mietin Potterin sanoja, jotka olivat satuttaneet yllättävän paljon.

Miten niin Lily ei olisi onnellinen kanssani? Totta kai hän olisi! Vai olisiko? Enhän minä rikas ole.  En pystyisi tarjoamaan paljon mitään. Potter puolestaan on rikas, hänellä on aina päällä puhtaat ja uudet vaatteet, hänen vanhempansa rakastavat häntä. Hänellä on rahaa. Hän on hyvä huispauksessa, koulussakin. Mitä minä olen verrattuna häneen?

"Ei!" huusin ääneen metsälle, mutta turhaan. Kukaan ei kysyisi mikä minulla on. 

Kukaan ei välitä, ei edes Lily. Miksi valehtelisin itselleni vielä? Ei Lily oikeasti välitä.

Pieni ilkeä ääni kuiski päähäni asioita ja yritin huitoa niitä käsilläni. Silmäni olivat tiukasti kiinni. Pieni typerä kyynel valui kuitenkin jo poskeani pitkin.
"Mitä sinä teet täällä?" kysyi pehmeä, samettinen ääni. Nostin katseeni ja näin kentaurin. Kentauri oli nainen. Hänen vartalonsa oli valkoinen, se näytti hohtavan. Hänen silmänsä olivat hopeaiset. Ihmettelin. En ollut ennen nähnyt naiskentaureita.
"Kuka… sinä olet?" kysyin varovasti.
"Minä olen Lane." kentauri vastasi, "mutta mitä sinä teet metsässä?"
"Ei kuulu sinulle." vastasin vihaisena. Hetken Lane näytti hämmästyneeltä, mutta sitten hänen ilmeensä pehmeni.
"Sinun pitää tehdä niin kuin kuuluu." hän sanoi, "mutta nyt sinun on lähdettävä, metsä on vaarallinen paikka koululaisille." Kentauri katosi laukaten metsään. Minä lähdin takaisin kouluun. Olin epävarma.

Pitäisikö minun vain luovuttaa?  Kuka oli se kaunis kentauri? Miksi hän sanoi, että minun pitää tehdä niin kuin kuuluu? Mitä se edes tarkoitti?

Ärtyneenä marssin luihuisten oleskeluhuoneeseen, Avery oli siellä.
"Severus", hän aloitti, "missä sinä olet ollut?"
"Kielletyssä metsässä." vastasin. Ajattelin, että olisi parempi pysytellä totuudessa.
"Ai jaa…" Avery näytti siltä kun olisi tajunnut jotain. Se sai minut hermostumaan.
"Mitä?" kysyin hyökkäävästi.
"Menit siis toteuttamaan tehtäväämme?"
"Tehtävää?"
"Etkö kuullut siitä?" Avery kysyi ihmeissään, "Lucius Malfoy sanoi meille, että pitäisi hakea joku esine metsästä."
"Esine? Metsästä? Malfoy?" ihmettelin huuli pyöreänä.
"Niin." Avery vastasi ärtyneenä, "et siis ole kuullut siitä?"
"En." vastasin totuudenmukaisesti.
"Ai…" Avery sanoi mietteliäänä ja lähti pois oleskelu huoneesta. Ihmettelin mistä esineestä hän mahtoi puhua. Pääni oli haljeta kaikista kysymyksistä ja ajatuksista. Huokaisin ja nousin portaat makuuhuoneeseen. Ehkä uni auttaisi selkeyttämään pääni.

Ehkä…

[Lunella]

Luku 5. – Loppu.

Näin unta. Unessa oli kaunis talo ja talon edessä seisoi musta hiuksinen mies. Mies muistutti etäisesti jotakin tuttua, mutta tunsin silti halveksunnan nousevan pintaan tunteistani voimakkaimpana. Kun katselin miestä tarkemmin – hänellä oli farkut ja musta villapaita – tunnistin miehen Sirius Mustaksi – aikuisena. Musta käveli talon ovelle, ja koputti.
   Oven tuli avaamaan vieläkin vastenmielisempi henkilö – James Potter. Hänkin oli aikuinen. Jamesilla oli edelleen rumat lasit kasvoillaan ja hiukset sotkuisina.
   He menivät sisään ja minä seurasin. Talossa oli kaunista sisältäkin. Tapetit olivat kauniin valkoiset ja eteisessä oli myös naisten kenkiä – miesten kenkien lisäksi. Näin myös yhdet lasten kengät, jotka olivat ilmeisesti ihan pikkuisen pojan.
   Kävelin miesten perässä keittiöön. Sen tapetit olivat kermanvaaleat ja lattia oli kaunista puuta. Keittiössä seisoi joku nainen – hän halasi Mustaa ja he nauroivat.
   Yhtäkkiä minuun iski kipu ja kaipuu. Tunnistin naisen. Lily…

Heräsin hiestä märkänä. Unta, se oli vain unta. Huomasin täriseväni ja hokevani äänettömästi Lilyn nimeä. Nousin hitaasti seisomaan ja katselin ympärilleni. Muut nukkuivat vielä.
   Käppäilin hiljaa ulos makuuhuoneesta ja istahdin takkatulen ääreen. Tuli lämmitti sopivasti ihoani, että sain mieleni ja ruumiini tasaantumaan. Sitten aloin ajattelemaan untani. Uni oli ollut ihmeen selvä, ei niin kuin muut unet. Unessa Lily oli ollut Potterin kanssa… yhdessä.
   Ajatus tuntui vastenmieliseltä. Tuhahdin ääneen ja ajattelin pilkallisesti, että Lily on minun kanssani, ei Potterin! Pieni ääni kuitenkin sanoi, että suvussani on ollut ennustajan verta. Tuhahdin kovempaa.

Se oli pelkkä uni!


Ulkona satoi lunta, ja aurinko paistoi. Se ei kuitenkaan lämmittänyt, niin kuin kesällä.
   Lily säteili kävellessään minua kohti. Hänen punertavanruskeat hiuksensa liehuivat tuulessa ja minä hymyilin, kuin mikäkin hölmö. Ei hymyni kuitenkaan ollut samanlainen kuin ennen, nyt se oli pinnallinen. Katselin tutkivasti Lilyä. Etsin merkkejä, jotka paljastaisivat oliko uneni enneuni. En kuitenkaan löytänyt niitä, joten rentouduin.
   Lily taisi huomata omituisen käyttäytymiseni.
"Mikä hätänä?" hän kysyi huolta äänessään.
"Ei mikään", vastasin karheasti. Lily ei uskonut, mutta jätti asian siihen. Kävelimme käsi kädessä lumen tanssiessa ympärillämme. Näin valkoisen tunturipöllön lentävän taivaalla.
"Katso!" sanoin ja osoitin pöllöä, "kenellähän on noin valkoinen tunturipöllö?"
"Jamesilla", Lily vastasi, "James Potterilla." Jähmetyin ja taisin valahtaa asteen kalpeammaksi. Lily tiesi millainen pöllö Potterilla oli.
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin ehkä hiukan liian kiivaasti.
"Potter lähettelee minulle kesäisin aina turhaa postia." Lily sanoi hätkähtäen ja tunsin mustasukkaisuuden pistoksen.

Se siitä. Minun pitää vain luovuttaa. Mitä järkeä jatkaa jos Potter pitää Lilystä ja Lily ei torju sitä millään tavalla?

Olin myös huomannut Lilyn hymyilevän huomaamattaan aina, kun Potter oli läheisyydessä. Kurkkuuni nousi möhkäle ja yritin nielaista sen pois. Se ei lähtenyt.
"Lily", kuiskasin, "sinähän pidät Potterista." Se ei ollut kysymys ja Lily huomasi sen. Hän ei vastannut, katsoi vain minua tuskaisena.
"Sinä rakastat häntä Lily." kuiskasin, enkä voinut sille mitään, että silmäni kostuivat.
"Sev…" Lily sanoi, myös kuiskaten, "minä pidän sinusta."
"Mutta vain ystävänä, Potteria sinä rakastat." kerroin totuuden, jonka olin yrittänyt haudata rakkauteni alle. Lily nyökkäsi ja nyt hänenkin silmänsä kimmelsivät kyynelissä. Ne alkoivat valua poskia pitkin.
"Anna minulle anteeksi Severus", Lily kuiskasi ja juoksi tiehensä. Pyyhin silmäni raivokkaasti, mutta ne punoittivat, paljastivat minun itkeneen. Silmäni kertoivat tuskasta, jota koin.
"Kiitos Kalkaros." kuului karhea ääni takaatani. Käännyin ja näin Potterin.
"Sinä!" huudahdin raivoissani, mutta ääneni sortui.
"Niin, minä", Potter totesi ja hämmästyin äänen sävyä, "anna minullekin anteeksi."
"Mitä?" ihmettelin. Mitä Potterille oli tapahtunut?
"Pyydän anteeksi kaikkia tekojani ja sitä, että sinä rakastat Lilyä, niin kuin minäkin."
"Häh?" kysyin ihmeissäni. Potter ei ollut koskaan puhunut noin kiltisti minua kohtaan.
"Harmi, että tämän piti mennä näin." hän vastasi ja lähti kävelemään kohti koulua.


Parin viikon kuluttua minä näin Lilyn ja Jamesin nauravan käytävällä – kahdestaan. Lily näki minut ja ei enää nauranut. Hän hymyili surullisesti ja minä käännyin ja melkein juoksin pois.
   Kyyneleitä ei enää tullut, olin vuodattanut ne pois aikoja sitten. Potterin sanat olivat syöpyneet mieleeni ja ne rauhoittivat. Kyllähän Potter pitäisi Lilystä huolta? Huokaisin ja hymyilin kokeeksi. Seuraavaksi olisi Suojautumista pimeyden voimilta ja minun naamioni pitäisi olla ehjä, niin kuin ennenkin. Ennen Lilyä. Ennen onnea. Palaisin takaisin naamioni taakse, enkä paljastaisi tunteitani kenellekään – enää ikinä.

The end.


Kommenttia olisi mukava saada, ihan tietääkseni miten ensimmäinen valmis ficcini onnistui.

[Timanttityyppi]

Oihh <3 Ihana loppu, surullinen <3 (: Nams, jatka ihmeessä tällässien ficcien kirjottamista <33

~ Kiittäen Timanttityyppi

[LunaLuna]

Ihana! Loppu oli vähän surullinen, mutta tosi ihana!

LunaLuna kiittää.

[Lunella]

Thank you, Timanttityyppi.

Ja joku on pitkästä aikaa kommentoinut tätäkin?
Kiitos LunaLuna.