Title: Meidän aikamme
Author: amorito
Beta: Vodkamartini
Genre: romance, angsty
Pairing: Albus/Gellert
Rating: S
Summary:
Jo se, että he kuvittelevat minun olevan onnellinen jonkin feminiinisen, mutta viiltävän älykkään naisen pauloissa, riittää kertomaan, mitä he sanoisivat kuullessaan totuuden.Disclaimer: Hahmot kuuluvat Rowlingille ja biisi Josh Grobanille. Minä käytän niitä korvauksetta ja vain huvin vuoksi.
A/N: Tämäkin fic kuuluu albumihaasteen piiriin, lukaiskaa
sanat biisiin, joka on siis Un Giorno Per Noi, eli alun perin Romeo&Julian tunnari.
Mielipiteenne ovat tärkeitä (:
Saksa voittaa ranskan rakkauden kielenä mennen tullen. Kuitenkin, kauneinta kieltä ovat varovaiset, arat henkäyksesi maatessasi vierelläni, epäröivät sormesi solisluillani ja höyhenenkeveät huulesi kaulani sivulla. Ne puhuvat selkeimpiä sanoja kaikista, niitä puhuvat päivittäin miljoonat ihmiset joka puolella maailmaa, samaa kieltä käyttäen.
Toivoisin niin, että voisimme tavata muuallakin kuin salaisissa puutarhojen nurkissa, vihreiden varjojen viileydessä, joita kuumennamme nuoruuden kiihkolla ja vaativilla suudelmilla. Mutta sitä eivät hyväksyisi edes omat perheemme, saati sitten muut ihmiset, eivät jästit eivätkä velhot. Olen yrittänyt vuodattaa epätoivoani tästä asiasta sinulle, mutta vaiennat minut aina viisailla sanoillasi: ”Mein Lieber, meidän aikamme ei ole aivan vielä.” Niin, minä vain niin toivon että se aika tulee todella.
Minua on rohkelikkona aina kunnioitettu urheana ja pelottomana, mutta tämä on vienyt voimani ja neuvokkuuteni täysin. Välillä olemme uhmakkaan piittaamattomia ja syötämme toisillemme lauseita kuten ”mitä siitä vaikka muut paheksuisivat?” ja ”miksemme saisi olla avoimesti omia itseämme?”. Keksimme suunnitelmia ja ideoita, joita emme koskaan rohkene toteuttaa. Pelko puhaltaa intomme sammuksiin ja käpertää meidät piiloon katseilta. Kauan vaalitut unelmamme kuihtuvat niin kuin puutarhatkin, ne kukoistavat vain muistoissamme vaikka sitä on vaikea uskoa syksyn tultua, kun rehevästä kauneudesta on tullut valjuja värejä ja murskaantuvia lehtiä.
Olet minua taipuvaisempi uskomaan, että mekin saamme vielä nauttia vapaudesta, mutta sinun lennokkaat suunnitelmasi ovat aina olleet minusta enemmän viihdyttäviä kuin toteutuskelpoisia. Pitäydyn toiveikkaassa realistisuudessa, vaikkei se tuo voittoa yhtään lähemmäs. Unettomina öinä lausut nimeni viehättävän saksalaisittain, A on hyvin pehmeä, toinen tavu on painokkaampi kuin ensimmäinen, S päättää sanan kuin se kuuluisi edellään olevaan U:hun: ”Al-BUUS”. Kuiskailet sitä kunnes kiinnitän huomioni sinuun, tutkailet silmiäni ja kysyt mitä mielessäni liikkuu. Kun vastaan samoin kuin aiempinakin öinä, huokaiset ja silittelet etusormellasi kulmakarvojani. ”Ach, mein Schatz, sinä ajattelet niitä asioita aivan liikaa. Meidänhän on aivan hyvä näin, tämä on hienoa aikaa.” Minä katson hänen komeita piirteitään hetken ja kysyn, lainkaan painostamatta, vain todeten: ”Kenties hienoa aikaa, mutta se hienouden varasto ei riitä koko elämäksi.”
Kaikki kauniit hetket maaseudulla, joko Saksassa tai täällä Englannissa, ovat mielessäni tietenkin arvokkaina aarteina, joita ei voi sieltä kukaan eikä mikään syrjäyttää. Silti ne menettävät osan hohdostaan, koska ne täytyy järjestää salassa, muilta ihmisiltä piilossa. Minun täytyy valehdella, keksiä ja kierrellä, kun työtoverit ja ystäväni huomaavat autuaan ilmeeni ja kysyvät hilpeästi minne olen matkalla. Kaikki varmastikin olettavat, että olen menossa tapaamaan jotain sievää tyttöä, joka on vienyt sydämeni ja joka täyttää sydämen paikalle jääneen aukon höperöllä euforialla. Minä annan heidän luulla mitä vain, sillä ei ole niin väliä. Jo se, että he kuvittelevat minun olevan onnellinen jonkin feminiinisen, mutta viiltävän älykkään naisen pauloissa, riittää kertomaan, mitä he sanoisivat kuullessaan totuuden.
Mutta negatiivisista puheistani huolimatta, minä rakastan yhteistä aikaamme, joka ikistä matkaa (niin, myös sitä Skotlannin matkaa, kun koko ajan satoi ja erehdyimme syömään haggisia ja sinä sait vatsataudin), iltahämärästä auringonnousuun jatkuvia keskustelujamme, loputtomia öitä, jotka tuovat yhä punan poskilleni, aterioita, kutkuttavia kohtaamisia kaduilla, jolloin vain nyökkäsimme toisillemme ja hymyilimme kuin vain hyvänpäiväntutut ainakin. Rakkaus on vienyt meitä eteenpäin kyynelten ja orjantappuroiden läpi, ja yhä vieläkin me odotamme sitä päivää, jolloin voisimme julkistaa kaiken, päivää, jolloin ei olisi enää ennakkoluuloja ja vihaa ja uhkaa. Päivää, jolloin rakkaus voittaisi kaiken muun.Albus Dumbledore laski kotkansulkakynän mustepulloon, nojautui taaksepäin tuolillaan ja tutkaili silmälasiensa läpi kaikkea kirjoittamaansa. Hän keräsi valmiit arkit ja myös hylkäämänsä yritelmät, ja käveli tuon noin tuuman paksuisen pinon kanssa takan luo. Hän seisoi hetken paikallaan ja heitti sitten arkit kekäleille. Pergamentit rullautuivat välittömästi, keskelle päällimmäistä paperia syttyi liekki ja leviävä mustuus nieli tuntien aikana syntyneet sanat. Pitkä, vakavailmeinen mies katsoi kirjeensä tuhoutumista kädet selän takana, sulkeutunut ilme kasvoillaan. Kun kekäleet olivat palanneet takaisin vain hehkumaan lämpimästi, mies kääntyi ympäri ja käveli kohti työpöytäänsä, jolla paloi vielä öljylamppu. Hän puhalsi lampun napakasti sammuksiin. Pimeys oli sokaisevan täydellinen, mutta äänettömyydestä päätellen mies seisoi paikoillaan vielä hetkisen. Sitten kuului kaavun kahahtelua ja kenkien kopsahtelua, kun mies asteli verkkaisesti pois huoneesta. Silmien sopeuduttua pimeyteen saattoi erottaa pöydällä olevasta valokuvasta komean, vaalean miehen, joka vilkutti onnellisen näköisenä kameralle. Kuvan reunat olivat käpristyneet, aivan kuin kuvaa olisi katseltu vuosien varrella tuhansia kertoja. Kuvan alla näkyi olevan lehtileike, mutta kuva oli osittain otsikon päällä. Esiin jäävässä osassa luki: ”lwald kukistettu viimein!”
