Title: Sormiesi päät
Author: akinnah
Rating: K-11
Pairing: James/Sirius
Genre: fluff, romance
Summary: James miettii Siriusta ja kuoleman vehreyttä.
A/N: Tällaista taas tänään. Tästä oikeasti pidän, tässä on jotain tosi ihania juttuja (: Pieniä, mutta yksinkertaisia. Mutta se siitä itserakkaudesta, kun te pääsette nyt lukemaan. Hetken päähänpistos tutun piisin inspiroimana.
Sormiesi päät
Annoit ajatuksiesi lipua usein Siriukseen, joka loikoili vieressäsi Rohkelikon oleskeluhuoneen matolla. Se oli punainen, surullisen pelottava väri, josta ei ollut vastusta vihreälle. Ainakaan teidän mielestänne. Kätesi näpersi Siriuksen tummia suortuvia, jotka laskeutuivat suuresta tyynysodasta huolimatta kauniisti, kaartaen kasvojen muotoja, korostaen kovuutta ja pehmeyttä yhtäaikaisesti.
Rakastit noita kasvoja. Ne olivat syöpyneet verkkokalvoillesi ja tunsit jokaisen piirteen niin tarkasti, että pystyit kertomaan sen kenelle tahansa tietämättömälle. Harmiksesi Siriuksen tunsivat kaikki, eikä sinun yleensäkään tarvinnut kertoa ystävästäsi sen enempää. Mutta se sinua harvemmin suututti, koska niin sait pitää itselläsi pienen luomen oikeassa olkavarressa, pienen riipivän arven vasemmassa ohimossa ja pienen karheuden hänen sormissaan. Ja ajatus siitä, että ne olisivat vain sinun salaisuuksiasi, oli hykerryttävä ja kaunis.
Silloin tunsit myös olosi vähemmän yksinäiseksi, kun kannoit ystävääsi sormiesi päissä. Ja vähiten se johtui siitä, että Sirius innostui piirtämään hymynaamoja peukaloihisi ja kynsiisi.
Olit onnesi kukkuloilla, kun törmäsit Siriukseen myös unissasi. Et koskaan halunnut hänen lähtevän, vaikka joskus toinen tekikin jotain ilkeää. Jotain, joka satutti enemmän kuin mikään muu maailmassa. Inhosit unia, joissa menetit ystäväsi kuolemalle, joissa jouduit hyväksymään toisen poissaolon, joissa jouduit antamaan anteeksi itsellesi. Koskaan et halunnut niin. Mutta et voinut näyille mitään, et voinut uskotella, että katselisitte vihreitä niittyjä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa, sormet kietoutuneina toisiinsa kuin solmuun. Et voinut uskotella kaiken olevan hyvin, koska kaiken aikaa tiesit, ettet näkisi Siriusta unessasi enää koskaan, vaikka hän kummittelisi äänillä, jotka herättivät sinut itkuusi ja tukahtuneeseen raivoosi ja suruusi.
Silloin sinun oli vaikea herätä todellisuuteen ennen kuin sait tuntea Siriuksen olevan olemassa, pois vihreän kuolemanvarjon alta, joka vainosi teitä kumpaistakin. Inhosit itkuasi, mutta vain yksi kosketus vei sen pois, vain yksi rauhallinen henkäys korvaasi, kädellesi, tai niskaasi. Vain tietoisuus siitä, että Sirius todella siinä sillä hetkellä, sillä paikalla. Rakastavasti annoit kätesi silittää tummaa päätä, joka lepäsi tyynyllä.
Joskus tunsit vihaavasi vihreää, koska se merkitsi sinulle jotain niin kamalaa, kuin kuolema. Miksi vihreys tuli uniisi, miksi se oli vastustajasi väri? Miksi annoit sen tulla? Värähdit inhosta, kun taivaalla näit oppilaita lentämässä vihreä kaapu päällä. Kun he jahtasivat ystävääsi, tunsit kurkussasi kuristavan otteen, joka repisi kohta niskasi poikki. Sydämesi tykytti ja vuoti punaista verta, kun adrenaliini virtasi suonissasi ja sokeasti tunsit lyöväsi vastustajaasi. Kuulit loppumisen äänen ja laskeuduit pehmeästi takaisin todellisuuteen. Sirius taputti sinua hartiaan ja henkäisi korvaasi kiitoksen, joka merkitsi sinulle suurempaa kuin voitto.
Niinä hetkinä tiesit, ettei vehreys koskaan antanut sinun lopettaa uskomista. Uskomista oikeaan elämään. Sinä et vain tiennyt, että elämäsi päättyisi vihreään välähdykseen, joka veisi Siriukselta kaiken, joka oli ollut niin tärkeää.