Title: Nukkekodin vanki
Author: Ringo
Beta: Reptile <3
Pairing: Periaatteessa Romilda Vane/Harry
Genre: Kevyttä angstia, ja romancea? :'D
Rating: K-11
Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahallista korvausta.Summary: Minulle he ovat aitoja, nen heidät silmieni edessä ja pystyn koskettamaan heitä. Muutkin pystyvät tekemään niin, mutta väittävät heitä elottomiksi, tunteettomiksi.Warnings: Osallistuu Parafiliahaasteeseen aiheella agalmatofilia, eli hahmolla on seksuaalinen suuntautuminen patsaisiin tai nukkeihin.
(Ficcini tapauksessa siis nukkeihin.) A/N: Tämän kirjoittamiseen meni tasan 1½ tuntia, joten tekstikin on varmaan sen mukaista.
Inspiraatio katosi sen alun innostuksen myötä, mikä saattaa myöskin näkyä. Huomioikaa että tämän on tarkoitus olla hiukan sekava, eikä tässä ole tarkoituskaan selittää tarkalleen, että sijoittuvatko tapahtumat Romildan pään sisälle, vai jonnekkin muualle.
Lisäksi imperfektin ja preesensin vaihtelu saattaa myös sekoittaa, pahoittelen siitä.
Don't want to reach for me do you?
I mean nothing to you
The little things give you away
But now there will be no mistakingVaaleanpunaiset tapetit, sileäksi hiottu puinen lattia, pieniä muovisia huonekaluja. Kauniit yksityiskohdat, mielikuvituksellisia kuvioita. Olen aina rakastanut sitä, jo kuudentoista vuoden ajan. Kun masennun, pakenen omaan pieneen talooni, lukitsen ovet ja herään henkiin harmaasta unestani.
Voin tehdä mitä haluan, saan kaiken mitä tahdon. Ennen mielikuvitukseni oli paras ystäväni, mutta sitten tutustuin taloni muihin asukkeihin jotka jakoivat sen kanssani.
Sain äidiltä lahjaksi kauniin naisen, jonka pitkät punertavat hiukset korostivat hänen vaaleaa ihoaan ja täydellisiä kasvonpiirteitään. Minä halusin aina olla kuin hän ja olin valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta voisin olla hänen kaltaisensa.
Kaikki rakastivat häntä, hänen elämänsä oli täydellistä.
Minä kuitenkin vihasin häntä ja hänen upeaa vartaloaan pitkine jalkoineen.
En kuitenkaan voinut heittää häntä pois talostani, sillä äitini olisi pahoittanut mielensä, enkä minä sitä halunnut. Siksi päätin tehdä naisen elämästä helvettiä, tämä oli kuitenkin minun oma taloni jossa sain tehdä mitä ikinä halusin.
Kutsuin uuden asukkaan talooni, punatukkaisen naisen poikaystävän. Nimesin hänet Harryksi, sillä hän näytti entisessä elämässäni elävältä mieheltä, johon olin pikkuhiljaa rakastunut. Kaunis elämäni siellä oli muuttunut harmaaksi hänen takiaan ja hänen takiaan minä lukittauduin entistä useammin talooni, piiloon entiseltä elämältäni.
Minun elämäni on nyt täällä, enkä ymmärrä miksi minua on yritetty saada täältä pois. Vain täällä talossa minä voin olla onnellinen, kun saan elää Ginnyn ja Harryn, uusien parhaiden ystävieni kanssa. Ennen minusta ei välittänyt kukaan, minulla ei ollut todellisia ystäviä. Edes Harry ja Ginny eivät piitanneet minusta, he rakastivat vain toisiaan ja halveksivat erikoisia lähestymistapojani.
Mutta nyt elämäni on kuitenkin täydellistä pienen vaaleanpunaisen taloni sisässä. Kukaan ei enää pidä enää Ginnysta, edes Harry. Taloon astuttuaan Harry ymmärsi kuinka ihana minä olin, ja kuinka paljon kauniimmat kasvonpiirteeni olivatkaan kuin Ginnyllä. Kaikki unelmani ovat toteutuneet täällä, haluan jäädä tänne ainiaaksi.
"Harry, mennään yläkertaan minun huoneeseeni." Sanon ja hymyilen ylimielisesti Ginnyn ilmeettömille kasvoille, mutta pystyn aistimaan sen tuskan, joka nykyään huokuu hänen virheettömän kuorensa alta. Suloinen nautinnon tunne sykähti sydämessäni, ja heilautin hiukan taikasauvaani. Kuulen jähmeät askeleet takaani, Harryn noustessa ylös pehmeältä sohvaltamme. Hän oli yhtä hiljaa kuin Ginny, mutta pystyin tuntemaan sen onnen joka hänen mielensä oli täyttänyt.
Tiedän, että he ovat vain nukkeja, pelkkiä leluja. Minä pystyn kuitenkin koskettamaan ja leikkimään heillä, joten onko sillä väliä jos he eivät ole kaikille todellisia? Minulle he ovat aitoja, näen heidät silmieni edessä ja pystyn koskettamaan heitä. Muutkin pystyvät tekemään niin, mutta väittävät heitä elottomiksi, tunteettomiksi. Minä pystyn kuvittelemaan heille tunteet, ja kykenen aistimaan ne, vaikkeivät muut siihen pystyisikään.
Ja eikö kaikki mitä pystyy koskea tai tuntea, ole todellista?
Suljen huoneeni oven, ja tiedän Ginnyn kuuntelevan meidän tekemisiämme alakerrasta. Heilautan kevyesti taikasauvaani, ja tunnen kuinka muoviset kädet kiertyvät ympärilleni omistavasti, ja kaatavat minut sängylle. Kovat huulet painautuvat kaulalleni kiihkeästi, avaavat hitaasti kauluspaitani napituksen. Voihkaisen nautinnosta, muovisen käden hieroessa hellästi paljaita rintojani.
"Minä rakastan sinua, Harry." Kuiskaan hiljaa, ja mauttomat huulet painautuvat huulilleni, hiljentäen minut rakastavasti.
Riisun Harryn T-paidan hellästi hänen päältään, ja hyväilen hänen kylmiä lihaksiaan.
"Sinä olet taas treenannut." Hymähdän, ja suutelen hänen kovaa vatsaansa, siirtyen pikkuhiljaa alemmaksi. Harryn kiihottunut voihkaisu kaikuu pääni sisässä, käteni laskiessa valkoiset shortsit pois huulieni tieltä.
"Romilda, sinä tapat minut!" Ääni kaikui selvempänä pääni sisässä, enkä ehtinyt vastata, kun tunsin lattian tärisevän jalkojeni alla. Huonekalut kolahtivat toisiaan vasten, kaatuilivat, ja minä kiljuin.
Kiljuin kovempaa kuin koskaan, sillä tiesin mitä tapahtui. He tahtoivat tappaa Harryn ja Ginnyn, tappaa minut. He halusivat riistää kaiken onnen elämästäni, palauttaa minut takaisin sinne minne luulivat minun kuuluvan.
"Neiti Vane, lopettakaa tuo ja pukekaa päällenne!" Paheksuva karjaisu kaikuu Rohkelikkotornin tyttöjen makuusalissa, ja tunnen kuinka kädet kiertyivät ympärilleni. Eivätkä ne olleet enää turvalliset ja muoviset, vaan vaaralliset ja lämpimät, joilla oli oma tahto.
"Minä en tahdo, tuokaa minun taloni takaisin!" Kiljun, ja näen kuinka vahvat sormet kietoutuivat taikasauvan ympärille. Pieni, yksinkertainen loitsu, ja elämäni palaa tuhkaksi silmieni edessä, enkä minä voinut tehdä mitään muuta kuin huutaa. Yritän puraista käteen joka piteleeota kirottua esinettä, mutta en ylettänyt siihen.
"Harry on vielä sisällä!" Kuumat kyyneleet valuvat silmistäni, ja yritän riuhtoa itseäni irti.
"Harry on poissa, Romilda. Hän lopetti koulun, tappaakseen tiedät-kai-kenen."
"Ei! Lopeta valehtelu! Harry oli talossa, minä olin hänen kanssaan, päästäkää minut vapaaksi!"
"Viekää hänet pois." Professori McGarmiwan murheellinen ääni kajahtaa jostain kaukaa, ja vahvat kädet upottavat väkisin pääni valkoisesta kauluksesta sisään.
"Miksi?" Hento kysymys karkaa huuliltani, remmien kiristyessä käsieni ympärille. En ole enää vihainen, olen surullinen. He veivät Harryni, polttivat taloni. He veivät elämäni jättäen jälkeensä vain sen onnellisuuden tuhkat, joka sai joskus roihuta vapaana sielussani.
"Minä en ole hullu, tahdoin vain olla onnellinen."
