Nimi: Hämäytystekniikka
Kirjoittaja: Taki
Paritus: Albus/Gellert
Ikäraja: K-11 (seksuaalisen sisällön takia, vaikka se onkin äärimmäisen epämääräisesti vihjailtua)
Tyylilaji: Angst
Sana (FF100): #005, Ulkopuoli
Vastuuvapaus: J. K. Rowling omistaa maailman, josta kirjoitan.
Tiivistelmä: "Siinä vaiheessa, kun on liian hukassa itsensä ja kaipuunsa kanssa, liian heikko torjumaan muistikuvia kiharoista valtoimenaan tyynyllä, kytkeytyy päälle jokin syvä itsesuojeluvaisto."A/N: Albus on jännä hahmo. Minun teki mieli kirjoittaa tälläinen pohdiskelu/hahmotulkintateksti, jossa ei varsinaisesti tapahdu mitään, ihan vaan vaihteen vuoksi. Uskoakseni Gellert on tässä tarpeeksi läsnä, että tämän voi hyvällä omallatunnolla liittää sataseen.
* * *
HämäytystekniikkaKenelläkään ei ole mitään aavistusta. Kukaan ei tunne minua eikä voisi ikinä arvata, mitä tämä hyväntahtoinen höperö todella ajattelee.
Joskus luulin, että vanhuus veisi minultakin muistoja, helpottaisi oloa, mutta ikäähän minulla on kuin suomuja jättiläislohikäärmeellä ja muistini on yhtä terävä kuin aina, kaikista kirkkaimmin näen edelleen ne kaksi ikuista kuukautta. Olisi niin kaunista vain unohtaa, dementoitua siten kuin vanhuksen kuuluukin, mutta eihän minulle sellaista suoda. Aina pitää olla jotain peiteltävää. Mutta ei se ole menneisyys, jota minä eniten häpeän, vaan se on nykyisyys - se, mitä vielä tänäkin päivänä löytyy makeisia rakastavan lempeän mielen perukoilta. Sillä virheitä tekee jokainen, mutta niistä olisi tarkoitus oppia.
Ihailijani ovat rakentaneet minusta ihan uuden ihmisen. He ovat leimanneet minut joksikin yli-inhimilliseksi, jolla ei ole lainkaan paheita, eikä varsinkaan yhteistä historiaa kenenkään pimeyden velhon kanssa. Ja annan heidän rakentaa, miksi en antaisi? Hehän vain auttavat minua ja kuin huomaamattani olen alkanut itsekin toimia annetun leiman mukaisesti, noudattaa näitä uusia normeja, joihin kuuluu muun muassa se, etten missään nimessä tunne mitään romanttisen rakkauden kaltaista. Liian vanhahan minä olen sellaiseen, ja liian pyhä. Iseeviot-peilissäkin näen vain sukkia, enkä suinkaan kultatukkaisen paholaisen kasvoja elossaolevan perheeni joukossa, yhtenä heistä. Minun puolisonani ideaalimaailmassa.
Gellert ja hänen kaltaisensa ihmiset suojaavat itseään kehittämällä ympärilleen kovuuden kuoren, mutta minun naamioni on tehokkaampi. Teennäisen tunteettomuuden ja julmuuden todelliset värit tunnistaa kuka tahansa, mutta kepeän hyväntuulisuuden läpi ei näe edes Vauhkomielen taikasilmä. Ja jälleen kerran olen Gellertiä parempi.
Kaikki tietävät, miten pidän kamarimusiikista, mutta kukaan ei tiedä, minkä taustalla sillä oli tapana soida. Puhun kyllä siitä, kuinka nautin keilaamisesta, mutta kukaan ei ole tullut kysyneeksi, kuka minut siihenkin tutustutti. Asiat, jotka sanon, kätkevät niin paljon enemmän, eikä kukaan huomaa.
Se tulee automaattisesti. Siinä vaiheessa, kun on liian hukassa itsensä ja kaipuunsa kanssa, liian heikko torjumaan muistikuvia kiharoista valtoimenaan tyynyllä, kytkeytyy päälle jokin syvä itsesuojeluvaisto. Se antaa minulle kyvyn poimia ympäriltäni minkä tahansa yksityiskohdan johon voin keskittyä. Aivoni yrittävät niin epätoivoisesti sulkea pois kaiken muun, että aina onnistun ihmetyttämään ihmisiä sillä, miten suureen arvoon näyn pistävän jonkin täysin merkityksettömän asian. Siitä kai alunperin syntyi se hullun mainekin, josta myöhemmin sain lisää työkaluja hämäytystekniikkani hiomiseen.
Aika kuulemma parantaa haavat, mutta valtavan suuriksi ovat arpeni jääneet ja toisinaan tuntuvat vuotavan edelleen. On uskomatonta, että mikään niin suuri voi jäädä muilta tyystin huomaamatta.
Ihminen ei voi elää menneessä. Niin rakas ystäväni Elfias kertoi minulle aikoinaan ja kertoo sen edelleen aina tarvittaessa. Nyt olen luullakseni jo oppinut lauseen, ja koska se on niin totta, olen joutunut kehittämään menneisyyden tilalle jotain muuta. Pystyn aidosti iloitsemaan pienistä asioista, sillä suuret ilonaiheet ovat niin harvassa, pakko tyytyä lintujen lauluun ja neulomiseen mukavassa nojatuolissa.
Ihmiset väittävät minua viisaaksi, mutta sitä en ole. Nerokas, voi kyllä, mutta viisaus on jotain muuta, jonka Gellert todisti minulta puuttuvan. Muutama filosofinen lausahdus ja ihmiset pitävät minua älyn jumalana, mutta jos kerran olen niin älykäs, miksi sitten luotin Gellertiin ja - vielä parempi kysymys - miksi, voi
miksi en ole vieläkään kokonaan luopunut toivosta hänen suhteensa? Kaikki todennäköisyyden lait huutavat, että tämä mies on paha sydänjuuriaan myöten, mutta minä muistan vain hellyyden hänen äänessään kun hän kertoi rakastavansa ja vieläkin uskon, että se tuli sydämestä. Niin omani sanoo. Mutta viisas mies kuuntelee logiikkaa silloin kun se näin selvästi jyrää tunteen alleen, hölmö pitäytyy jääräpäisesti siinä, minkä haluaa olevan totta. Niin, sitä minä todellakin olen, oikea sentimentaalinen hölmö, jonka mielestä yksi halaus voi pelastaa maailman tai vähintäänkin kaksi elämää.
Ikävä vain, etten voi mennä antamaan sitä halausta testatakseni teoriaa. Vilkaistuaan räikeitä viittojani ja hullunkurisia hattujani moni arvelee, etten välitä pätkääkään siitä, mitä muut minusta ajattelevat, mutta sekin on vain väärä tulkinta niiden tuhansien muiden joukossa. Kyllähän minä välitän liikaakin siitä, miten minut nähdään, ja kaikista viimeisenä haluan aiheuttaa sitä kohua, joka varmasti syntyisi, jos päätyisin erään tietyn vankisellin vakivieraaksi. Ensinnäkin olen aavistuksen liian ihastunut siihen lähes palvovaan arvostukseen ja ylhäisyydentunteeseen, joka minua ympäröi, ja toisekseen olen yksinkertaisesti liian voimaton kantamaan sitä valtavaa syyllisyttä, jonka maailma harteilleni asettaisi. Sellaisia ihmiset ovat, haluavat oikeutta eivätkä koskaan armoa, paitsi jos se osuu omalle kohdalle. Taatustikaan kukaan ei hyväksyisi sitä, jos soisin synninpäästön tuolle pelätylle ja vihatulle pimeyden velholle. Todennäköisesti minut leimattaisiin aivan yhtä pahaksi ja kenties keksittäisiin jokin turvallisuuteen vetoava säädös, jolla minutkin saataisiin telkien taakse pelkästä rakastamisesta.
En minä halua mennä siihen. Niin usein kuin olenkin kuvitellut, millaista olisi asua pienessä sellissä jossa ei olisi muuta kuin kaksi epämukavaa vuodetta ja elämäni rakkaus, en todellisuudessa ole valmis riskeeraamaan kaikkea mitä omistan vain siksi, että hän
saattaisi katua ja ikävöidä.
Joten on vain parasta sulkea mielestään sellaiset ajatukset kuin 'ehkä sittenkin' ja 'vielä jonain päivänä' ja 'mitä jos', ja keskittyä oleelliseen. Onhan minulla taas maailma pelastettavana ja koulullinen oppilaita huolehdittavana, eikä tälläisessä tilanteessa ole kovinkaan suotavaa kantaa mukanaan jotain niin itsekästä kuin murtunutta sydäntä. Ja jos sellainen sattuukin löytymään jostain syvältä sisimmästä, siellä se on pidettäväkin, sillä vahvat velhot eivät itke, ainakaan omia menetyksiään. Nytkin suurimman huolenaiheeni kuuluisi olla Voldemort, tämä halpa kopio joka ei osaa edes rakastaa, eikä suinkaan Grindelwald, jonka kukistin jo, ja joka ehkä tälläkin hetkellä odottaa -
Sitruunatoffee on kyllä erittäin miellyttävän makuista. Harmi, että se on loppu. Pitääkin poiketa taas jästien makeispuodissa joku päivä, kunhan olen saanut muutaman kiireellisen rehtorin toimenkuvaan kuuluvan tehtävän pois alta.
Ja niin minä jatkan suojautumista ja hämäyttämistä, päivästä toiseen, eikä kukaan tunne minua, ei kukaan muu kuin yksi. Kyllä,
hän näkisi varmasti lävitseni heti kun astuisin niistä raskaista ovista sisään, hän on aina ollut enemmän kuin samalla aaltopituudella. Hän näkisi kaiken surun ja ehkä, vain ehkä lievittäisi sitä. Mutta sitähän en saa ikinä tietää. Eikä minun edes tarvitse, sillä en ihan oikeasti ajattele häntä enää lainkaan.
* * *
A/N2: Kommentti olisi ihana yllätys?