Kuppi teetä, kiitos ~ K11 (VALMIS)

[Penber]

Title: Kuppi teetä, kiitos
Author: Penber
Genre: Angst, Deathfic, Romance, Slash
Raiting: K-11
Pairing: Oliver/Patrick
Disclaimer: Hahmot ovat omia, tällä kertaa. Paitsi vitos luvussa esiintynyt Craig Ferguson omistaa itsensä ^^'.
Summary: Rakkautta on monenlaista.

A/N: Elikkä tässä onpi Smarou heittämän haasteen tulos.. tai sen alku.. Ja haaste kuului siis näin;
Eli Originaaliteksti miehestä joka tarvitsee apua (saat itse päättää mitä se tarkoittaa, vammainen, pyörätuolissa, onnettomuudestatoipuminen, mitä vain) ja eräs toinen mies ilmoittautuu virkaan ja jonkin ajan päästä alkaa tapahtumaan.

Prologi

Syyssade oli sinä iltana muuttunut pahemman puoleiseksi rankkasateeksi. Suuria pisaroita tipahteli maankamaralle hieman liiankin tasaisin välein taivaalla roikkuvista tummista, raskaista pilvistä. Pieni, hopeanharmaa auto kaahasi mutkaista tietä pitkin, kohti Lontoota. Auton tuulilasinpyyhkijät heiluivat villisti, yrittäen pitää kuljettajan näkökentän vapaana.

Kuljettaja puristi auton rattia rystyset valkoisina, hiki pienesti otsalla valuen. Hän siristeli silmiään nähdäkseen paremmin, sillä auringon valo ei päässyt tummien pilvien lävitse, joten kaikkialla oli pimeää kuin säkissä. Kartanlukijan paikalla istui nuori, pelokas nainen, joka vilkuili välillä miestä vieressään.
“Oliver..”
“Niin?”
“Ajammekohan liian lujaa?”
Oliveriksi kutsuttu mies katsahti vasemmalla istuvaa matkustajaansa ja tuhahti. Hänen mielestään oli vain kohtuullista päästä nopeasti pois siitä koiranilmasta. Ja koska he ajoivat syrjäisellä tiellä, ketä se haittaisi vaikka mittarissa oli hieman ylimääräistä.

Sade tuntui yltyvän, mikä vaikutti uhkaavalla tavalla. Näköetäisyys heikkeni, eivätkä edes kirkkaat ajovalot auttaneet asiaan. Niinpä molemmat auton kyydissä olevat ryhtyivät tarkkailemaan ympäristöä tarkemmin. Olihan kaksi silmäparia kuitenkin parempi kuin yksi.

Yhtäkkiä nainen hätkähti huudahtaen:
“Pysähdy, Oliver, pysähdy!”
Mies teki työtä käskettyä painaen jarrun nopeasti pohjaan. Tässä vaiheessa hän itsekin näki jossain päin keskellä tietä poikkolevan hahmon. Kostea tie sekä kova vauhti tekivät jarrutuksesta kaksinkerroin hankalampaa, minkä seurauksena Oliver menetti ajokkinsa hallinnan.

Pieni auto suistui tieltä metsikköön. Koska ajotie oli hieman ylempänä, auto sen matkustajineen kieri jyrkkää mäkeä alas. Vasta törmättyään suureen puuhun heidän matkansa katkesi, parin ympäripyörähdyksen jälkeen.

Tuli hiljaista. Vain sade ropisi villisti auton pohjaa vasten. Oliver ei aluksi nähnyt mitään, mutta hetki hetkeltä hänen palatessaan takaisin siihen todellisuuteen, alkoivat ympäristön ääriviivat piirtyä uudelleen. Ensimmäinen ajatus, mikä miehen päähän iski oli se, että mitä oli mahtanut käydä hänen kanssaan matkustaneelle naiselle.
“Rachel”, Oliver pihisi, yrittäen kääntää päätään. Niskassa vihlova kipu sai kuitenkin hänet nopeasti luopumaan yrityksestään. Oli edelleen hiljaista. Liiankin. Oliver yritti liikuttaa jalkojaan, mutta ne olivat jumissa ja yksi pienikin liikahdus sattui liikaa.

Mies ei osannut sanoa kauan oli siinä ollut. Roikkunut turvavöiden varassa jalat liiskana. Sade oli saanut aikaan pienen tulvan ja vesi pyrki jopa auton sisälle. Oliver ei enää tiennyt mitä ajatella. Aluksi hän oli toivonut, että tiellä hoiperrellut hahmo olisi soittanut heille apua, kunnes mies tajusi, ettei tuo tumma kummajainen välttämättä ollut edes ihminen. Eläimen olisi vaikea soittaa minnekään. Toiseksi hänen päähänsä tuli tieto kivuista. Joka paikkaan särki taikka vihloi. Ainoa kipu mikä alkoi kadota oli lähtöisin jaloista, jotka olivat yhä puristuksissa. Viimeinen ajatus oli kuolema, mitä Oliver silloin odotti. Hän oli täysin varma, että noutaja tulisi millä hetkellä hyvänsä, mustan kaapunsa sekä terävän viikatteensa kera.

Kolme miestä seisoi ajotiellä.
“Tuostako he menivät?” heistä pisin kysyi. Lyhyt räsyisiin vaatteisiin pukeutunut, hieman juopunut mies nyökkäsi tarmokkaasti. Kolmikko lähti laskeutumaan alas, kohdistaen taskulamppujen kirkasta valoa metsikköön. Ei aikaakaan, kun kolmikko näki ylösalaisin kääntyneen auton, minkä luokse he nopeasti ryntäsivät. Ensimmäisenä he näkivät miehen, joka oli selkeästi vielä vaivoin elossa. Hänen vieressään istuvan naisen oli lävistänyt puun alaosassa oleva terävä oksa.

A/N2: Kommetteja tulemaan :>.

[Cinnamon]

Prologi teki minuun vaikutuksen.
Ja jään todella innolla odottamaan tulevaa.
Oikein muuta en osaa sanoa... vielä.
Mutta niin...laitappa kehiin ykkösosaa.. niin päästään asiasta paremmin jyvälle. d:

Cinnamom

[Smarou]

Oi ihanaa

Olin tässä jo mietiskellyt millonhan tämä valmistuu, no osa tätä, mutta yritin rauhoitella itseäni että vastahan heitin tämän haasteen. Ihana että sait näin nopeasti aikaiseksi.

Vaikutti näin ainakin tosi hyvältä. En tiedä onko tämä sitä että näen mitä haluan, mutta mielestäni tässä tuli sellainen tietty henki mitä halusin haasteellani. Ainakin tässä on vakavuutta, mikä on oikein hyvä juttu, vaikka lopulta kevenisikin.

Erityisesti mielenkiintoani herättää tuo Rachel, tälläistä kuviota en osannut ajatella, mutta kyllähän se oman sävynsä tähän luo. Kovasti kutkuttaa että millaiseksi tämä etenee.

Kiitos, oikein lupaavaa.



MUOKS// Kyllä pidin, herätti mielenkiintoa niin että kovasti odotellaan jatkoa. Ei mitään stressiä, minua on helppoa miellyttää (jos siihen pyrit tällä :'D) enkä minä ketään hauku, olen liian kiltti. ^^

[Penber]

Cinnamon: Kiitus nopeasta, yllättävän nopeasta kommentista. Ykkös luku meikäläisellä on valmihiksi jo kijotettuna, mut se on yhdessä vihossa, että pitää vielä pakertaa se tänne koneelle. Kyllä se joskus vielä tulee. Malttia n__n'.

Smarou: Mmm.. Piti oikeesti lukee toi sun kommentti pariin kertaa ennenku oikeesti se tuli ymmärykseeni. Jotenkin en ollu eka varma, että piditkö vai etkö.. Jotenki tässä hirveesti stressannu sitä, että jos teenki ihan kamalan ja tuut haukkuu mut pystyyn *hih*. Mut joo, toivottavasti se eka luku tulee miellyttämään, kunhan sen tänne saan.

[jordan]

wow... nyt täytyy sanoa, että jäin koukkuun!  mua alko itteäkin vihlomaan jaloista, kun luin ton, jatkoa ja pian!  joo, palaute ei ollut kovin rakentavaa, mutta ei voi mitään...

[Penber]

jordan: Kiitos, kiitos. Eihä sen palautteen aina tarvii rakentavaa olla.. Ehkä saat enemmä irti siitä ekasta luvusta. Yritän saada sen pian kirjoitettua tähän masiinaan, että voin änkästä sen tänne :>.

[Penber]

A/N: Mulla on (tai oli) pieni dilemma tässä.. Ajattelin nimittäin laittaa tän ekan luvun vasta perjantaina, mut koska kone lähtee luultavasti huomen huoltoon, niin laitan sen nyt sitten tänää.. Ja näissä luvuissa on Oliver Pov :>.

1. Mies jolta kaikki viety on

Sain viimein viimeisen kohtauksen valmiiksi. Pyörittelin kynää yhä kädessäni, samalla kun luin aikaansaannostani vielä läpi. Ollessani varma, että loppu miellytti itseäni, sulloin viimeisen paperinsiivun muiden joukkoon niille tarkoitettuun kansioon. Ulko-ovi kolahti äänekkäästi, mitä seurasi iloinen huudahdus:
“Hei, Oliver, oletko jo valmis?”
Thomas, joka oli juuri matalaan majaani astunut, oli lapsuudenystäväni ja hänen kanssaan olin kokenut jos monen moista. Iältään mies oli kahdenkymmenenviiden, niin kuin minäkin, eikä ulkonäöllä häntä oltu juuri siunattu. Voisin sanoa häntä perusluontoiseksi maalaisjuntiksi, jonka maantienruskeat hiukset oltiin leikattu epätasaisesti laatikon muotoiseen päähän. Silmät olivat epämääräisen kuravellin väriset. Thomasin korvat höröttivät silmäänpistävästi pääkopan molemmilla puolilla, minkä takia häntä oltiin alaluokilla kutsuttu Dumboksi. Kun kerran päätin rohkeana puolustaa ystäväni kunniaa, niiltä öykkäreiltä, he hakkasivat minut niin pahasti, ettei oma äitinikään meinannut tunnistaa minua.

“Oliver, etkö kuullut kun huusin sinua?” Thomas ihmetteli saavuttuaan tietokonehuoneen ovelle. Hän näytti yhä säälivältä kuin silloin kun hän ensimmäistä kertaa tuli tapaamaan minua sairaalaan. Tämä ärsytti minua suunnattomasti, joten olisin voinut potkaista miestä persuksille, jos olisin vain pystynyt.
“Kuulin kyllä”, mutisin. Käänsin hieman pyörätuoliani häneen päin. Välillemme syntyi painostava hiljaisuus, minkä aikana saatoin kuulla huoneen seinällä riippuvan kellon tasaisin tikityksen. Se oli saada minut hulluksi. Halusin repiä korvani irti. Repiä niin kovaa, että sattuisi. En kestänyt sitä kelloa, en ihmisten säälejä en mitään. Sitten puhkoisin silmäni, tai vetäisin ne hitaasti ulos kuopistaan. Halusin verta, halusin kipua.

Sen jälkeen, kun Rachel kuoli, olin tuntenut vain pelkkää kipua. Sitä ei voinut hallita, ei tukahduttaa. Se hallitsi minua. Se tukahdutti minut. En voinut käsittää kuinka nopeasti olin kaikista fyysisistä kivuistani päässyt. Ulkokuori alkoi kaikin puoli olla tiptop-kunnossa, mutta sisältä olin pelkkää ydinjätettä. Oli kuin minut oltaisiin käännetty väärinpäin, ajettu autolla päältä ja sitten käännetty ulkokuori takaisin esille. Kukaan ei tuntunut huomaavan pahaa oloani. He näkivät kokonaisuudesta vain sen julkisivun ja se oli onnettomuudesta hyvin selvinnyt vahva, tasapainoinen, brittiläinen, päälle parikymppinen herrasmies.

Ovikellon vaimea kilahdus herätti minut ajatuksistani, katkaisten samalla hiljaisuuden. Thomas, joka oli istahtanut hetkeksi huoneen pienelle sohvalle, ampaisi nyt ylös. Hän viittoili minulle käsillään tiedottaakseen, että meni avaamaan ovea. Annoin hänen mennä, vaikka eihän asuntoni ollut niin iso ollut, etten olisi voinut tehdä sitä itse. Kurottauduin ottamaan käsikirjoitustani pöydältä, jotta voisin nitoa sen yhteen. Thomasin ja tulijan, joka osoittautui yliopistoaikaiseksi ystäväksemme Aliceksi, tullessa huoneeseen, säikähdin niin että pudotin käsikirjoituksen lattialle, jolloin se levisi täysin.
“Saatana”, kirosin. Tiesin, etten pystyisi itse lähteä kurottelemaan niitä, mikä sai minut todellakin tuntemaan itseni vammaiseksi. Se jos jokin oli todella turhauttavaa.

Alice ryntäsi korjaamaan papereitani lattialta, kysellen samalla mukamas ohimennen vointiani. Alice oli aina ollut taiteellinen ihminen, ja sen huomasi jo päällepäin. Nainen oli monesti värjäämässä hiuksiaan, joten sai aina olla arvelemassa minkä värisen kuontalon kanssa hänet seuraavan kerran näkisi. Nyt oli vuorossa räikeäpinkki. Kammottavaa. Pukeutumiseltaankin hän poikkesi niin sanotusta normaalista, ja olihan hän poikennut massasta jo monet vuodet. Alicen tyyliä oli vaikea määritellä, joten sitä olisi myös hankala matkia, vaikka ihan kuin haluaisinkaan. Nykyään nainen suunnitteli pääaisassa vaatteita ja puvustusta näytelmiin, joita kirjoitin.
“Kuinkas Rachelin hautakiven suunnittelu sujuu?” sain viimein kysyttyä, vaikka se tulikin hieman kaksitellen. Alice nosti katseensa, tarkkaillen minua syvänmerensinisillä silmillään. Hän yritti hymyillä hieman, mutten voinut olla huomaamatta surua naisen silmissä. Me olimme pitkään olleet erottamaton nelikko; Alice, Rachel, Thomas ja minä. Meillä oli ollut jonkinlainen outo salainen yhteys, mikä oli kadonnut heti Rachelin kuoleman jälkeen. Minä eristäydyin muista, vetäydyin kuoreni suojaan. Alice ja Thomas, jotka olivat onnellisesti olleet yhdessä, puolestaan erosivat, yrittäen kuitenkin pysyä ystävinä.

“Se on melkein valmis.”
Thomasin sarkastinen naurahdus sai Alicen ja minun huomion.
“Kuinka kauan sellaisen kivimöntin suunnitteluun voi mennä? Siitä on jo yli puolivuotta!”
Alice henkäisi. Hän näytti loukkaantuneelta ja valmiilta lyömään jotakuta, eli Thomasia. Laskin käteni rauhoittavasti naisen olkapäälle.
“Ei sillä ole kiirettä. En haluaisi edes mennä katsomaan sitä ennen kun pystyn taas kävelemään omilla jaloillani.”
Alice katsahti minua kysyvästi. En vielä ollut kertonut, että lääkäri oli vahvistanut tiedon, jonka mukaan fysioterapian avulla voisin vielä joskus kävellä. Koska olin jo puoliksi maininnut asiasta, tunsin velvollisuudeksi kertoa sen kokonaisuudessaan. Ystäväni ilmeet näyttivät kirkastuvan, mitä en ollut nähnyt pitkään aikaan. Ja vaikka se ei saanut minun sisälle syttymään edes pientä onnenliekkiä, oli mielekästä nähdä heitä onnellisina sen surun keskellä. Ja niin kuin joku oli joskus sanonut: suru ei koskaan häviä, se muuttaa muotoaan, helpottuu, sen kanssa voi elää, mutta se ei koskaan häviä.

“Nyt muistankin!” Alice yllättäen huudahti napsauttaen sormiaan. Hän oli meistä se huonomuistisin, joten naista sai olla aina huomauttelemassa melkeinpä kaikesta. Nyt hän oli taas muistanut jotain oleellista, mikä hänen oli luultavasti pitänyt kertoa jo aikoja sitten. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, niinhän se oli.
“Siihen sinun lehti-ilmoitukseesi oltiin vastattu!”
“Mihin ilmoitukseen?” Thomas pällisteli. Alice mulkaisi häntä kuin olisi katsonut kasaa lantaa, inhoten. Hän selosti, kuin itsestään selvää asiaa, että minä tulisin tarvitsemaan henkilökohtaista avustajaa ympärivuorokautiseksi ajaksi, sillä en voinut itse tehdä juurikaan mitään. Se oli totta, vaikken aluksi ollutkaan halunnut myöntää sitä itelleni, saatikka siten muiden kuullen. Avustajaa tulisin tarvitsemaan siihen asti kunnes voisin taas itse kävellä ja lääkärini mielestä siihen voisi mennä aikaa. En halunnut pyytää ystäviäni tähän. Se olisi heille liian suuri taakka, enkä halunnut heidän tuhlaavan kallista aikaansa minuun.

“Monelta hän sanoi tulevansa?” kysyin. Ajatus tuntemattomasta henkilöstä häärimässä kotonani tuntui vieraalta. En tiennyt hänestä mitään, en nimeä, en sukupuolta, en siis yksinkertaisesti mitään. Ja tavallaan olin jo puoliksi lupautunut ottamaan hänet elämääni. Ottamaan hänet osaksi jokapäiväistä arkeani. Kaikki tämä pohdinta sai käteni hikoilemaan ja tärisemään.
“Mies sanoi tulevansa kolmelta”, Alice kertoi luntattuaan ajan kädestään, mihin oli sen tummalla mustekynällä kirjoittanut.
“Mies?” Thomas milteipä rääkäisi. Hän oli ajatellut, niin kuin luultavasti moni muukin olisi, että kaikki nekin vähät jotka paikkaa hakisivat, olisivat naisia.
“Niin”, Alice sanoi myhäillen, “ja hänen nimensä on Patrick Harris.”

Vilkaisin seinällä tikittävää kelloa. Se oli jo viisitoista vaille kolme! Kirosin hetken Alicea, joka olisi voinut kertoa asian hieman aiemmin kuin viidentoista minuutin varoitusajalla. Yritin keksiä jotain puhuttavaa, etten hermostuksissani alkaisi vilkuilla kelloa minuutin välein. Kun en keksinyt muutakaan, aloin puhua uudesta näytelmästäni. Alice lupautui jälleen puvustajaksi, kunhan saisi lukea käsikirjoituksen ensimmäisenä. Yritin naurahtaa, vaikkakin se kuulostikin ontolta, merkityksettömältä.
“Kunhan suostut kahteen ehtoon.”
“Kerro.”
“Jos voisit kirjoittaa sen puhtaaksi ja lähettää sitten eteenpäin..?”
“Tietenkin”, Alice sanoi naurahtaen hellyttävästi, niin kuin aina. Se muistutti hieman Rachelin naurua, mikä puolestaan oli ollut heleä, kirkas, lämmin. Joskus sitä oli vaikea edes kuvailla. Siitä vain tuli hyvä olo, kuin olisi ollut huumepöllyssä tai hyvässä nousuhumalassa. Ilman sitä, ilman hänen kaunista nauruaan, maailma oli kaksi verroin rumempi, kylmempi. Elämä oli tyhjä.

Katsahdin uudestaan kelloa. Tällä kertaa sen isoin viisari oli kirinyt kellotaulun ylimmän numeron. Ja juuri sillä hetkellä, kun se tuolle paikalle asettui, ovikello pärähti määrätietoisesti. Jokainen meistä, siinä pienessä tietokonehuoneessa, nostimme katseemme oven suuntaan. Pirinän jatkuessa Alice tajusi nousta lattialta, lähteäkseen avaamaan ovea. Vedin paljon ilmaa keuhkoihini. Pidin sitä tunkkaista ilmaa hetken sisälläni, kunnes puhalsin ne ulos. Viimein koitti hetki, jolloin tapaisin miehen, jonka kanssa tulisin viettämään ehkä hiemankin liian läheisesti aikaa yhdessä. Se kuinka kauan tarvitsisin häntä oli mysteeri. Tiesin vain sen, etten pärjäisi yksin.

Alice astui ensimmäisenä huoneeseen leveä hymy naamallaan. Mikäköhän avustajassani oli niin huvittavaa, kun se kerran sai ystäväni noin virnistelemään? Sain vastauksen melko nopeasti miehen tullessa huoneeseen. Hänessä oli jotain mitä ei voinut millään maailman sanoin kuvailla. Mies oli todella pitkä, varmasti yli 190 cm. Hänellä oli lyhyet, siististi sivujakaukselle laitetut miltein pikimustat hiukset, joissa näkyi vilahdus ruskeaa aina valon osuessa niihin tietystä kulmasta. Hänellä, siis Patrickilla, sehän miehen nimi oli.. Patrickilla oli terävät piirteet kasvoissaan ja leuka oli vahva. Silmiin minä kuitenkin kiinnitin eniten huomiota. Ne olivat vaaleansiniset, suorastaan jäätävät. Sanottiin, että silmät ovat sielun peili. Siispä, minkälainen sielu voisi noiden silmien takaa piillä?

Pitkä mies laski matkalaukkunsa lattialle, harpaten sen jälkeen vain yhdellä askelmalla luokseni. Kätellessämme Patrick esitteli itsensä. Ja niin kuin Alice oli jo aikaisemmin informoinut miehen nimi oli Patrick Harris.
“Oliver Andrews, mutta sen taisitkin jo tietää”, naureskelin epäaidosti. Huokaisin helpotuksesta, kun Patrick kohdisti hetkeksi huomionsa Thomasiin. Vilkaisin Aliceen, joka puolestaan mulkoili minua kysyvästi. Häntä luultavasti kiinnosti tietää mitä mieltä olin Patrickista ja olinko minä nyt edes häntä palkkaamassa. Tosiaankin, olinko? Jos testaisin häntä ennen kuin päätän asiasta? Yritin miettiä, mitä Rachel olisi tehnyt siinä tilanteessa. Hän olisi varmasti tiedustellut Patrickilta kaikkea maan ja taivaan väliltä, kunnes olisi iltateen aika. Silloin minulla välähti.
“Öh, Patrick..”
“Herra Andrews?”
“Keittäisitkö teetä? Löydät varmasti tarvittavat välineet pienen etsinnän jälkeen.”
Muuta minun ei tarvinnutkaan sanoa kun Patrick oli jo kadonnut keittiöön. Tehokas, kohtelias, mielekäs ulkonäkö. Hän oli jo yhtä kuin palkattu.

~ * ~

Kolmisen viikon jälkeen aloin pian tottua siihen, että Patrick asusteli kanssani. Kaikenlisäksi, mies joka valmistaa niinkin hyvää teetä kuin hän, ei voi olla paha. Olin päättänyt majoittaa hänet tietokonehuoneeseen, sillä itse käytin sitä vain silloin kun kirjoitin käsikirjoituksia. Alice oli saanut luettua ja kirjoitettua puhtaaksi viimeisimmän teokseni. Ennen Rachel oli huolehtinut tekstini puhtaaksikirjoittamisesta, sillä hän oli osannut kirjoittaa koneella niin nopeasti. Eräs tuttu ohjaaja oli ottanut minuun jälleen yhteyttä, kehuen tekstiäni maasta taivaisiin, väittäen olevansa vuoren varma ketä näyttelijöitä se tulisi tarvitsemaan. Ja paskat. Se juopunut vanha kanttura piti vaikka mistä, kunhan siitä vain saisi rahaa viinaan. Ja jostain syystä hän oli ottanut minun tekstini silmätikukseen.

“Teesi”, Patrick sanoi rauhallisella äänensävyllään. “Ja tapaaminen herra Morganin kanssa kahdelta.”
“Kiitos”, mutisin hajamielisesti katse ikkunasta ulos suunnattuna. En oikeastaan katsonut mitään, katseeni vain oli pysähtynyt hetkeksi johonkin. Patrick asetti kupposen pöydälle, muttei vielä poistunut. Tunsin miehen katseen niskassani ja se sai minut värähtämään. Olin saanut onneksi kitkettyä pois minun herroitteluni hänen puheestaan, sillä se oli saanut minut tuntemaan itseni yllättäen viisikymppiseksi ja sitä en halunnut.
“Jos tarvitset jotain, soita kelloa. Olen tiskaamassa.”

Patrickin lähdettyä tunsin yksinäisyyden kylmän kouran puristuvan ympärilleni. Ennen en millään olisi jäänyt hetkeksikään yksin. Oloni oli heti turvaton, ahdistunut. Kun olin kahden, äiti synnytti tyttövauvan, Rachelin. Sisaruskateudesta ei ollut tietoakaan siinä pörrätessäni uuden siskoni ympärillä intoa uhkuen. Me kaksi olimme alusta asti täysin erottamattomat. Teimme kaiken yhdessä. Jaoimme kaiken, yhteiset ystävät, salaisuudet, surut, kaiken. Rachel tunsi minut läpikotaisin, hän näki kuka todellisuudessa olin, jo luultavasti ennen minua.

Kun toista rakasti niinkin intohimoisesti, riidat olivat rajuja kuin ukkosmyrskyt, jotka saivat aikaan tulvia. Rachelin ja minun riidellessä oli muiden parasta pysyä kaukana, elleivät he halunneet salamaniskusta itseensä. Me tarvitsimme toisiamme kuin ilmaa ja ilman sitä ei voi elää. Emme me voineet elää ilman toisiamme.

Vanhempamme olivat yhtä intohimoisia kuin mekin. Heillä oli pala intohimo toisiinsa, mikä ajan myötä alkoi muodostua pakkomielteeksi. Äitini oli näyttelijä ja isäni poliitikko. En tiennyt tarinaa, mikä oli saattanut heidät yhteen, mutta uskoin siihen liittyvän jotain kaunista. Äitini sanoi aina, että lapsista näkyi vanhempien rakkaus ja että me olimme heidän rakkautensa hedelmää. Vanhempamme eivät koskaan hävenneet näyttää palavaa rakkautta toisiinsa, oli se sitten vain kotona tai julkisesti. Monet yöt he rakastelivat äänekkäästi, heidän vanhan sänkynsä natinan vihloessa korvia ja äidin epämääräisten huudahdusten hämärtäessä tajunnan. Tällöin kapusin Rachelin kanssa ullakolle, sinne eivät äänet kantautuneet. Etsimme kuvioita puisista seinistä tai laskimme tähtiä, mitkä huuruisesta kattoikkunasta välkkyivät ja nukahdimme vierekkäin resuisen patjan päälle.

Minun ollessa kahdentoista ja Rachelin ollessa kymmenen, rakkaalle äidillemme todettiin rintasyöpä, joka oli jo levinnyt joka puolelle hänen kehoaan. Lääkärit totesivat, että oli edes turha aloittaa lääkityksiä, sillä äitimme tulisi kuolemaan muutenkin. Vasta muutama vuosi sitten, kun olin uudestaan ajatellut asiaa, olin tajunnut, että ne hoidot olisivat kuitenkin voineet pidentää äitini elinaikaa, vähentäneet hänen kipujaan. Tämä lietsoi entistään kasvavaa vihaani kaikkia lääketieteenalanihmisiä kohtaan. Äitimme kuoli joulukuussa, hieman ennen aattoa. Rachel itki yöt ja päivät, päivät ja yöt. Hän itki yksin, hän itki kanssani. Itse olin täysin erilainen. Menin lukkoon, sulkeuduin omaan pieneen maailmaani kuin en olisi ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. En ole koskaan itkenyt äitini kuolemaa, vaan kirjoitin siitä runon. Se oli surullinen.

Isämme joutui masennuksen noidankehään. Hänkään ei itkenyt, ei ainakaan meidän nähtemme. Hän syytti itseään, harhaili öisin ympäri taloa ja nukkui päivisin. Katkaistuaan täysin yhteydet ulkomaailmaan, emme enää käyneet sukujuhlissa, häissä, ristiäisissä, taaperojuhlissa, emme yksinkertaisesti missään. Sitä itsesääliä saimme kastoa vuoden jos toisenkin, kunnes isä yllättäen muuttui. Hän alkoi käydä ryyppyreissuilla niin kutsuttujen ystäviensä kanssa. Tuntui, että joka hitonmoiselle illalle löytyi aina joku ryyppyseuraksi. Isä joi aamulla, päivällä, illalla, yöllä, aina. Silloin kun hän oli humalassa, olin minä Rachelin kanssa syyllisiä äitimme kuolemaan. Yritimme jatkaa opiskelujamme normaalisti, vaikka se olikin hankalaa kotiolojemme takia. Samoihin aikoihin aloin huomata uusia järkyttäviä asioita itsessäni.

Persoonaani kuuluu yksi tietynlainen piirre, mikä liittyy rakkauteen ja uskoisin sen tulevan äidiltäni. En ihastu, rakastumisesta puhumattakaan, kovinkaan usein, mutta jos näin sattuu käymään olisin siinä täysillä mukana. Ollessani 17 rakastuin tulisesti luokallani olevaan räyhääjään, häirikköön, joka pilkkasi minua minkä kerkesi. Todellisuudessa kaiken sen haukkumisen takana hänkin oli tykästynyt minuun. Seurustelimme salaa pari vuotta. Ainoa joka asiasta oli koskaan tiennyt, oli Rachel.

Isämme kuoltua myimme talon ja niistä saaduilla rahoilla ostimme Lontoosta pienen huoneiston eräästä aikansaeläneestä kerrostalosta. Viisi vuotta asuimme siinä kahdestaan. Ja sitten, aivan yllättäen, olin yksin.

“Oliver, oletko kunnossa?”
Olin pudota pyörätuolistani säikähdyksestä. Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut kuullut kun Patrick oli tullut huoneeseen. Katsahdin häntä kysyvästi.
“Et ole koskenutkaan teehesi.”
“Ai.. Katsos, en olekaan”, sanoin, kun hämmästykseksi huomasin hänen olleen oikeassa, sillä teekuppi oli yhä koskemattomana juuri siinä kohtaa, mihin avustajani oli sen jättänyt. Kaikista erikoisinta oli se, että hänen äänestään kuulin ripauksen huolestuneisuutta, mutten nähnyt sitä miehen kasvoilta. Siitä pidin.

“Meidän olisi varmaan aika mennä, jos emme halua myöhästyä tapaamiseltasi”, Patrick ilmoitti kelloa tähystellen. Hän oli oikeassa, joten aloimme tehdä lähtöä. Minun ei paljoa tarvinnut tehdä, sillä olin jo alkanut tottua siihen, että Patrick kuskasi minua kaikkialle, teki ruokani, tiskasi, pesi pyykit ja kaikkea muuta mitä en jaksaisi nyt luetella.
Matka teatterille ei kestänyt kauaa, vain parikymmentä minuuttia, mikä tosin autolla oltaisiin menty nopeammin. Matkalla aikamme kuluksi keskustelimme kaikenlaista, pääasiassa niistä asioista mitkä olivat sillä hetkelle muutenkin olleet esillä, ehkäpä uutisissa, tai aikaisimmissa keskusteluissamme. Saatoimme joskus käydä tuntienkin mittaisia väittelyitä siitä, osasiko nykyinen Iso-Britannian pääministeri asiaansa. Ah, että rakastankaan niitä väittelyjä. Minullehan olisi käynyt pelkkä keskustelunpoikanen säästän, kunhan saisin vain puhua jonkun kanssa. Ja sitten, kun saavuimme viimein vanhan teatterirakennuksen luokse, pyysin Patrickia pysähtymään.
“Onko jokin hullusti?”
“Kerään vain hieman rohkeuttani.”
Patrick asetti kätensä olkapäälleni. Se oli lämmin, toi jonkinlaista sanomatonta turvaa, varmuutta. Ainoa syy, miksi jouduin keräämään rohkeutta ennen ohjaajan tapaamista, johtui alkoholista. Mies haisi monen metrin päähän vanhalta viinalta. Se haju toi mieleen liikaa muistoja. Paljon ikäviä muistoja.

Suuren teatterisalin yläkatsomossa istui harmaahiuksinen mies, Raymond Morgan. Hänen katseensa oli suunnattu intensiivisesti lavalle, missä näyttelijät harjoittelivat näytelmäni mielestäni ehkä vaikeinta kohtausta. Vaikka katsomo oli suurimmaksi osaksi pimeä, saatoin silti nähdä vanhan juopon kasvojen punottavan. Patrick ohjasi pyörätuoliani kaikista sellaisista paikoista, josta sen kanssa vain pystyi menemään, ja mies osasikin nopeasti arvioida parhaimman reitin. Raymond näytti iloiselta, kun saavuimme vihdoin hänen luokseen. Tiesin miehen hyvän näyttelytaidon, joten osasin päätellä hänen sillä iloisuudellaan vain peittelevän pahaa krapulaansa.
“Oliver, vanhan kuomaseni! Uusi näytelmäsi rokkaa!”
“Kuulostaapa tutulta”, murahdin pieni virne naamallani.
“Kukas hän on?” punakka, hieman tukevahko mies hämmästeli nähtyään Patrickin, joka selkäni takana seisoi.
“Täytyyhän tällaisella rammalla avustaja olla”, selostin. Raymond haukkoi suurin elein henkeään, kuin olisi mukamas ollut jotenkin järkyttynyt.
“Olen todella pahoillani. Varsinkin siitä mitä tapahtui Rach..”
“Ray, Ray, Ray!” huudahdin silmäillessäni samalla ympärilleni, jos näkisin käsikirjoitustani jossain. “Siitä ei tarvitse puhua.”
Onneksi juoppo tajusi tällä kertaa pitää suunsa kiinni. Sillä välin, kun keskityin jutustelemaan turhuuksia Raymondin kanssa, huomasin sivusilmällä kuinka Patrick tarkasteli näyttämön tapahtumia. Hän vaikutti tarkkasilmäiseltä.

Neuvottelut eivät onneksi kestäneet kauaa ja olimme pian palaamassa takaisin kotiin. Patrickin ollessa yllättävän hiljainen päätin kysyä, painoiko jokin hänen mieltään.
“Jäin vain pohtimaan näytelmääsi”, hän sanoi kuulostaen mietteliäältä. Oliko siinä jotain huonoa?
“Mitä olet mieltä siitä?”
Patrick tuntui todella miettivän vastausta, sillä hän hiljeni hetkeksi. Enkä todellakaan osannut sanoa oliko se hyvä vai huono asia.
“Löysin siitä samanlaista nokkeluutta kuin Oscar Wilden näytelmistä”, avustajani lopulta virkkoi. Oscar Wilde? Oscar Wilde! Nyt en todellakaan enää tiennyt tulisiko sitä juhlia vai surra.
“On sanottu”, Patrick jatkoi, kun huomasi, etten ollut aikomassa vastata, “että tasapainoiset ja onnelliset ihmiset eivät kirjoita, sillä heillä ei ole siihen tarvetta.”
“No sehän rauhoittavaa kuulla!” tuhahdin ehkä hiemankin liian närkästyneenä. “Kuka näin on sanonut?”
“Viimeisimpänä se taisi olla äitini. Hän taisi olla hieman epäilevä suhteeni.”
Loput matkasta olimme hiljaa.

A/N2: Eipä tässä oikee mitää.. Paitsi että sen tokan luvun tulemiseen saattaa sitten kestää jonku aikaa, ku joudun huomattavasti jatkamaan sitä ensin taas tohon vihkoon.. Vitsi mulla menin kauan miettii ton ohjaajan nimeä. Mikään ei tuntunu sopivan. No sit ajattelin nimetä hänet Raymond Chandleriksi. Hyvä nimi, sopi etu- ja sukunimi toisilleen.. Mietin pari päivää, et missä oon kuullu sen nimen aikasemmin kunnen huomasin kirjahyllyssäni Chandlerin kirjan Pitkät jäähyväiset.. Sit oli pakko muutta Morganiks :'D.. Mutta joo, lava on jälleen teidän..

[Amnesiac]

Löysinhän minä tämän täältä.:) Olenkin jo malttamattomana odotellut tämän ilmestymistä tänne huomatessani, että olit ottanut haasteen kirjoitettavaksesi. Eli tosiaan, aioin itse ensin pyytää tuota haastetta itselleni, mutta siinä mietiskellessäni se olikin jo mennyt ja hyvä, että olikin - sinähän osaat oikeasti kirjoittaa todella hyvin! Tykkään kuvailustasi ja siitä, että sitä on niin paljon. Kirjoitustyylisi miellyttää minua muutenkin kaikin puolin, tällaista tekstiä on mukava lukea.

Tämä on ihan mielenkiintoinen, jään odottelemaan jatkoa! :) Tämä nyt lähinnä jäi vain tällaiseksi ilmoitukseksi siitä, että pidän, mutta eipä tuo kommentoiminen koskaan ole ollut oikein minun lajini.

[Smarou]

Tiedätkö, tämä on todella hyvä.

En tiedä missä olen mennyt harhaan, mutta luulin koko ajan että Oliver ja Rachel ovat pariskunta, siksi olin vähän yllättynyt tälläisestä kuviosta. No, nyt olen vain hämmentynyt omasta typeryydestäni. Tämä kyllä ehkä tuntuu mukavammalta tarinan kannalta.

Patrickista pidin. Tällä hetkellä vaikuttaa paljonkin sellaiselta jota tähän kuvittelin. Ulkonäkö tuli yllätyksenä, mutten sitä ollutkaan miettinyt. Ainoa mitä ehkä jäin toivomaan oli äänen kuvaus. En edes tiedä miksi, ei kai sitä yleensäkään suuremmin kuvata. Mutta jotenkin kuvani tästä on nyt todella harteikas ja lihaksikas, jolloin ääni päässäni on todella sellainen syvä, enkä halua uskoa sitä :'D

Pari viatonta kirjoitusvirhettä bongasin;

“Kuinkas Rachelin hautakiven suunnittelu sujuu?” sain viimein kysyttyä, vaikka se tulikin hieman kaksitellen.

Kakistellen?

Voi hitsi, en löydä muita enää. Muistaakseni niitä oli kolme. No, ei mitään vakavaa älä huoli.

Raymond Morgan on oikein hyvä nimi.
Muutenkin pidin kovasti kohdasta missä oltiin teatterissa. Oliver jotenkin kiteytyi siinä hienosti, ei halua näyttää kipuaan, ei halua sääliä, mieluummin välttää tunteita. Juuri se miten tämä "väkisin" vitsaili ja käänsi puheen pois Rachelista.

Pidin myös siitä miten kerroit Oliverin historiasta. Vaikka se periaatteessa oli sellainen luettelo, yksi kohta missä kerrottiin kaikki 'turhia kikkailematta', se ei tuntunut siltä, ja se juuri teki siitä onnistuneen.

Oikein mukava luku, antoi Oliveriin kovasti luonnetta ja syvyyttä, selkeän kuvan millainen on Oliver. Ja tietysti malttamattomasti jo odotin Patrickin tulo kuvaan. Että millainen hän on. Nytkin tämä oli vähän tälläinen pintaraapaisu, ilman tuota loppua tämä olisi voinut tuntua kovinkin kylmältä, nyt jäi kutkuttamaan että mitä äiti tarkoitti silloin.

Voisin muuten näin vielä erikseen todeta että pidän kovasti hahmojen nimistä. Itselläni on myös aina kauheat ongelmat nimeta hahmoja, kun tietty nimi aina viittaa tiettyy luonteeseen, vaikkei niin oikeasti olekaan, nimen pitää toimia yksin, ja sitten parituksissa myös yhdessä. Näistä huomaa että niitä on mietitty, koska ne toimivat, joka suhteessa.

(Hyvä muuten että pistit tämän nyt, perjantaina tai perjantain jälkeen en ehkä olisi ehtinyt lukea tätä ennen kuin 11.8.)

Kiitos, pidin kovasti


// Hih, ilahduin kovasti Amnesiacin kommentista, että haasteellani olisi ollut toinenkin ottaja, kun hetken tosiaan jo luulin ettei se kelvannut kellekään. :3

[Penber]

Amnesiac: Kiitos kommentistasi. Se oli oikein mieluisa, eikä sinun tulisi vähätellä komentointitaitojasi. Tääki sai mut hymyilemään. Mullaki oli nimittäin aika kahden vaiheilla, et otanko tän haasteen, mut pakko se sit oli.. Ja jotain.. Mutta siis, kiitus.

Smarou: Hahaa. Astuit siis ansaani. Se oli tarkoituskin (siis Oliver-Rachel-suhde) näyttää aluksi muulta mitä se oli, mut siis sisaruksia vain.. Ja voin toki yrittää kuvata Patrickin ääntä, jos niin haluat. En nimittäin halua antaa miehestä väärää kuvaa :')

Pari viatonta kirjoitusvirhettä bongasin;

“Kuinkas Rachelin hautakiven suunnittelu sujuu?” sain viimein kysyttyä, vaikka se tulikin hieman kaksitellen.

Kakistellen?

Voi pahus sentää. Ku meikäläisellä ei ole oikolukijaa, niin on tosi vaikea yrittää pongata omia virheitään.. Mut hyvä jos siis ei haitannu lukuelämystä.. (?) Yritän korjailla mahdollisia virheitä, kunhan saan oman koneen takaisin..

Mutta siis lyhyesti; kiitos pitkästä kommentista. Sitä oli ilo lukea, ja hienoa jos pidät tästä, etkä vielä ole osoittanut katumuksen merkkejä siitä että annoit tämän minulle..

(Vitsi nää kirjaston koneet kusee.. -__-)

[gabriela]

Hmm. Mitenköhän kuvailisin tätä tekstiä...? Todella, mielenkiintoinen, hurmaava, jo tähän mennessä. Huomaa, että olet taitava kirjoittaja, osaat muotoilla järkevän kuuloisia, vaihtelevia lauseita, mitä on helppo lukea. Ja jotenkin tämän tarinan päähenkilöön, Oliveriin, on helppo samaistua. (:

Jo prologi oli varsin mukaansa tempaava. Kaikki tuollaiset onnettomuudet ynnä muut herättävät ainakin minun mielenkiintoni. Prologin kolari oli erittäin hyvin kuvailtu, ei mitenkään liian dramaattisesti, vaan sillä tavoin sopivasti.

Hänen vieressään istuvan naisen oli lävistänyt puun alaosassa oleva terävä oksa.

Tämä ylläoleva lause oli täydellinen lopettamaan prologin. Itsekin käytän teksteissäni vähän tämäntyyppistä kirjoitustapaa, tapaa lopettaa kaikki mahdollisimman dramaattisesti. Jättää lukija ihan kysymysmerkiksi. ^^

Minä olen aikalailla samaa mieltä Anckan kanssa brittiläisyydestä, eikä se ole tässä tarinassa mitenkään huono asia. Itseasiassa, se sopii tähän ihan täydellisesti. Sitäpaitsi, brittiläisyys on upea asia, harva osaa kirjoittaa siitä näin hyvin.

Yllätyin hieman lukiessani kakkoslukua ja saadessani selville, että Rachel oli Oliverin sisko. Oletin heti, että he ovat pariskunta, mutta ilmeisesti näin ei ollut, mikäli ymmärsin oikein. ^^

Muutaman virheen bongailin, etsin ne tähän, jos löydän ne vielä.

Tässä vaiheessa hän itsekin näki jossain päin keskellä tietä poikkolevan hahmon.

Tämä oli prologissa, eli luultavasti pitäisi lukea poikkiolevan tai poikkoilevan, mutta jälkimmäinen ei kuulosta mitenkään järkevältä.

Mies oli todella pitkä, varmasti yli 190 cm. Hänellä oli lyhyet, siististi sivujakaukselle laitetut miltein pikimustat hiukset,

Miltei ei miltein. ;> Aina ilman n-kirjainta.

Muita virheitä en nyt enää löytänyt. (:

Odotan jatkoa innolla.

ps. jos etsit betaa, niin tässä olisi yksi vapaaehtoinen. mikään kympin oppilas en ole (ala-asteella olin :'>) mutta tiedän kyllä peruskielioppisäännöt ja minulla olisi intoa betailla varsinkin tätä tekstiä. ^^

[Penber]

Omg! Ihmiset on lukenu tätä! :DD Sori, jatkon kanssa saattaa sit kestää, ku koulu on runQri</3.

Ancka: Hiih. Kiitos. Hienoa, että tuo brittiläisyys paistaa tuosta, vaikken sitä niin ole yrittänykää, mut jotenkin nyt mulla vaan on sellanen ihmeellinen britti-innostus n__n..

Tiia: Kiitos sinullekin. Olin jo todella yllättynyt Anckan kommentista, ja sinun kommentoitisi lennätti minut suorastaan taivaisiin. Olen otettu. Kiitos myös beta-tarjouksesta, pidän sen mielessä, sillä minulla ei todellakaan sellasta tällä hetkellä ole, vaikka tiedän tarvitsevani oikolukijaa ja kipeästi!!
Niin ja se Oliver-Rachel-kuvio oli tahalleen tollee, et se vaikutti suhteelta, vaikka ne oliki vaa sit läheisiä sisaruksia :). Mut niinku tossa summaryssaki lukee, rakkautta on monenlaista.. ;D.

Yritän saada kirjoitettua sitä jatkoa..

[Penber]

Miul oli tylsää, tein tämän, jotta kakkos lukua odotellessa voitte mulkoilla Oliverin sukua.



Hoho. Kauhee dilemma ku meinasin pistää tolle Rogerille liian aikasen kuolinvuoden..

[Penber]

A/N: Pitää varmaa joku päivä laittaa se Harrisin sukupuuki vielä ;o..

Nonii, mutta siis luku kaksi! Viimein. Pihtasin sen kirjottamista nii kaua.. Mulla oli kakkos luvun alkuu vihossa ja jotenki sitä oli ärsyttävää sit kopsaa konelle.. Anteeksi kovasti. Luultavasti siksi mulla oli aikasemmassa niitä virheitä, ku kopsailin tosta vihosta enkä kirjottanu sillee suoraa koneelle, tai sit vaan olen huono =).

No siis, tämäkään ei valitettavasti ole käyny kellään betailijalla, mut ehkä ne seuraavat luvut vois Tiia oikolukea, jos on vielä siihen hommaan halukas.. Mutta siis, luku kaksi, olkaa hyvä.

2. Kohtaamisia

Kesäinen aurinko paistoi kauniisti pilvettömältä taivaalta. Viikoksi oltiin luvattu kovia helteitä ja minä olin saanut järjestettyä itselleni suunnitelmia. En ollut pitkään aikaan käynyt ulkona, kunhan olin käväissyt teatterilla, kaupassa taikka sitten kirjastossa. Koska en ollut nähnyt mitään syystä avata ulko-oveani, en myöskään sitä ollut tehnyt. Sinä iltana päätin kuitenkin tehdä toisin, ja olin antanut Patrickillekin vapaan illan. Mies oli uhannut jopa käydä katsomassa tuoreimman näytelmäni.
“Et turhaan käyttäisi rahojasi moiseen”, olin yrittänyt hänelle sanoa, mutta hän ei ottanut lausetta kuuleviin korviinsa. Patrickin mielestä kohtaus, minkä oli ‘Kuppi teetä, kiitos’ -näytelmästäni nähnyt silloin teatterilla, oli vakuuttanut hänet totaalisesti. Hetken vinkumisen jälkeen, kun avustajani vieläkin sanoi menevänsä katsomaan sitä, päätin edes antaa hänelle tarvittavan maksun lippua varten. Olihan se sentään vähintä mitä pystyin tehdä.

Myöhemmin sinä iltana tapasin Alicen ja me menimme tappamaan aikaa läheisen kuppilan terassille kylmiä oluita siemailemaan. Ystävättäreni tuntui olevan kovinkin kiinnostunut avustajastani ja kuinka minulla oli hänen kanssaan mennyt. Naureskellen yritin kertoa jotain ympäripyöreää potaskaa, mikä ei tietenkään häneen uponnut.
“Oliver, tiedän, että olet ‘niitä miehiä’. Rachel kertoi.”
Hymy hyytyi nopeasti kasvoiltani. Miksi joka kerta kun tapasin Alicen, meidän piti puhua vain ikävistä asioista? Patrickin kanssa oli helppo olla. Ei tarvinnut muistaa kuka oli, ei tarvinnut ajatella menneisyyttä, vain juuri siitä hetkeä.

Yöt olivat jo tarpeeksi kauheita, ilman että ystävieni piti tehdä päivistäni yhtä helvettiä. Uneni olivat jotain suunnatonta, käsittämätöntä tuskaa. Sitä ei voinut käsitellä, ei ymmärtää, eikä siitä varsinkaan halunnut puhua. Saatoin herätä useita kertoja yön aikana. En saanut henkeä ja jalkoihin särki, kuin ne olisivat yhä olleet puristuksissa. Sataa, on kylmä, joka puolella on verta. En enää tiedä, kumpi on todellista. Joka ikinen yö elän sen painajaisen uudelleen. Tai ainakin siihen asti, kunnes sain lääkkeitä. Nukuin todella paljon levollisemmin, kuin olisin pilvien päällä leijaillut, mutta olin usein päivisinkin kovin väsynyt, eikä elämä tuntunut todelliselta. Tuntui siltä kuin olisin katsonut elämääni huuruisen lasin läpi. Lopetin lääkkeiden käytön. Kamalat unet palasivat, mutta ne tuntuivat silloin pienemmältä pahalta.

“Oliver, sinun on puhuttava jollekin”, Alice sanoi erittäin huolestuneena, mitä hän korosti tarttumalla minua lujasti kädestä kiinni. Naurettavaa. Kenelle minä muka puhuisin? En ollut todellakaan ajatellut avautuvani jollekin täysin tuntemattomalle kallonkutistajalle, joka kuitenkin pumppaisi minut täyteen aineita. Siihen en suostuisi, en vaikka uhattaisiin, kiristettäisiin taikka lahjottaisiin.
“Me olemme kaikki kovin huolissamme sinusta.”
“Paskatko minä siitä!” huusin, kun viimein menetin malttini. Katsoin täriseviä käsiäni sydämeni hakatessa tuhatta ja sataa. Maailma ympärilläni tuntui niin etäiseltä. Kuulin Alicen kutsuvan minua, mutten saanut katsetta irti käsistäni. Tiesin, että kaikki katsoivat meitä, ainakin minulla oli sellainen tunne.

Se koko iso maailma ympärilläni tuntui hidastuvan. Jokainen liike piirtyi verkkokalvolleni niin selvästi, että olisin voinut luulla katsovani hidastettua elokuvaa. Alicen ääni kummitteli yhä jossain kaukana taustalla. Huomioni oli keskittynyt johonkin täysin muuhun. Nimittäin naiseen. Naiseen, jolla oli haaleahkot punertavat, lainehtivat, hieman yli olkapäiden ulottuvat hiukset. Hän oli kävelemässä katua yli, eikä kiireissään huomannut lähestyvää autoa. Nainen näytti niin tutulta, kuin olisin tavannut hänet ennenkin. En voinut olla säikähtämättä.
“Rachel!”
Otin tuolini pyöristä ja lähdin rullaamaan itseäni tietä päin. Kuulin Alicen huutavan nimeäni, mutta se kuulosti niin kaukaiselta, etten jaksanut kiinnittää siihen huomiotani. Kaikki tuntui niin sekavalta. Tiellä omissa ajatuksissaan ollut nainen sai juuri ja juuri väistettyä autoa, minkä jälkeen kauhusta kalpeana lähti kävelemään siihen suuntaan mistä oli tullutkin. Jokin ääni sisälläni huusi sen naisen todella olevan siskoni. Voisiko olla, ettei Rachel ollutkaan kuollut?
“Rachel!” huusin uudestaan hieman kovempaa, mutta siitä huolimatta nainen näytti jatkavan matkaansa. En halunnut hänen lähtevän pois elämästäni, sillä en kestäisi sitä enää toista kertaa. Olin jo valmis lähtemään hänen peräänsä kuin mielipuoli, kunnes tunsin sen lempeän, lämpimän kosketuksen olkapäälläni.

“Patrick!” kuulin Alicen huudahtavan helpottuneena.
“Iltoja”, Patrick sanoi hieman hajamielisenkuuloisen äänensä kanssa, ja vaikken nähnyt häntä, saatoin kuvitella miehen nostavan samalla hattua. Avustajallani nimittäin oli musta, aina erittäin siistinnäköinen knalli pääsään, mikä sai hänet näyttämään enemmän englantilaiselta kuin itse kuninkaallisperheen!  Miehen äänen utuisuus antoi hänelle aivan eriskummallisen vaikutuksen. Ja se, että Patrick puhui harvoin, enimmäkseen aina pelkkää asiaa, antoi lisä potentiaalia tuohon hovimestarimaiseen äänensävyyn, tyyni, utuinen, mitä muuta siitä voisi sanoa. Eksoottinen.

Pyörittelin silmiäni tylsistyneenä, tai häpeästä, en jostain syystä ollut varma, kummasta syystä, kunhan vain tein niin. Tunsin kuinka Patrick asetti kätensä tuolissani oleville kahvoille, valmiina viemään minut kodin lämpöön, turvaan karulta maailmalta. Ainakin karulta Lontoon keskustalta. Tunsin silloin oloni enemmän kuin helpottuneeksi.
“No hyvää yötä, Oliver.. Patrick”, Alice mutisi, minkä jälkeen lähti hieman epävarmana kohti kotiaan. Nainen voisi viettää yönsä huoletta, olihan minulla Patrick vahtimassa minua, etten rullaile minne tahansa. Niinpä mekin lähdimme.

Sekava oloni ei tuntunut helpottuvan edes silloinkaan, kun pääsimme kotiin epäilevien katseiden alta. Päässäni surisi niin, että voisi luulla ampiaisten tehneen pesän sinne. Patrickin valmistellessa vuodettani yöpymiskuntoon, minä puolestani riisuin hajamielisenä paitaani. Katseeni oli jumittunut avustajani pitkään, hentoon ja hoikkaan olemukseen, oikeastaan hänen kasvoihinsa. Patrick oli minua vain pari vuotta nuorempi, saman ikäinen Rachelin kanssa, mutta silti mies näytti minua vähintään viisi vuotta nuoremmalta. En tarkoittanut sitä, että hän näyttäisi jotenkin ikäistään nuoremmalta, ei sentään. Minä se puolestani näytin vanhentuneen miltein kymmenen vuotta, mustine silmänalusineni. Istuin avuttomana pyörätuolissa, rampana, vajaatoimintaisena, repaleisena, pystymättä edes riisuutumaan ilman apua. Mitä olisivatkaan vanhempani sanoneet? Isäni katsoisi minua kulmiensa alta, tuhahtaisi ja lähtisi pois kuin ei olisi tuntenutkaan minua. Olin mutakikkare hänen kengässään, särö tuulilasissa, kirjoitusvirhe muuten virheettömässä tekstissä. Olin, olin, mutten enää. Hän oli poissa, en minä. Entäs sitten äitini? Kaunis, virheetön luontokappale. Kedon kaunein kukka. Se äitini oli. Hän olisi runoillut pääni pyörryksiin, puhunut minut uneen kauniilla sanoillaan, saanut minut tuntemaan itseni ihmiseksi. Sitä en enää ollut, sillä sitä ei hänkään ole ollut pitkään aikaan. Rachel, se mitä minä en ollut, oli hänellä. Se mitä hänellä ei ollut, oli minussa. Entä nyt? Hän oli poissa, minä olin puolikas. Lasi puolillaan vettä, sitä minä olin. Mikä minä olin yksin?

Raskas huokaisu täytti tyhjyyden.

“Voisin vaikka vannoa, että jokin painaa mieltäsi”, Patrick sanoi siirtyessään ottamaan kenkiä pois jalastani. Totesin, mitään salailematta miehen olevan täysin oikeassa epäilyittensä kanssa. Rachelin, sekä vanhempien muistelun ja Alicen epämääräisen yksityiselämääni tunkeilujen lisäksi minua vaivasi kova inspiraation puute. ‘Kuppi teetä, kiitos’ oli kuulemma menestynyt mainiosti, mutten uskonut sen riittävän. Näytelmän juoni oli jo niin puhki kuluneeksi käytetty, ettei se kauaa enää jaksaisi ketään kiinnostaa.

Patrickin saatua kengät riisuttua pois, hän siirtyi housujen pariin, itseni vielä napittaessani kauluspaitaani auki. En saanut päätäni millään hiljaiseksi, sillä ajatukseni juoksivat kuin sula voi. Avustajani saatua valko-sini-raidalliset pyjamanhousut jalkaani, hän nosti minut ylös tuolista.
“Patrick”, kähisin, ääneni jostain syystä jäädessä puolitiehen. Kasvomme olivat niin lähellä toisiaan, että nenämme miltein koskettivat toisiaan. Tunsin kuinka sydämeni alkoi lyödä pari ylimääräistä lyöntiä. Hänen kehonsa huokui lämpöä, ja joko se tai huoneessa oli muuten vain kuuma, mutta tunsin hikoilevani.
“Niin?”
Pitikö minun sanoakin jotain? Olinko kutsunut miestä vain sen takia, että olisin voinut sanoa hänen nimensä vai oliko minulla ollut asiaakin? Nokkelat aivoni, keksikää nopeasti jotain!
“Voisitko avata ikkunan hetkeksi? On hieman hiostava ilma tässä huoneessa.”
Hienoa! Olen minäkin kyllä kanssa yksi tunari! Patrick laski minut sängylle, asettaen lämpimän untuvapeitteen päälleni, minkä jälkeen asteli ikkunan luokse.

“Oliko vielä jotain, mitä haluaisit?”
Patrick seisoi ikkunan edessä, josta tuleva pieni tuulenvire heilutteli hennosti miehen päälaella olevia lyhyitä hapsuja. Ulkoa kuului liikenteen vaimea ääni sekä sateen hiljainen ropina. Henkäisin raikasta ilmaa keuhkoihini, katse naulittuna avustajani silmiin. Niihin jäätäviin, salaperäisiin silmiin.
“Ei kiitos. Tässä oli kaikki”, sain sanottua, minkä seurauksena Patrick poistui huoneesta toivotellen samalla hyviä unia.

~ * ~

Heräsin taas omaan huutooni. Se on itse asiassa aika pelottavaa, jotenkin epäaidontuntuista. Aivan kuin huutaja olisi joku muu kuin minä. Pyyhin hikeä otsaltani, yrittäen rauhoittua todetakseni itselleni, että olin hereillä ja omassa makuuhuoneessani. Patrick oli kuullut huutoni, sillä hän seisoi jo huoneen ovella, täysissä pukeissa. En ole koskaan nähnyt häntä missään muussa asussa. Usein siis ajauduin epäilykseen, että mies ei edes omistanut minkäänlaista univaatetusta.
“Mitä kello on?” kysyin ympärilleni katsellen.
“Puoli kahdeksan.”
Käännähdin jälleen katsomaan Patrickiin päin. Puoli kahdeksan? Yleensä heräsin jo tunteja aikaisemmin, joko siihen, että huusin tai purin itseäni. Tarkoittaako tämä, että minusta on tullut immuuni omille painajaisilleni? Vai siedänkö niitä vain paremmin? Päässäni pyöri, enkä ollut muutenkaan vielä täysin kunnolla herännyt. Avustajani katosi hetkeksi, mutta palasi pian teekupin kera. Annettuaan sen minulle, hän avasi ensin verhot, päästäen auringon ensisäteet valaisemaan tummahkoa huonettani. Minun juodessani teetä ja Patrickin asettaessa minulle vaatteita esille, mieleeni putkahti kysymys. En ole oikein varma, että mistä se tuli, mutta jostain syvältä mielensopukoista kuitenkin.

“Patrick, mitä sinun mielestäsi rakkaus on?”

Avustajani jätti vaatteiden viikkauksen hetkeksi, nostaen hieman kysyvän katseensa minuun. No olihan kysymys hieman tuulesta temmattu, mutta jostain syystä koin tarpeeksi esittää sen.
“Rakkaus..”, Patrick toisti hitaasti, johon minä puolestani vastasin nyökyttelemällä päätäni, ehkä vähän liiankin tarmokkaasti.
“Sanoisin, että se on kuin joki.”
Mies istahti sängylleni, asetti kätensä polvilleen ja katsoi minua silmiin. Nyökkäsin hitaasti. En ollut oikein varma mihin oman katseeni asettaisin. Jotenkin tunsin sen verran häpeäväni, etten viitsisi vastata miehen tuijotukseen, mutta olisiko se epäkohteliasta, jos katsoisin muualle? Hänen käsiään esimerkiksi. Patrickilla oli pitkät ohuet sormet, komeat rystyset, sekä ohuet ranteet, joissa toisessa, vasemman käden ranteessa, komeili kultainen kello.
“Joki”, toistin, vilkaisten nopeasti häntä silmiin.
“Niin. Joki ei koskaan katkea, se ehkä muuttaa muotoaan, mutta ei katkea, ennen kuin se päätyy mereen.”
Tätä mieltä Patrick oli siis rakkaudesta.

Myöhemmin sinä päivänä, josta alkoi kehkeytyä harmaa ja sateinen, istuin kulahtaneella sohvallani, televisiota tuijottaen. Eihän sieltä mitään ihmeellistä tullut, muttei mikään muukaan jakanut kiinnostaa. Pyörätuolini vainosi minua huoneen nurkasta, jonne Patrick oli sen laittanut ennen katoamistaan keittiöön. Tai ei hän oikeastaan ‘kadonnut’ sinne, sillä tavallaan keittiö ja niin kutsuttu olohuone olivat samaa huonetta. Siispä saatoin katsoa mitä avustajani puuhaili, jos television tuijottaminen kävi pitkästyttäväksi.

Koska en ollut vähään aikaan saanut mitään aikaan, en ollut saanut minkäänlaista uutta ideaa näytelmään, tunsin oloni tarpeettomaksi. Olin kengänpohjaan jämähtänyt purukumi, mitä ei muistettu rapsuttaa pois. Juuri niin, pois. Halusin pois asunnostani, Lontoosta, siitä koko hiirenloukosta mikä minua ympäröi. Ja silloin keksin ratkaisun.

Isoisäni, isäni puolelta, oli ollut eläessään aikamoinen veijari. Hän oli, omien vanhempiensa kiellosta huolimatta, mennyt naimisiin rakastamansa naisen kanssa, vaikka nuori mies oltiin jo pienenä poikana luvattu aivan toiselle. Mentyään naimisiin nuoripari oli lähtenyt muutamaksi vuodeksi maasta. Isoisäni, Robert Adrews, oli isoäitini kanssa matkustellessa hurahtanut suuresti erääseen tiettyyn maahan.  Nimittäin Suomeen, missä hän ja isoäitini asuivat 1950-luvulla. Niinpä isoisä Andrews oli takaisin Englantiin tulessaan ostanut tontin keskeltä ei mitään. Hän oli rakentanut sinne mökin, sekä suuresti rakastamansa rantasaunan. Muistan kun pienenä siellä vieraillessani juoksimme siskoni kanssa pitkin pihaa, rakentelimme puihin majoja ja teimme kaikkea muuta mitä saatoimmekaan keksiä. Ja koska en ollut käynyt siellä aikoihin, voisi viimein olla aika.

“Patrick!”
“Mm..?”
“Tuo puhelin ja pakkaa tavaramme. Nyt tuli lähtö.”
Avustajaani ei tarvinnut kahdesti käskeä, kun hän oli jo pakkaamassa ja minä soittamassa sedälleni, Robert juniorille. Hän nimittäin piti nykyisin kesähuvilaamme kunnossa vaimonsa Annan kanssa. Olihan minun tietenkin varmistettava, ettei Robert-setä sattuisi olemaan vaimoineen samaan aikaan paikalla, vaikkei se paljoa haittaisikaan. En vain ole koskaan tottunut olemaan isäni sukulaisten kanssa.

Puhelu oli lyhyehkö, vaikka setäni olisi mielellään keskustellut kanssani pidempään, ja tiedän todella hyvin mistä. Rachelista. Mikä ihmeen fetissi kaikilla on puhua juuri siitä aiheesta? Kaikilla muilla paitsi Patrickilla, mistä olin erittäin tyytyväinen.

Ei kestänyt kauaa, kun hän sai kaiken valmiiksi, jotta saatoimme lähteä. Näkemiin Lontoo ja sen ankeat kadut.

~ * ~

Ilma tuntui muuttuvan aina vain raikkaammaksi, mitä edemmäs Lontoosta pääsimme. Metsät tihenivät, ja lopulta päädyimme teisminne syrjäseudulle, Jumalan selän taa. Pieni Renault Clio, joka siis kuului Patrickille, kulki sulavasti pieniä hiekkaisia teitä pitkin, päätyen lopulta suurehkon tontin pihalle. Tontilla, lähellä metsänreunaa, kesämökkimme rauhallisena kökötti. Sen maali oli kuluneen punainen, peltikatto oli musta ja mökkerön ikkunassa roikkui ikivanhat pitsiverhot. Tuosta pienehköstä talonpahasesta lähti polku kohti rantaa ja siellä nököttävää toista pientä mökkiä, missä oli sauna ja pukeutumishuone. Tätä maisemaa katsellessani tuntui kun en olisi enää Englannissa, vaan jossain ajan ulottumattomissa, ei juuri oikeastaan missään. Se oli tämän paikan yksi parhaimpia puolia. Ei tarvinnut ajatella missä oli, miksi ja milloin lähtisi pois.

Patrick näytti ihastuvan paikkaan heti ensisilmäyksellä. Hänen silmänsä kiiluivat, sekä miehen kroppa tärisi hiljakseen jännityksestä. En tiedä johtuiko se luonnonläheisyydestä vaiko siitä, mitä kaikkea mies saisi täällä tehdä, mutta Patrick näytti jotenkin muuttuneen. Hän avusti minut ulos autosta, omalle liikkuvalle tuolilleni ja lähti sitten purkamaan muita tavaroita. Lääkärini oli suositellut minua kokeilemaan kainalosauvoja, kunhan fysioterapiani kirisi sen pisteen, että niitä voisi alkaa kokeilla, niinpä olimme ottaneet ne mukaan.

Istuessani siinä kuistilla, viimein kaiken tavaroiden siirtämisen ja muun hössötyksen jälkeen, katsellessani Patrickin ajavan kasvanutta nurmikkoa, en voinut olla tuntematta sitä onnenpistosta, mikä hetken ajan sisälläni oli. Viileä tuulahdus pyyhkäisi ylitseni, ilta-aurinko värjäsi järven kauniiksi ja vastaleikatun nurmikon tuoksu pyrki nenääni. Mikään ei olisi voinut pilata sitä hetkeä.

~ * ~

“Sinulla on pikkuveli?”
Eihän se mikään järkytys ollut, ei tietenkään, mutta olin silti kuin puulla päähän lyöty. Patrick oli juuri kysynyt voisiko mennä pikkuveljensä kymmenenvuotissyntymäpäiville, jotka pidettäisiin sinä päivänä, vain vajaa kahdenkymmenen kilometrin päässä tukikohteestamme. Istuimme kesämökin puisen ruokapöydän ääressä, nautiskellen aamiaista, kun tämä salamyhkäinen kissa oltiin nostettu pöydälle.
“Näin on päässyt käymään”, Patrick sanoi hieman hymyillen, näyttäen hieman siltä, että oli pitänyt kysymystäni tyhmänä. Totta kai hänellä oli pikkuveli, jos mies tämän syntymäpäiville halusi päästä! Pässi!
“Tietenkin saat mennä”, sanoin lopulta, kun olin päässyt suurimman ihmettelyni yli. Jatkoin aamiaiseni latomista suuhun, samalla pohtien olivatko Patrickin vanhemmat tehneet hänet kovin nuorina, vai nuorimmaisimpansa kovin vanhoina. Jos menisin avustajani mukaan noille kekkereille, luultavasti saisin vastauksen kysymykseeni, sekä siihen, miksi Patrickin äiti olisi hänen kirjoituksistaan epäileväinen. Olihan tuo jäänyt hieman minua askarruttamaan, vaikken ollut koskaan jaksanut ottaa sitä puheeksi. Minua kutkutti jo ajatuskin siitä, että saisin tavata Patrickin sukulaisia, vaikken ollut vielä varma huolisiko hän minua mukaan.

“Oliver..”
“Pat?”
“Ehkä on sittenkin parempi etten mene.”
Kohotin toista kulmakarvaani kysyvästi. Mielestäni elokuvissa se tehtiin aina niin hienosti, että halusin joskus itsekin käyttää sitä. Tilaisuuksia tuntui aina vaan olevan kovin harvassa.
“En voi millään jättää sinua yksin.”
Naurahdin, mikä antoi nyt hänelle puolestaan tilaisuuden kohotella kulmiaan.
“Ota minut mukaan.”
Hiljaisuus. Tyhjä ilme. Oliko ehdotukseni naurettava? Seinäkellon hiljainen tikitys, muuttui yllättäen milteipä kovia särkeväksi meteliksi. Katsoimme Patrickin kanssa toisiamme syville silmiin. Minä hänen jäänsinisiään ja hän minun tummanruskeisiin silmiin. Odotin jotain merkkiä, josta voisin päätellä, mitä mahtoikaan hänen päässään silloin liikkua.

Jo ylivoimaisen pitkältä piinalta kestäneen ajan jälkeen Patrickin kasvoille kuitenkin levisi hymy.
“Kuulostaa hyvältä. Lähtisimmekö tunnin päästä?”

Matka ei kestänyt kauaa, luultavasti puolisen tuntia, jos sitäkään. Toisaalta olin niin suuressa jännityksen vallassa, etten ollut aivan varma juurikaan mitään. Saavuimme hienon suurehkon huvilan pihaan, jossa oli jo aikamoinen ilakointi menossa. Patrick pysäköi valkoisen huonossa kunnossa olevan pakettiauton viereen ja nousi sitten auttamaan minua pois autosta. Eipä kestänyt kauaakaan, kun huvilalla olleet ihmiset olivat huomanneet tulomme. Kuulin innokkaan naisäänen kutsuvan avustajaani ja piankos näkökentälleni lyllersi lyhyt, pullukka nainen, jonka maantienruskeat hiukset olivat laitettu nutturalle.
“Patrick! Äidin kultamussukka!” nainen huusi, hyökäten halaamaan poikaansa. Tämän jälkeen nainen punnitsi katseellaan miestä, mumisten jotain siitä, että Patrickin tulisi syödä enemmän. Jotain tuollaista hän taisi sanoa, en oikeastaan paljoa siitä selvää saanut, kuin olisi hepreaa kuunnellut, enkä tietääkseni ole tietoinen siitä, että avustajani suvussa olisi juutalaisuutta.

Äiti-hyökkäyksen jälkeen saatoimme lähteä kävelemään huvilaa päin. Tai siis enhän minä minnekään kävellyt, mutta ehkä emme takerru pikkuseikkoihin. Matkalla esittelin itseni naiselle, jonka nimi osoittautui olevan Joanna Harris, omaa sukuaan Wilson. Selkeästi Patrick oli maininnut minusta vanhemmilleen, sillä rouva Harris katsahti minuun epäilevästi tokaisten sitten;
“Luulin sinua vanhemmaksi.”
Yritin tavoittaa Patrickin katsetta. Huonolla menestyksellä.

Aivan huvilan läheisyydessä meitä oli vastassa koko konkkaronkka. Olikohan koko suku kutsuttu kinkereille? Jokainen heistä hyökkäsi suurena laumana Patrickin kimppuun, mikä näytti siltä kuin olisi katsonut amerikkalaista jalkapalloa. Itse jäin vielä hieman syrjemmälle, sillä en viitsinyt mennä sotkemaan asioita. Yllättäen tunsin hennon nykäisyn hihassani. Käänsin päätäni oikealle ja näin vierelläni seisovan nuoren pojan.
“Hei”, sanoin hänelle hieman hymyillen. Hän ei vastannut hymyyni.
“Miksi sinä olet pyörätuolissa?”
Poika ei turhaan kierrellyt, toisin oli meidän aikuisten maailmassa missä kaikki piti esittää aina niin hemmetin hienotunteisesti.
“Olin onnettomuudessa.”
“Sattuuko sinuun?”
Poika näytti huolestuneelta. Hän oli iältään luultavasti kymmenen, hänellä oli mustat hiukset ja hetkinen.. jäänsiniset silmät. Pojasta ei voinut olla erehtymättä! Hän oli varmasti Patrickin pikkuveli.
“Ei satu. Ei enää.”
Olimme hetken hiljaa, pojan katsellessa minua miettiväisenä.
“Mikä on nimesi, pikkuinen?” kysyin sitten kun hän ei näyttänyt tekevän lähtöä.
“Timothy, mutta kaikki kivat voi sanoa Timiksi.”
“Saanko minä?”
Pikkumies mietti hetken, katsoen nallea, jota piteli sylissään. Hetken harkitsemisen jälkeen hän nosti katseensa minuun, hymyili ja sanoi:
“Saat.”

Patrickin äänin kantautui korviini, hänen huutaessa veljeään luokseen. Timin kasvot kirkastuivat, pienten hymykuoppien ilmestyessä hänen kasvoilleen. Veljekset rutistivat toisiaan lujasti, minkä jälkeen Patrick ojensi Timille lahjan, mitä nuorempi lähti innoissaan tutkimaan. Koska näytti olevan sopiva hetki, päätin rullata itseni avustajani luokse. Hän itse oli istunut lähimmän ulos asetetun puutarhatuolin päälle. Pihalle oltiin nimittäin laitettu kolme pöytää, joilla ihmiset saattoivat nauttia tarjoiluista. Jokaisen pöydän ympärillä oli noin kuusi tuolia.
“Haluaisitko jotain? Kahvia, teetä, kakkua?” Patrick kysäisi. Pudistelin hieman päätäni. Ei hänen pitäisi olla tarjoilija, ei minulle eikä kenellekään muulle, olihan hän sentään itsekin vieraana juhlissa.

“Patrick-serkkuhan se siinä”, kuului takaani iloinen naisääni. “Ja toit poikaystäväsikin mukaan.”
Vaaleat pitkät hiukset hulmuten tulija käveli ohitseni halaamaan Patrickia, joka puolestaan naureskellen selitti minun olevan hänen esimiehensä, ei missään tapauksessa poikaystävä. Nainen naurahti heleästi, istuen sitten Patrickin viereiselle tuolille.
“Pomo ja poikaystävä samaan aikaan. Kuinka kätevää.”
Avustajani katsoi minuun hieman anteeksipyytelevästi.
“Tässä”, hän sanoi osoittaen naista, “on erittäin huonon huumorin omistava serkkuni, Tina.”
Nainen heilautti kättään, johon minä vastasin vain epämääräisellä virneellä.
“Onko äitisi täällä?” Patrick kysäisi, kääntyen serkkuunsa päin. Serkkutyttö huokaisi, silmiään pyöräyttäen. Tämän jälkeen avustajani jälleen kääntyi puoleeni kertoen, että Tinan vanhemmat olivat kovaa porukkaa riitelemään. Vaikka he olivat eronneet jo monia vuosia sitten, ruotsalaissyntyinen Stina Lindgren kutsuttiin silti vaikka ja mihin kissanristiäisiin, olihan hän sentään kahden Harrisin suvun nuoren naisen äiti.

Todellakin, ei kulunut kuin viitisen minuuttia tuosta, kun korviimme kantautui miehen ja naisen kiivas keskustelu, mistä oli selkeästi kehkeytymässä muhkea riita. Vilkaisin huutojen suuntaan. Mies, jolla oli harvat hapsottavat hiukset, sekä vaaleahiuksinen nainen seisoivat hieman kauempana muusta juhlaväestä, vaikkei se paljoa auttanut. Koko seurue oli jo nimittäin huomannut heidän riitansa.

“Eivätkö nuo kaksi ikinä osaa lopettaa?” Joanna ihmetteli tuodessa kahvikuppeja pöytään. “Patrick, tiedätkö missä isäsi on?”
Avustajani kohautti harteitaan, vilkuillen sitten välillä riitelypukareiden suuntaan.
“Patrick-kulta”, Joanna sanoi sävyyn, mistä jo kuurokin saattoi päätellä, että nainen halusi jotain, “toin sinulle esitteitä niistä amerikkalaisista kouluista. Etkö voisi harkita? Lääkärinä saisit paljon parempaa palkkaa, kuin tuollaisena..”
Mitä hittoa? Oliko tuo nainen tosissaan? Katsahdin Patrickiin, joka näytti siltä, ettei olisi halunnut puhua asiasta enempää tai edes aloittaa keskustelua koko aiheesta.
“Äiti, ei nyt”, hän mutisi, siirtäen katseensa jalkojensa alla lepäävälle nurmikolle.
“Milloin sitten?” nainen kivahti. “Silloin kun olen viisikymmentä, eikä mikään koulu enää ota sinua opiskelemaan? Silloin kun tajuat, että tuolla työllä et tule elättämään itseäsi, puhumattakaan vaimosta ja lapsista.”

Meidän pieni seurueemme hiljeni. Taustalta kuului yhä Patrickin sedän sekä tämän vaimon kiivas keskustelu, ja jostain muualta pientä puhetta. Joanna seisoi takasivustallani kädet lanteillaan, vaativa ilme kasvoillaan aina kun katsoi poikaansa ja murhaava vilkaistessaan minuun päin. Näin siinä kohtaa paremmaksi kysyä missä heillä sattui olemaan vessa. Saatuaan tarvittavat tiedot, katosin nopeasti sotatantereelta.

Hetken vänkäilyn, pyörätuolin sekä vessanpöntön kanssa, sain onneksi asiani hoidettua, ilman minkäänlaisia ongelmia. En voinut olla tuntematta itseäni hieman akkamaiseksi, sillä tottahan toki miehen kuului virtsata seisaallaan, ja koska en siihen pystynyt, jouduin tekemään sen neitimäiseen tapaan. Iljettävää, eikö olekin? Jokseenkin luonnotonta.

Kun olin menossa takaisin ulos, huomioni kiinnittyi johonkin, mikä sai minut kääntämään kurssiani. Nimittäin vanha nainen, luultavasti iältään seitsemänkymmenen paikkeille, istui oleskeluhuoneen sohvalla, ikkunasta ulos katsellen. Vaikka yritin hivuttautua hiljaa hänen lähelleen, nainen, luultavasti jonkin sortin kuudennen aistin avulla, huomasi minut. Hymyillen vanhus kutsui minut luokseen.
“Enpäs ole nähnyt sinua ennen. Nuori mies, mikä on nimesi?”
“Oliver. Oliver Andrews.”
Nyt olin jo aivan hänen vieressään.
“Meidän pikku kultasemme on kertonutkin sinusta.”
Kohotin kulmiani.
“Älä näytä pelästyneeltä”, muori naurahti. “Pelkkää hyvää vain. Minä olen hänen isoäitinsä.”

Patrickin isoäiti, Alice nimeltään, niin kuin ystävänikin, vaikutti erittäin mukavalta ja herttaiselta ihmiseltä. Hän selvästikään ei ollut sukua Joannalle, vaan oli Patrickin isän äiti. Alice-mummu kertoi syntyneen kolmekymmentä luvun alussa, kuusi vuotta ennen toista maailmansotaa. Hän kertoi asuneen koko pitkän ikänsä Englannissa, eikä oikeastaan ollut koskaan käynyt ulkomailla, mitä nyt Irlantia ei laskettu mukaan. Kuuntelin mielenkiinnolla naisen kertomuksia, kunnes katseeni kohdistui valokuvaan, mikä seistä nökötti pienellä sivupöydällä. Se oli vanha kuva, mustavalkoinenkin. Kysyin keitä siinä mahtoi olla. Alice otti kuvan käteensä, katsoen sitä pitkään hymyillen. Hän selitti, että kuva oltiin otettu vuonna 1976, vuosi ennen kuin heidän toinen poikansa Simon oli joutunut onnettomuuteen ja kuollut.
“Kuinka vanha Simon oli kuollessaan?” kysyin, katsoen kuvassa seisovaa nuorta poikaa. Alice pisti valokuvan takaisin paikoilleen, jolloin saatoin nähdä hänen silmäkulmiensa kimmeltävän. En usko, että mikään oli pahinta, kuin haudata oma lapsensa.
“Hän oli vasta yhdeksäntoista.”

Minusta tuntui pahalta. Tiesin hyvin miltä lähimmäisen menetys tuntui, olinhan itsekin ollut viisissä hautajaisissa viimeisen alle kahdenkymmenen vuoden aikana. Ensin, 1990 sain katsoa kun äitiä haudattiin, siitä kahdeksan vuoden jälkeen lähti  isä, eikä mennyt kuin kaksi vuotta, kun hänen isänsä, minun isoisäni astui taivaaseen. Tämän jälkeen vain vuoden erolla lähti ensin isoäiti ja sitten Rachel.

“Minä”, mumisin siirtäen katseeni polviini, “minä menetin siskoni aivan äskettäin.”
En ollut uskoa, että juuri sanoin sen. Vanhus asetti kätensä leukani alle, nostaen katseeni ylös.
“Minkä ikäisenä siskosi vietiin?”
Haukoin henkeäni. En halunnut puhua siitä, mutta kuitenkin halusin.
“Hän oli Patrickin ikäinen.”
Alice-mummu nyökkäsi hitaasti, päästäen minut otteestaan. Haukoin henkeäni, kurkustani kantautuessa ilmoille epämääräinen korahdus.
“Hän oli minulle tärkeä. Olimme niin läheisiä. Äitini kuoli jo kun olin kahdentoista.”
Nainen ei sanonut mitään. Katsoi vain minua ryppyjen ympäröimillä silmillään. Nielaisin kuuluvasti, päättäen itsekin olla hetken aikaa hiljaa, kuunnellakseni kantautuiko riidanhuutoja ulkoa. Ei mitään. Oli hiljaista.
“Entä isäsi?”
“Kuollut. Viisi vuotta sitten. Viina vei.”
“Olivatko vanhempanne läheisiä?”
“Erittäin. Välillä minusta tuntui, etten erottanut mistä kumpi alkoi ja mihin loppui.”
Nainen ei hymyillyt, vaikka useimmat, kelle tuon olin sanonut, olivat hörähdelleet äänekkäästi. Mutta ei Alice-mummu, hän oli eri maata. Pitkään maailmaa nähnyt viisas pohatta.

“Rachel pyysi hidastamaan.”
“Anteeksi kuinka?”
Kakistelin kurkkuani.
“Sinä iltana, jolloin hän.. Oli sateista, ajoimme kovaa vauhtia metsätietä pitkin. Hän halusi, että hidastaisin. En kuunnellut. On minun syytäni, että hän..”
Pistin käteni suuni eteen, kuin vaistomaisesti. Vartaloni tärisi. Tunsin kuinka yksinäinen kyynel vierähti kädelleni.
“Kuoli”, nainen sanoi lopettaakseen lauseeni. “Et taida olla tietoinen siitä.”
“Mistä?” kysyin, kun olin saanut irrotettua käden naamaltani.
“Että siskosi on todellakin kuollut. Et taida haluta hyväksyä sitä?”
Niiskautin nenääni, toisen kyyneleen vierähtäessä poskelleni. Mitä tämä oli? Hengitykseni alkoi muodostua raskaaksi. Kyynel toisensa perään vierähti poskelleni, ja vaikka niitä pyyhkisi pois, tuli niitä kaksinkerroin enemmän.

“En halua unohtaa häntä”, sanoin ääni väristen. Nainen pudisti päätään, nostaen kätensä silittääkseen hiuksiani. Pitkät sormet uiskentelivat punaisissa, hieman kihartuneissa hiuksissani.
“Älä hupsuttele. Ei kukaan voi viedä sinulta pois muistojasi, siskoasi, vanhempiasi.”
Parkaisin, painaen pääni käsiini. En millään saanut itkua loppumaan. Kyynelten virta oli valtava. Tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni kuin itkin, ellei varhaislapsuutta lasketa mukaan.
“Minulla on ikävä Rachelia.. Äitiä. Ja jopa isää, vaikka vihasin häntä”, mumisin käsiäni vasten. Alice-mummu painoi minut itseään vasten, jatkaen rauhoittavaa silittämistään.
“Poika-kulta”, hän sanoi, “ei viha ole rakkauden vastakohta, vaan välinpitämättömyys.”

Siinä minä olin. Alice-mummun syleilyssä, kyynelten valutessa pitkin poskiani. Annoin kolmentoista vuoden ikävän viimein purkautua ulos. 

A/N2: Nojoo.. Tästä piti tulla pidempi, mut päätin siirtää tiettyjä tulevia tapahtumia seuraaviin lukuihin.. Ja niitä nyt tulee kai sit ainaki yks enemmän mitä olin aikasemmin suunnitellu, mut ei se oo niin nuukaa..

[Smarou]

Voin näin aluksi jo varoitella että tästä tulee lyhyt kommentti.

Seuraavaksi voinkin todeta että tämä on todella ihana. Kasvoilleni nousi onnellinen hymy kun huomasin tähän tulleen jatkoa. (Onpa joku keksinyt hyvän haasteen, jos siitä saa tälläisiä helmiä tehtyä.)

Hih, hauskaa että tämän nimi oli Kohtaamisia, olen niin kiintynyt siihen nimeen koska kirjoitin yhden tekstin, josta pidän kovasti, sillä nimellä.

Pidin varsinkin alkuosasta, siitä miten Oliver unohtui katselemaan Patrickia. Siinä oli jotain todella kutkuttavaa, jollain hassulla tavalla äidillistä ylpeyttä, tai sellaista "hih, tiedänkin miten tämä päättyy, ja siksi on niin hienoa nähdä sen alkavan". Nyt kun sanon noin, saat suuren kiusauksen tehdä jotain täysin odottamatonta ja sitten tunnen itseni typeräksi. No, tälläinen olo minulle kuitenkin tuli.

Olit ihanasti tuonut Patrickia esille tässä, koska kuten viimeksi sanoin, tästä jäi hyvin harteikas ja sellainen kolho vaikutelma, jonka nyt korjasit. Olen täysin rakastunut tähän uuteen kuvaan jonka tästä sain. Eikä vain ulkonäkö, joka kuitenkin on suurimmassa osassa mielikuvissani, mutta myös luonne. Jollain tapaa tämä on edelleen todella kylmä, ja niin hovimestari, mutta aina välillä sieltä pilkahtaa sellainen pieni huomaamaton piirre joka kuitenkin saa välittömästi hymyn huulille.

Mökille lähtö oli mielenkiintoinen käänne, ja syntymäpäivistä pidin kovasti. Siellä juuri tuli pehmeämpi Patrick esille. Hauskaa oli myös miten paljon sukulaisilta sai kuvaa tästä. Tina oli ihana kun paljasti Patrickin seksuaalisuuden tuollalailla. Tai no, mikään eit ietenkään ole varmaa, ehkä tulkitsen tätäkin liian nopeasti.

Alice-mummu särähti korvaan, en ole koskaan sannut käyttää mummu sanaa, muttei siitä enempää, se on varmaan makuasia. Mutta muuten pidin tästä kohtauksesta juuri Oliverin haavoittuvaisuuden takia. Oli ihana miten tämän niin hyvin ylläpitämä vahva ulkokuori särkyi edes hetkeksi. Puhutut asiat tuntuivat kovin tutuilta, itsekin vastaavassa tilanteessa olleena.

Vaikka tämä on jotenkin todella vakava, jopa kipeä luku, tästä vain jäi todella hyvä mieli. Ehkä olen vain niin ihatsunut tähän että olen onnellinen kun tämä sai jatkoa.

Pitää muuten suunnattomaksi kunniaksesi nostaa se, että en yleensä ole kovin pitkäjänteinen lukija, en jaksa keskittyä jos tekstissä ei koko ajan tapahdu jotain, kiinnostus prosentti on suurempi jos siihen liittyy jotain eroottisvivahteista. Mutta nyt aina vain toivon että tämä jatkuu ja jatkuu. En tiedä mistä se johtuu, oletko vain osannut kirjoittaa sen niin mielenkiintoisesti, vai onko se sitä että teksti vilisee pieniä ihania yksityiskohtia joihin jaksaa keksittyä ja ihailla. Oli mikä vain, tämä on ihana.

No jaa, ei se tainnutkaan niin lyhyt olla, on sitten eriasia onko siinä mitän asiaa (puhuu kommentoinnistaan kolmannessa persoonassa). Ihkutusviesti piilotettu sananhelinään. Oho, esikatselusta selvisi että se olikin aika pitkä.

Kiitos tästä luvusta ja siitä että otit haasteeni vastaan (tulen siitä kiittelemään vielä monta kertaa, paras tottua. ^^)

Kiitos

[Penber]

Smarou: Iiks. En sitten yhtää säikähtäny aluks tällästä hehtaari-kommenttia! Mutta siis, lyhyeeseen kommenttiin, lyhyt vastaus.

Ensinnäkin on hiena, että edelleen pidät tästä, kun vertaas siihen, että mulla lössähtää kaikki kirjotukset ekan, ehkä hieman mielenkiintoisen luvun jälkeen. Sitten kaikki on sellasta samaa sekasotkupuuroa, mitä on tylsä lukea. Mutta siis, näin ei onneksi ole huomattavasti käynyt.

Hmm, tuosta mummu-sanasta pakko sanoa se, etten itse henk.koht sitä käytä, enkä liioimmin edes pidä. Mutta syy, miksi otin sen, enkä esim perinteistä "mummoa", johtuu siitä, että se mielestäni sopi Oliverin suuhun paremmin.

Mutta siis, kiitos pitkästä kommentista, se sitten kyllä sai meikäläisen erittäin hyvälle tuulelle, ja innostus kirjoitukseenkin palailee iloisesti.

Tässä vielä Patrickin sukupuu, jos kiinostanee. Oliverin jäiki edelliselle sivulle..

[Penber]

A/N:

Pidin varsinkin alkuosasta, siitä miten Oliver unohtui katselemaan Patrickia. Siinä oli jotain todella kutkuttavaa, jollain hassulla tavalla äidillistä ylpeyttä, tai sellaista "hih, tiedänkin miten tämä päättyy, ja siksi on niin hienoa nähdä sen alkavan". Nyt kun sanon noin, saat suuren kiusauksen tehdä jotain täysin odottamatonta ja sitten tunnen itseni typeräksi. No, tälläinen olo minulle kuitenkin tuli.

Siis on kyllä vielä sanottava, että meikäläisellä on kyllä erittäin kirkas käsitys siitä miten tämä tulee päättymään, oli se sitten ennalta-arvattavissa tai täysin odottamatonta, mutten usko, että menen muuttamaan paljolti suunnitelmia.

Pakko myös sanoa, että jonkinlaista jatko-osan poikastaki kehitelly mielessäi :'). Ja hei! Missä mun kaikki muut lukijat on? O_O Ja nyt siis jatkuu..

3. Isänsä poika

En ollut ennen huomannut, paitsi nyt, miten hemmetin sininen tuo taivas saattoikaan olla. Kaikki tuntui jotenkin niin erilaiselta. Olin mennyt erääseen huoneeseen. Huoneeseen, jonka uskoin joskus kuuluneen Patrickille. Istuin keskellä huonetta, katsoen ikkunasta ulos. Se joka sanoi itkemisen auttavan, oli oikeassa. Oloni oli niin raukea, niin helpottunut. Itkeminen oli loppunut yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, mutta minut se oli muuttanut, ainakin jotenkin

“Älä unohda, poikaseni, et ole koskaan yksi”, oli Alice-mummu sanonut.

“En unohda”, olin vastannut.

Vanha, viisas nainen oli oikeassa. En minä ollut yksin. Oli minulla Patrick.

Huone, missä silloin olin, oli kuution muotoinen, avara ja valoisa. Seinät oltiin vuorattu vaaleansinisellä tapetilla ja heti ovesta oikealla  oli kaksi isoa vaatekaappia. Sitten oli tietenkin yksi sänky, jonka vieressä oli yöpöytä. Isohko hylly, sänkyä vastapäätä oli ahdattu täyteen englantilaisten kuuluisten kirjailijoiden teoksilla, ja siellä komeili esimerkiksi P. G. Wodehousen, Oscar Wilden, Agatha Christien, J. R. R. Tolkienin ja Jane Austenin kirjoitelmia. Huone ei kuitenkaan jostain syystä sopinut nuorelle miehenalulle. Uskon, ettei siitä ollut kauaa kun Patrick oli huoneessaan asustellut, mutta silti kaikki oli siististi omilla paikoillaan. Missä kaikki törky? Kyllä minäkin jätin, tai olisin jättänyt, lapsuudenkotiini aikamoisen hullunmyllyn, jos olisin tuosta noin vain lähtenyt. Minun ja Patrickin huoneet erosivat toisistaan siis aikalailla. On pakko myöntää, että vilkaisin jopa patjan väliin, jospa siltä löytyisi pornolehtiä tai edes jotain mainoksia vähäpukeisista ihmisistä. Itse säilötin kaikki törkylehteni patjan välissä, mutta ei Patrick! Äidin pikku siveellinen poika, joka lähtee Amerikan maalle lukemaan lääkäriksi!

Säikähdin hieman omaa kiivastumistani. Mistä se johtui? Siitäkö, että Joanna yritti saada minulle elintärkeää ihmistä lähtemään pois? Halusinko minä omistaa Patrickin, vai mistä tämä tulistuminen?

“Löysinpäs sinut”, kuului tuttu ääni ovensuusta. “Luulin, että putosit vessapyttyyn.”
Käännyin ovelle päin, saaden kasvoilleni jonkinmoisen hymyn aikaiseksi.
“En sentään. Jäin juttelemaan isoäitisi kanssa.”
Patrick asteli nopein askelin sängylleen, istahtaen sen päälle. Hän katsoi minua, pää hieman kallellaan.
“Ei kai hän tylsistyttänyt sinua tarinoillaan?”
“Mitä vielä!” huudahdin. “Mukava, viisas nainen.”
Olimme hetken hiljaa, siirrellen katseitamme ympäri huonetta. Halusin niin kovasti tietää, mitä Patrick mahtoi silloin ajatella. Mitä minä olisin siinä tilanteessa pohtinut? Olisinko ollut häpeissäni? Yritin lukea hänen kasvoiltaan sitä, mutten tuntunut osaavan tai sitten Patrick osasi kätkeä hyvin tunnetilansa.

“Kuinkas sotarintamalla jaksetaan?” päätin kuitenkin lopulta kysyä. Patrick suoristi sängynpeitteellä olevia ryppyjä, jotka olivat jääneet penkomisieni jäljiltä.
“On siellä jo hieman tyynenpää nyt, vaikka setä onkin kiukkuinen kuin ampiainen.. Samoin äitini.”
Tyydyin nyökkäämään, sillä Patrick ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut vatvoa äitinsä päähänpinttymää sen enempää. Oikeastaan tunsin ymmärtäväni häntä.

“Olet tainnut jo tutustua huoneeseeni?” Patrick sanoi vaihtaen samalla puheenaihetta. Hän osoitti sänkyään, jonka peitettä oli aikaisemmin suoristanut rypyistä. Yritin virnistää, vaikka se tulikin aika väkinäisesti. Mitä pitäisi sanoa? Anteeksi, Patrick, etsin vain pornolehtiäsi. Ei, ei tuollaista sanota ääneen, eikä edes puoliääneen taikka leikillään, ei ainakaan hänelle. Niinpä sanoin vain koettaneeni sänkyä. Hyvät jousitukset, hmm…

Koska kumpikaan meistä ei ollut kovinkaan innostunut palaamaan juhlaväen kireään tunnelmaan, päätti Patrick esitellä vanhempiensa huvilaa minulle. Sen alun perin oli omistanut Albert Harris vaimonsa Alexandran kanssa. Valitettavasti Albert oli kuollut toisen maailmansodan aikana, samoin kuin heidän ensimmäinen poikansa, George, niinpä leski oli jäänyt hoitamaan huvilaan kahdestaan toisen poikansa, Williamin kanssa, joka myöhemmin peri huvilan ja asettui sinne asumaan vaimonsa Alicen, sekä neljän lapsensa, Charlesin, Simonin, Edwardin ja Agathan kera. Ja niin kuin me kaikki tiedämme, maasta olemme tulleet ja maaksi olemme jälleen tuleva, kun William-herra sitten kuoli ja Alice muutti kaupunkiin, jäi huvila kolmelle elossa olevalle lapselle, joista yksi otti sen vastaan, nimittäin Edward.

Patrick oli siis asunut samassa talossa koko lapsuutensa, nuoruutensa sekä varhaisen aikuisikänsä, joten en siis ihmetellyt, miksi hän halusi niin kovasti kaupunkiin.

Viimein huone, missä alakerrassa vierailimme, oli Edwardin työhuone. Yläkertaan emme olleet edes suunnitelleet menevämme, ja kuinkas olisimmekaan. Minä, herra vammainen pyörätuoleineni. Patrick kertoi isänsä olevan poliisi, joten hän saattoi tehdä myöhäänkin yöllä tarvittavia paperitöittä. Katsoin huonetta silmät pyöreinä. Se muistutti hieman Patrickin huonetta, ainoa ero oli se, ettei siellä ollut sänkyä.

Patrick nappasi kirjahyllyssä lepäävän valokuva-albumin istuen sitten viereeni, napaten itselleen tietokonepöydän edessä olevan tuolin.
“Tässä olen minä, viiden ikäisenä”, hän sanoi osoittaen erästä kuvaa, missä pieni poika istui hiekkalaatikolla. Suloista, todellakin. Katselimme kuvia aikamme, Patrickin selostaessa mitä kuvissa tapahtui ja mistä ne oli otettu, kun minä puolestani keskityin niiden ihailuun. Kuvat kertoivat niin paljon, enemmän kuin tuhat sanaa, ja niin monta sanaa ja vaikka enemmänkin voisin sanoa Harrisin suvusta niiden kuvien perusteella. Itse emme koskaan olleet säästäneet mitään kuvia. Sinänsä aika harmillista, mutten oikeastaan ollut tottunut sellaiseen, siksi se ei mielestäni ollut enää outoa.

“Patrick, täällähän sinä olet”, Joanna huokaisi, keskeyttäen meidän puuhastelumme. “Tulisit puhumaan veljesi ja muiden sukulaistesi kanssa. Et tule näkemään heitä vähään aikaan.”
“Aivan kohta, äiti. Näytän Oliverille valokuvia.”
Joannan murhaavakatse osui jälleen minuun. Se sai niskavillani nousemaan pystyyn. Aivan kuin hän pitäisi minua paholaisena, saatanana, joka yrittää viedä poikansa viattomuuden. Nainen käveli uhkaavalla tavalla läheisyyteemme, ja kun hän oli tarpeeksi lähellä, otti nainen albumin poikansa käsistä.
“Patrick.”
Mies vieressäni nosti katseen äitiinsä. Ilmeetön ilme. Jälleen en osannut sanoa mitä hän ajatteli. Toisaalta, tuollaisen tyrannin kanssa, en minäkään paljoa ilveilisi. Ties mikä selkäsauna siitäkin seuraisi.
“New Yorkissa olisi erittäin hyvä linja juuri lääkintäalalle, ajattelin jos…”
“Äiti!” Patrick huudahti, mikä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen korottavan ääntään. “Minä EN halua lähteä New Yorkiin!”
“No entäs sitten..”
“Enkä minnekään muuallekaan Amerikkaan.”

Joanna näytti loukkaantuneen. Patrick oli edelleen tyyni ja minä, no sanotaan, että tunteeni olivat erittäin sekavat. Oli jo kumma kun ei aikuinen mies saanut päättää omista asioistaan! Katsahdin naiseen, joka näytti yrittävän pidätellä kiukkuaan.
“Ajattelen vain parastasi. Yhdysvalloissa sinulla olisi niin paljon enemmän mahdollisuuksia kuin täällä..”, hän piti hetken taukoa, “tuollaisten kanssa.”
Viimeisen lausahduksen hän selvästi osoitti minulle. En siis ollut enää ulkopuolinen tuossa kiistassa, vaan pikemminkin yksi sen pääaiheista. Ja minultahan tuo nainen Patrickia ei vienyt!

Ensimmäinen asia mikä silmiini osui, olivat poliisi-isä -Edwardin  käsiraudat, mitkä lojuivat kutsuvina työpöydällä. En tainnut oikeastaan ajatella juurikaan mitään, kun iskin oman vasempani ja Patrickin oikean käden rautoihin. No ainakaan emme päässeet toisistamme irti.

Joannan ilme oli näkemisen arvoinen, olen naureskellut sille jälkeenpäin. Silloin, juuri sillä hetkellä, kun sen näin, ei se ollut naurun paikka.
“Jos hän lähtee”, mutisin epämääräisesti, yrittäen löytää jotain varmuutta, potentiaalia lauseeseeni ja sen esittämiseen, “minä lähden mukaan.”
Vaikka Patrickin ilme oli edelleen enemmän tyynen kuin huvittuneen puolella, saatoin nähdä hänen hymyilevän sisäisesti. Joanna pinkaisi juoksuun huutaen raivoisasti miehensä nimeä.

~ * ~

“No olisi sitä pahemminkin voinut käydä”, Edward sanoi kun istuimme autossa päämääränämme poliisiasema. Oli nimittäin käynyt niin, että ne käsiraudat, jotka olin itseni sekä Patrickin väliin iskenyt, puuttui avain, joten meidän oli lähdettävä hakeman sen varakappaletta. En ollut nähnyt Patrickin isää aikaisemmin sinä päivänä, olimme onnistuneet olemaan samassa paikassa kertaakaan törmäämättä, joten tunsin itseni hieman vaivautuneeksi tilanteeseen, missä häneen tutustuin. Mutta mies vaikutti rauhalliselta, sekä rennolta kaverilta, joten yritin olla hätäilemättä. Itse asiassa oli hämmästyttävä nähdä kuinka paljon Patrick isäänsä muistutti. He molemmat olivat pitkiä ja laihoja miehiä, ja vaikka Edwardin hiukset olivat jo harmaantuneet, oli hän kuvien perusteella ollut nuorempana mustatukkainen, juuri niin kuin molemmat poikansa. Ja loppusilauksen antoivat ne hurmaavat, jokseenkin hieman pelottavan jäänsiniset silmät, vaikka pappa Harrisin silmistä se jonkinlainen hohdokkuus oli jo selkeästi aikojen kuluessa kadonnut.

“Teetkö usein tälläistä?” Edward kysäisi, vilkaisten minua taustapeilistään.
“Öö..? Mitä siis?”
“Kiinnität itseäsi toisiin ihmisiin käsirauhoilla?”
“En! En missään tapauksessa!”
Tunsin punan kohoavan poskilleni. Minä ihmeen perverssinä mies minua piti? Minun yllätyksekseni hän naurahti.
“Lepo vain, nuorukainen. Kunhan kiusasin.”
Vilkaisin vieressäni istuvaan Patrickiin, joka tyytyi kohauttamaan olkapäitään.

Kun minä, sekä Patrick olimme viimein päässeet vapauteemme, ilmoitti Edward hyvillä mielen vievänsä meidät mökilleni. Auton voisimme hakea joku toinen päivä.
“Voin sanoa, ettette halua, varsinkaan sinä nuori Andrews, nähdä vaimoani nyt. Hän haukkuu ja puree.”
Suostuimme siis ehdoitta Edwardin ehdotukseen, ja niinpä suuntasimme takaisin kohti autoa. Mökillekään ei ollut enää pitkä matka, sillä poliisiasema oli ollut matkan puolivälissä.

On kyllä sanottava, että Patrick on aivan isänsä poika. Luojan kiitos niin päin.

Edward jätti meidät tien, joka veisi mökilleni, päähän. Siitä oli vain kilometri, joten saimme kävellä loppumatkan. Ei se haitannut, olihan ilmakin erittäin suopea. Ja kun me hetken päästä pääsimme takaisi tukipisteeseemme, oli meitä vastassa jotai, tai pikemminkin joku, mitä en olisi uskonut todeksi ellen olisi nipistänyt itseäni.

“Percy-setä!”
Suustani pääsi hämmästynyt huuto, mikä sai, pulskan,  punaiset himan harvassa olevat hiukset omaavan miehen kääntämään katseensa pois mökkimme ikkunasta. Hän oli luultavasti katsellut sisään, jos joku sattuisi olemaan kotosalla.
“Haudi, Oliver!” hän puolestaan tervehti iloisesti. “Mites veljenpoika jakselee?”
Setä oli nuorena poikana muuttanut Amerikan Texasiin, mikä näkyi nykyisin hänen murteessaan, sekä usein pukeutumisessakin.
“Mitäs tässä”, vastasin. En oikeastaan koskaan jaksanut miettiä sen parempaa vastausta kysymykseen ‘kuinka jakselet’. Kiinnostiko kysyjää muka oikeasti, vai sanoiko tämä sen vain siksi, koska se kuului tapoihin?
“Kuinkas Roger jaksaa?”
“Isäni?”
“Niin?”
“Hän on kuollut, Percy-setä. Olit hänen hautajaisissaan.”
Setäni näytti miettivältä. Hän oli selkeästi juopunut. Suvullani oli siis taipumusta alkoholismiin, parempi lopettaa juominen. Ainoa näistä kolmesta veljeksestä, joka ei juonut, oli setäni Robert. Hän oli tunnollinen upseeri, oli uskollinen vaimolleen ja rakasti lapsiaan enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.

Percy näytti siltä kuin olisi oikeasti kuullut asian vasta ensikertaa. Hänen ilmeensä vakavoitui hetkeksi, vartalon huojuessa kuin tuulen mukana taipuva korsi. Sillä välin kun setäni aivojärjestelmä siirsi uutta tietoa eteenpäin, pyysin Patrickia lähtemään valmistamaan illallista, minkä jälkeen hän voisi hakata takkapuita. Avustajani lähdettyä, olin setäni kanssa kahden.

“No, setä, mikä sinut ajaa takaisin kotiseuduille?”
Percy taapersi luokseni, iskien kipeästi kätensä olkapäälleni, niin, että saatoin tuntea hänen kosketuksena vielä monta tuntia myöhemmin.
“Raha, poikaseni, raha. On ollu vähän velkoja, pitäis maksaa ne, mutta ku ei millään ole suonut tuota käteistä tulemaan.”
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun setä tuli kinuamaan rahaa, ja viimeksi kun hän kysyi sitä isältä, vastauksena oli nyrkki silmään. Itse en halunnut olla samanlainen kuin isäni, alentua nyrkkeihin, toisaalta en ajatellut rahoittaa setäni hupireissujakaan. Jokainen meistä pärjätköön omillaan. Se oli ainoa asia missä olin isäni kanssa samaa mieltä.

Percy vilkuili ympärilleen, silmät päässä villisti kieppuen. Hetken katselujen jälkeen mies työnsi haisevan naamavärkkinsä aivan minun naamani lähelle. Vanhanviinanhajun pöllähtäessä epämääräisesti sekoitettuna oksennuksen hajun kanssa, hajuaistiini, en voinut muuta kuin nyrpistää nenääni.
“Luuleeko se hoikkapoika muka osaavansa halonhakkuun?”
“Mitä tarkoitat?” kysyin, kääntäen katsettani pois kaatopaikka-sedästäni.
“Poika on niin hintelä, että katkeaa itse siinä yrittäessään. Missä teidän kirves on?”
Percy hivuttautui jälleen kauemmas minusta, mikä helpotus, sillä ilma muuttui hetkessä raikkaaksi. Huokaisin, pudistellen hieman päätäni. Mitä siitäkin tulisi, jos setäni pääsisi käsiksi kirveeseen? Ei mitään, enkä halunnut olla todistamassa sitä tapahtumaa. Valitettavasti, mitä enemmän kieltäydyin kertomasta kirveen olinpaikkaa, sitä uteliaammaksi setä tuli.

Koska olen edelleen liikuntakyvytön jaloistani, en päässyt setäni perään, kun hän lähti etsiskelemään teräasetta lähistöllä nököttävästä puuvajasta. Kyllähän minä hänen peräänsä olisin voinut lähteä, mutta halusinko minä. Halusinko estää häntä saamasta kirvestä? Kamppaillessani omatuntoni kanssa, setäni löysi etsimänsä. Percy asteli tomerana halonhakkuupaikalle, huudellen samalla minulle jotain, mistä en oikeastaan saanut selvää. Hän nosti kirveen päänsä yläpuolelle, huitaisten sitten kovaa vauhtia kohti pystyssä seisovaa puupalkkia. Ensimmäinen yritys meni ohi, reilusti. Menin hieman lähemmäs.

Toinen yritys osui hieman lähemmäs kuin ensimmäinen, muttei kuitenkaan edes hipaissut puupalikkaa. Minä jatkoin hivuttautumista sedän läheisyyteen. Kolmas kerta toden sanoo, ja niin tälläkin kertaa. Puupalikka meni jopa melkein keskeltä halki.
“Hienoa, jopa osuit”, sanoin yrittäen kuulostaa samalla sarkastiselta, setäni ei näyttänyt huomaavan sitä, tai sitten hänellä on korvassaan sarkastiset huomautuksen suodattava laite. Vilkaisin mökkiä päin, huomatakseni sen mustasta piipusta kohoavan savua. Joku siis teki jotain oikein.

Percy ei halunnut jättää touhua yhteen puupalikkaan, vaan huojuen nappasi toisen, asettaen sen hatarin ottein paikoilleen. Jälleen kirves nousi korkealle ilmaan. Katsoin sitä silmät pyöreinä, sydämen hiljaisen tykytyksen soidessa korvissa yhdessä metsän hiljaisten äänien kanssa. Kaikki tapahtui niin nopeasti, mutta silti niin hitaasti. Percyn käsien liikkeet piirtyvät verkkokalvolle hitaina, kun muistelen sitä hetkeä. Kaikki muu ympäristö tuntuu katoavan. Setä, kirves ja puupalikka. Se hetki oli niin lyhyt. En muista paljoa. Setä, kirves, verinen jalka, paljon huutoa ja sitten kaikkialla oli vain mustaa.

Tunsin märän rätin otsallani. Mutta yrittäessäni avata silmiä, kaikki tuntui olevan sumeaa. Jokin musta hahmo seisoi edessäni. Patrick? Mitä oli tapahtunut? Siristelin silmiäni nähdäkseni paremmin, hamuilen käsilläni ilmaa jos saisin otteen jostain.
“Oliver? Oletko kunnossa?” Patrickin ääni oli kumea, etäinen, outo. Yritän sanoa jotain, mutten saa suustani pihahdustakaan. Kaikkialla oli jälleen mustaa.

“Aivan samanlainen kuin isänsä”, kuulin Percyn toteavan. “Rogerkin oli niin neitiä heti verta nähdessään.”
“Oliver?” Patrick huhuili, pitäen kättään silmieni edessä. “Monta sormea näet?”
“Kaksikymmentäviisimiljoonaa”, vastasin puristaen silmät kiinni, minkä jälkeen räväytin ne täysin ammolleen. Huone piirtyi silmiini viimein normaalina. Makasin mökin oleskelu, tai takkahuoneen sohvalla, Patrick istui vieressäni ja Percy oli puolestaan asettunut  toiselle nojatuolille. Sedän jalassa oli side.
“Saatana sentään!” kivahdin, kun viimein muistin tapahtuneen. “Minähän kielsin sinua ottamasta sitä kirvestä!”
Patrick asetti kätensä olkapäälleni rauhoittaakseen minua. En ole varma suutuinko siitä, että setä oli pilkkonut itseään vai siitä, että hän sanoi minun muistuttavan isääni. Joko tai, minun olisi pakko sietää Percyä pari päivää, eihän hän jalkapuolena voisi lähteä minnekään. Hemmetti sentään.

~ * ~

Pari viikkoa kului kuin siivillä meidän jokaisen touhutessamme metsänsiimeksessä. Patrick hoiti edelleen kaiken työn, sen lisäksi että hoiti kahta rampaa. Tohtorin suosituksien mukaan olimme yhä jatkaneet kävelyharjoituksiani, jotka tuntuivat päivä päivältä sujuvan paremmin, vaikken vielä voinut kävellä ilman Patrickin apua. Jopa Percy-setä oli toipunut älyttömästä tempustaan kirveen kanssa ja hän käveli jo miltein normaalisti. Mitä työhöni tulee, sain inspiraationi takaisin, vaikkakin hieman erilaisena kuin olin aluksi kuvitellut.

“Aion kirjoittaa omaelämäkerran”, sanoin eräs ilta Patrickille, kun istuimme mökin ruokapöydän ääressä. Percy oli vielä ulkona, ties mitä tekemässä, joten olin kahden palvelijani kanssa. Patrick kohotti hieman kulmiaan.
“Tai oikeastaan en minusta, vaan Rachelista. Ajattelin kerrankin kirjoittaa oikean kirjan.”
“Se kuulostaa hienolta”, sinisilmäinen mies lopulta sanoi vieno hymy huulillaan.
“Todellako? Minulla olisi vielä yksi pyyntö.”
“Mitä vain.”
“Jos viitsisit olla kertomatta tästä. Haluan pitää sitä salassa vielä jonkun aikaa.”
Patrick nyökkäsi ymmärtäväisesti. Jos media olisi saanut vihiä aiheistani, olisi seuraavan päivän lehti täynnä jotain törkyä minusta sekä Rachelista, ja juuri sitä minä en halunnut. Onneksi avustajani oli ymmärtäväinen, enkä minä osannut sanoa, mitä tekisinkään ilman häntä, tai jos miehen tilalla olisikin jonkinsortin natsi-puoskari. Keskustelumme päätteeksi päätin käydä haukkaamassa raitista ilmaa. Ovella olin törmätä Percyyn.
“Mitäs siinä kutkuilet?”
“En mitään”, hän sanoi hermostuneesti ympärilleen vilkaisten. “Juuri olin sisälle tulossa, kun avasitkin oven melkein päin näköä.”
Nyökkäsin vastaukseksi ja jäin hetkesi terassille ihailemaan ilta-aurinkoa.

Elimme heinäkuun alkuviikkoja, ilmat olivat olleet suopeita, joten olimme voineet monesti istua pitkään yöhön asti kuistilla yhden kynttilän valossa. Sedänkin seuraa jaksoi, kunhan hän ei ollut juovuksissa taikka pyytänyt rahaa.

Kun sen aamun auringon säteet olivat ensimmäistä kertaa osuneet silmiini, en osannutkaan edes kuvitella mitä se päivä saattoi tuoda tullessaan. Patrick tuli tapansa mukaan auttamaan minua vaatteiden sekä vuoteesta nousemisen kanssa. Vaikka aluksi olin tuntenut itseni pieneksi vauvaksi, mikä oli ollut erittäin häpeällistä, voisin sanoa tottuneeni Patrickin läheisyyteen. Ei siinä ollut mitään väärää, rumaa taikka vastenmielistä, näinhän oli ollut jo monen vuosisadan ajan. Sitä paitsi, hienoilla herroilla oli aina miespalvelija.

Rullasin tuolini kanssa ruokapöydän ääreen, jonka päälle Patrick oli jälleen tuonut aamunlehden. Avustajani katosi keittiön puolelle viimeistelemään aamiaista. Setäni oli kuulemma jo herännyt kukon laulun aikaan ja lähtenyt kalaan. Aikainen lintu madon nappaa, tai ehkä tässä tapauksessa, aikainen kalastaja kalan kiskaisee ämpäriinsä. Itse en ollut koskaan mitenkään aamuvirkku, siis silloin vielä kun sain nukuttua täysmittaisia öitä. Nyt kun nukuin katkonaisesti, en ollut koskaan varma milloin olin hereillä ja milloin nukuin.

Selatessani lehteä, eräs artikkeli pomppasi silmiini aikalailla. Artikkeli, joka kertoi minusta. Otsikkona ‘Oliver Andrews, näytelmistä kirjoihin’. Haukoin henkeäni, siirtyen lukemaan otsikon alla olevaa tekstiä.

‘Näytelmäkirjailija Oliver Andrews on saatujen tietojen mukaan alkanut kyhätä omaelämäkertaa, ei itsestään vaan siskostaan, joka on kansalle vielä tuntematon henkilö. Rachel Andrews menehtyi viime vuoden syyskuussa vakavassa auto-onnettomuudessa, mistä hänen veljensä on edelleen toipumassa. Huhut kertovat kirjailijan painuneen piilopirttiinsä, Walesin rajoille, missä hän saisi rauhassa kirjoittaa satujaan. Toivotaan, ettei hänen uusin teoksensa elä pelkästään dialogien varassa.’

Tunsin vereni kiehahtavan suonissani, lukiessani tekstiä yhä uudestaan ja uudestaan läpi. Palsta, mille törky oltiin präntätty, perustui pelkästään lukijoilta saatujen vihjeiden varaan. Tarkkasilmäiset kyttääjät saivat sievoisen summan rahaa, jos sattuivat tietämään jotain törkyistä kenestä tahansa julkimosta. Mitä törkeämpi juttu, sitä enemmän rahaa.
“Helvetti, saatana, hitto”, kirosin puristan käsiäni nyrkkiin, rystysten huutaessa valkoisina. Patrick oli kuullut kiroamiseni, mikä olikin saanut hänet tulemaan keittiön puolelta luokseni.
“Mikä hätänä?” hän kysyi katsoen vuoronperään minua ja pöydällä lepäävää lehteä.
“Ne saatanan haaskalinnut ovat sittenkin saaneet vihiä! Kuunteles nyt tätä!” huutoni kantautui varmaan Lontooseen asti, kun laskin katseeni artikkeliin ja karjuin sen viimeisen lauseen kovaan ääneen.
“Suoranaista vittuilua, sano minun sanoneen!”
Patrick näytti pelästyneen, pahemman kerran. Hän katsoi minua ensimmäistä kertaa tosissaan huolestuneena.

Raskas hengitykseni täytti koko huoneen. Yritin koota ajatuksiani. Mistä lehdistö olisi saanut tietää asiasta? Kuka olisi voinut vasikoida? Kuka tiesi tästä? Kuka muu kuin minä?..

Katseeni kääntyi väkisin takaisin Patrickiin, joka seisoi hievahtamatta paikoillaan. Ei voi olla totta. Ei se saa olla totta.
“Patrick…”
“Niin?”
“Sano, ettei se ole totta.. Sano, ettei se ole.”
“Mikä?”
Olimme hiljaa, vain kiivas hengitykseni täytti sen, mikä olisi nyt muuten hiljaisuutta.
“Et kai oikeasti epäile, että minä kerroin..?”
En tiennyt enää mitä ajatella. Kuka muukaan se voisi olla?
“Sinä olet ainoa joka tästä tietää, minun lisäkseni. Ei ole muita.”
Patrick pyöritteli päätään.

“Painu helvettiin.”
Ei se ollut minä. Ei se ainakaan kuulostanut minulta, mutta minä sen olin kuitenkin sanonut. Patrickin alahuuli värähti hieman. Hän nyökkäsi, ei sanonut mitään. Ei pyytänyt anteeksi, ei pyytänyt minua antamaan uutta mahdollisuutta, ei mitään. Auto oli edelleen Patrickin vanhempien luona, joten avustajani, pian entinen sellainen, saisi mennä bussilla. Se olisi hänelle oikein.

Hän keräsi tavaransa, hyvästeli minut ja lähti. Minä jäin tuoliini. Istuin siinä mieli turtana. Kaikki oli lopussa.

~ * ~

Puoli tuntia myöhemmin hyväntuulinen Percy saapasteli mökkiin. Istuin pöydän ääressä, näperrellen taitellun sanomalehden nurkkaa.
“Huomenta, herra päivänpaiste”, setäni tervehti iloisesti, kurkistaen keittiöön. “Missä kokki? Missä ruoka? Kamala nälkä.”
Piirsin sormellani kuvioita puiseen pöytään.
“Ei ole mitään kokkia”, vastasin miehelle, kuitenkaan katsomatta häneen.
“Ei kokkia?” hän huudahti hämmästyneenä. “Mitä olet tehnyt Patrickille.”
“Ei kyse ole siitä, mitä minä tein, vaan mitä hän teki!”
Vilkaisin setääni, joka näytti hämmentyneeltä.
“Patrick kertoi lehdistölle, että aion kirjoittaa kirjan, vaikka minä nimenomaan pyysin häntä vaikenemaan.”
Percy näytti anteeksipyytävältä istuessaan pöydän ääreen.
“Älä välitä. Mielestäni on hieno juttu, että aiot kirjoittaa siskostasi.”
Hiljaisuus.
Jotain hänen sanoissaan oli saanut minut miettimään.
“Enhän minä sanonut, mistä kirja tulisi kertomaan.. Ja etkä sinä ole voinut nähdä tätä lehteä, sillä minä näin kun Patrick toi sen.”
Setäni kohautti harteitaan. Nyt ymmärsin, miksi hän oli tehnyt sen! Velkojensa takia. Kertomalla minusta lehteen hän saisi edes hieman rahaa säästöön. Ja luultavasti mies oli kuullut Patrickin ja minun keskusteluni silloin illalla, kun niin sattui sopivasti olemaan oven takana.

Tunsin oloni typeräksi. Idiootiksi. Kuinka ikinä saatoinkaan epäillä Patrickia? Vilkaisin nopeasti kelloa, mikä kertoi, että minulla oli enää 20 minuuttia aikaa, jos halusin vielä estää Patrickin lähdön.

“Sinä”, sanoin sedälleni, kun aloin rullata itseäni ovea kohti, “toivottavasti hirttäydyt sillä välin kun olen poissa, tai tapan sinut palattuani paljain käsin.”
Muuta en sanonut, ei jaaritteluihin ollut enää aikaa.


A/N2: Ok, näin aluksi, Oliver ei tiedä, että Oscar Wilde on oikeasti irlantilainen.. Mutta kai se annetaan anteeksi, kuten se, ettei mulla edelleenkää ole sitä betaa :').. Oliko muute noi sukupuut ees yhtää kiinnostavia?
Ja eipä kai tässä muuta.

[Smarou]

Äh, en osaa taas sanoa mitään. Pitäisi aina kommentoida heti lukemisen perään, ei päivää sen jälkeen, koska itse en ainakaan osaa lukea samaa tekstiä kahdesti.

Yritän nyt muistin varassa pelata.

Tämä oli jotenkin hassu. Tai siis, poikkesi jotenkin rakenteeltaan muista osista. Minun mielestäni. Nyt kun sinuun iskee alemmuuskompleksi, ei, ei huono, erilainen, muttei huono missään nimessä. Mutta siis tämä oli jotenkin levoton, heittelehti paljon. Jollain tapaa paljon aikaisempia fyysisempi luku, konkreettisesti tapahtui jotain, eikä niin paljon istuttu pään sisällä. Sama rakenne näkyi Oliverin käyttäytymisessä. Levottomuutta, heittäytymistä, tiettyä tunteiden rehellisyyttä.

Voi että mitä kamaluuksia tässä tapahtui ;<
Percy oli jotenkin todella ärsyttävä. Siihen varmaan pyritkin, itse en ainakaan sietäisi tuollaista sukulaista nurkissani. Tosin en muutenkana ole mikään suku rakas ihminen...
Onneksi lopussa sentään paljastui ettei se ollut Patrick joka lauloi lehdille, sitä en olisi kestänyt. Pelottaa vain ajatella miten tämä jatkuu, saako Oliver Patrickin kiinni, miten Patrick suhtautuu tähän.

Oi voi, toivottavastien pelästyttänyt muita lukijoita (tai kirjoittajaa ) edellisellä jättikommentillani.
Tämä sentään pysyi vielä kasassa.

Kiitos, jatkoa odotellen.

Ps. Teet tätä jotenkin niin ihanalla tahdilla.
Väli on juuri sellainen että ajattelen "olisikohan jatkoa tullut" mutta en oikeasti odota sitä, ja sitten sitä suunnattomaksi ilokseni aina on ^^

[Penber]

Smarou: No sentää sinä jaksat vielä kommata, vaikka muut on hylänny. Se tässä pääasia n__n. Mutta siis kiitoksia.. Nää seuraavat luvut saattaa kyllä tosiaan olla vähän häsläävämpiä, ku tosta Oliverista tulee vähän eläväisempi sen avautumisen jälkeen.. Tai emt : D.

A/N: Juu, mun piti jo aikasemmin tällä viikolla laittaa tää luku, mut sit en ollukaa melkee mikää päivä koneella, ku piti yrittää pikalukee toi Tuntematon sotilas.. :o Mut siis nyt jatkoa.. (Pahoittelen edelleen betan puutetta ;'<..)

 

4. Seitsemän minuuttia taivaaseen

Kilometri kävellen ei ollut temppu jos toinenkaan, mutta sama matka pyörätuolilla, se alkoi olla jo kidutusta. Ajatuksissani ei juuri silloin ollut muuta kuin ennättää estää Patrickia nousemasta siihen bussiin. Pyöritin kädet ruvilla tuoliani eteenpäin, piittaamatta siitä satuinko välillä ajamaan keskellä tietä. Vain kilometri valtatielle ja jossain siellä lähellä oli pysäkki, muistan sen.

Pystyin vielä muistamaan miltä Patrick näytti, kun alistuin syyllistämään häntä mokomasta. Hänestä oli varmasti tuntunut pahalta, miltäs muultakaan, ja kun ilman mitään puolusteluja mies-polo alistui kohtaloonsa. Voisin lyödä itseäni, taikka ainakin Percy-setää! Hemmetti mikä sika!

Päästyäni viimein valtatielle, käsissäni kihelmöi ja kutisi. Yritin olla välittämättä pistelevästä tunteesta, etsien katseellani pysäkkiä, mikä olikin vasemmallani, jotakuinkin parinkymmenen metrin päässä. Ja Patrick oli siellä! Huusin hänen nimeään, mutta mies ei reagoinut. Ymmärsin, että hän oli vihastunut sekä loukkaantunut, mutta antaisin minun edes selittää.

Käänsin pyörätuolini pysäkkiä päin, ja olin juuri lähdössä sitä kohti, kunnes bussi kurvasi ohitseni.
“Patrick!” huusin uudestaan, kun mies nousi penkiltä pysäyttäen bussin kädenhuiskautuksella. Ei! Hän ei saanut lähteä. Lähdin niin nopeasti pysäkkiä päin kuin vaan pystyin.
“PATRICK!”
Ei enää pitkä matka. Hän astui bussiin. Odota edes hetki!

Kun viimein pääsin pysäkille, oli bussi jatkanut matkaa. Hengitykseni oli epätasaista, suustani ei kuulunut kuin epämääräistä pihinää. Olin myöhästynyt ja nyt saisin maksaa itsepäisyydestä sekä äkkipikaisuudesta. Puristin kipeitä käsiäni yhteen, katse yhä sinne, minne bussi oli juuri kadonnut.
“Patrick.”
Nimi karkasi huuliltani, yksinäisen kyyneleen vierähtäessä poskelleni. Ei tässä näin pitänyt käydä, ei missään maailman nimessä, eikä miljoonaan vuoteen, mutta niin oli tapahtunut ja nyt istuin yksin, keskellä ei mitään, ilman mitään mahdollisuuksia päästä pois.

“Olen pahoillani. Patrick, anna anteeksi.”
“Mm.. Oliver, hieno anteeksipyyntö, muttet millään voisi tehdä sitä minulle, etkä valtatielle?”
Vilkaisin olkani yli. Takanani seisoi lievästi sanottuna hämmentynyt Patrick, katsoen minua pää hieman kallellaan. Sitä hetkeä ei voi sanoin kuvata, kuinka hyvältä tunsinkaan. Sydän pullistui rinnassa kuin purjelaivan purje tuulen hyväillessä sitä. Käänsin tuolini mieheen päin.
“Patrick!” huudahdin hämmästyneen tyytyväinen ilme kasvoillani, mikä varmasti näytti epäilyttävältä, tai ainakin oudolta. En osaa sanoa, sillä en nähnyt ilmettäni juuri silloin. En tiedä, haluaisinko edes.
“Mutta minä näin! Minä näin kun nousit bussiin! Tai ainakin se henkilö oli näköisesi.”
Patrick kurtisti kulmiaan.
“Sepä mielenkiintoista”, hän totesi, “olen siis nyt bussissa ja tässä.”
“Niin”, sanoin hitaasti, silmiäni pyöritellen.
“Käväisin vain kaupassa. Luulin, että kerkeäisin bussiin, mutta myöhästyin.”

Muistelin näkemääni miestä pysäkillä. Ja kun ajattelin tarkkaan, ei hänessä niin paljoa Patrickin näköä ollutkaan. Ehkä olin vain niin sekaisin, että halusin kuvitella sen olevan niin. Mutta ehkä parempi näin. Oikea Patrick oli myöhästynyt, minä puolestani sain esittää anteeksipyyntöni, niinpä hänen ei tarvinnut lähteä ja saatoimme jatkaa elämää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ainakin melkein. Minulla oli vielä kana kynittävänä sedän kanssa.

Selitin Patrickille kaiken matkallamme mökille ja hän oli edelleen yhtä ymmärtäväinen kuin ennenkin.

~ * ~ 

Percy-setä oli katsonut parhaakseen poistua maisemista, joten olimme jälleen kahden, minä ja avustajani. Herrasmies, mistä toki voimme olla montaa mieltä, sekä hänen uskollinen miespalvelijansa. Niinhän se oli Wodehousenkin kirjoissa. Onneton poikamies Bertie Wooster ei pärjäisi ilman Jeevesiään. Jostain syystä meissä näkyi samanlaisia piirteitä, vaikken itseäni Woosteriksi sanoisi, en kai minä sentään mikään tyhjäpää ollut.

Istuin lämpimän takkatulen ääressä, katse jumittuneena hiiltyneisiin puihin. Ilta oli saapunut, niin kuin ennenkin, niin yllättäen, milteipä viekkaasti. Katsahdin käsiini, jotka olivat edelleen ruvilla ja veriset. Patrick oli niitä desinfioinut, mikä oli kirvellyt niin perusteellisesti, että meinasi silmätkin vuotaa.

“Mitä jos kokeiltaisiin sitä kävelyä vielä?” Patrick kysyi kun oli saanut tiskattua. Kohautin harteitani, vaikka tiesin kuinka tärkeää harjoittelu oli, tunsin vain välillä itseni niin turhautuneeksi, kun tuloksia ei saatu aikaan.
“Äläs nyt”, avustajani sanoi, yrittäen piristää minua. “Kyllä se siitä.”
Hän pujotti kätensä kainaloideni alle, auttaen minut sitten pystyyn. Viiltäväkipu vihlaisi ikävästi molemmissa jaloissa, kun annoin kaiken painoni laskeutua niille. Patrick astui askeleen taaksepäin, minä siirsin käteni hän olkapäilleni, puristaen niin lujaa kuin pystyin. Avustajani irvisti kivusta, muttei sanonut mitään. Hengitin suuni kautta, kuuluvasti, katse jaloissani. Aivoni huusivat niille käskyä: ‘liikkukaa jalat!’, mutta ne eivät tuntuneet tottelevan. Varvas liikahti, vasemman jalan isovarvas.

Tahdonvoimaa, se kaikki tarvitsin vain ripauksen tahdonvoimaa. Onnistuisin, jos haluaisin onnistua. Pystyn kävelemään, jos vain haluan. Uskomalla itseeni, Patrick oli sanonut, sillä on paljon vaikutusta. Nostin hieman vasenta jalkaani. Kuin olisi yrittänyt kävellä lantiolle asti ulottuvassa mönjässä. Jalannostaminen oli niin raskasta, se sattui. Sama tunne olisi voinut syntyä yhtä hyvin sillä, että olisi yrittänyt tunkea jalkaansa piikkilankakasan läpi.

Askeleeni herpaantui, horjahdin Patrickia vasten ja niin me molemmat rysähdimme lattialle. Makasin hänen päällään, kasvomme olivat niin lähellä toisiaan, että suorastaan hengitimme ilmaa toisen suusta. Hän ei sanonut mitään, enkä pahemmin minäkään. Pitäiskö? En minä ainakaan halunnut. Siinä hetkessä oli jotain niin ainutlaatuista, siinä oli aivan oma tunnelmansa.

Jos en nyt tekisi sitä, mitä olen jo kauan halunnut, ja kun viimein oli tilaisuus, se jäisi vaivaamaan minua ikuisiksi ajoiksi. Jäisi vaivaamaan niin kuin Rachel ja kaikki se mitä jäi sanomatta. Minun olisi pitänyt muistaa kertoa useammin hänelle, kuinka paljon välitinkään. Kuinka paljon välitän edelleen. Halusin uskoa, että Rachel tiesi sen. Hänen oli pakko tietää.

Sillä välin kun olin jäänyt pohtimaan kaikkea muuta kuin sitä hetkeä missä olin, oli Patrick päättänyt ottaa tilanteen haltuun. Hän kohottautui minua kohti, painaen pehmeät huulensa omilleni. Se kesti vain hetken, se suukko. Huulet vasten huulia. Sydämeni pysähtyi nanosekunnin ajaksi. Patrick laski päänsä takaisin matolle, sellaisen karvaisen viininpunaisen, minkä päällä makasimme ja hän jäi odottamaan reaktiotani.

Katsoin syvälle Patrickin silmiin ja näin niissä jotain. Odotusta, hämmennystä, pelkoakinko. Hän oli tehnyt aloitteen, muttei näyttänyt kuitenkaan varmalta. Minusta tuntui, että kerrankin pystyin lukemaan hänen ajatuksensa. Ei pitäisi keskittyä kasvoihin kokonaisuutena, siten hänen tunnetilaansa ei voinut nähdä, olisi katsottava silmiin. Taas minä jaarittelen.

Päästin Patrickin omien ajatustensa pyöreistä suudellessani häntä, tällä kertaa voisi puhua jo suudelmasta. Hän kietoi kätensä ympärilleni, jatkaen suudelmaa. Me suorastaan ahmimme toisiamme. Se oli intohomoa.

~ * ~

Heräsin pari tuntia myöhemmin sängystäni, Patrick vierelläni selkä minuun päin. Nousin istumaan, hengittäen vaitonaisena huoneen raskasta ilmaa. Hankasin käsiä kasvoilleni, kaikkialla oli pimeää ja vain kuun hento valo pilkisti ikkunaverhojen välistä. Katsahdin vieressäni tuhisevaa miestä. Illan tapahtuman vyöryivät suurena muistoaaltona ylitseni. Kaatuminen, suudelmat, kosketukset, vaatteita lattialla, pehmeä untuvapeitto vasten alastonta vartaloa, hiki, hajut, tuoksut, lämpö.

Päässä pyöri ja surisi. Ajatukseni eivät millään tuntuneet pysyä kasassa, eikä minua enää edes väsyttänyt. Vilkaisin kelloa, mikä näytti puolta kolmea, ja minä olin pirteä kuin peipponen, jos niin edes voisi sanoa.

“Oliver”, kuulin jonkun kutsuvat. Se ei ollut Patrick, ääni oli paljon hennompi, kaikenlisäksi mies oli edelleen mitä ilmeisemmin turvallisesti höyhensaarella. Käänsin katseeni ovensuuhun. Silmäni olivat pudota päästäni.
“Rachel.”
Siskoni seisoi ovella, punaiset pitkät hiuksensa kauniisti valahtaneina olkapäille, päällään hänellä oli ohuesta kankaasta valmistettu valkoinen jonkinsortin mekko.

Katsoin häntä, ja hän katsoi minuun.
“Oliver”, Rachel sanoi jälleen, kääntyen poispäin. Hän oli lähdössä.
“Odota”, pihisin, kiskoen peittoa päältäni. Kylmä ilmavirta pyyhkäisi alastoman vartaloni ylitse, kömpiessäni pois peiton sekä Patrickin lämmöstä. Heittäydyin alas sängystä, hamuillen yöpuvunhosujani. Hetken ähkimisen ja hikoilun jälkeen olin saanut housut jalkaani, tämän jälkeen silmiini osuivat kainalosauvat, jotka nojasivat seinällä oven vierustassa. Tahdonvoimaa, sitä se tarvitsi, tahdonvoimaa.

Raahasin itseni kainalosauvojen luokse, ja kirjoituspöydän tuolin avulla pääsin jotenkuten ylös. Kipu jaloissani vihloi vielä enemmän kuin edellisenä iltana, mutten antanut sen haitata sitä mitä aion tehdä. Tällä kertaa minä onnistuisin. Nostin itseni pystyyn kainalosauvojen avulla. Ensimmäinen vaikea etappi oli ylitetty.

Ensimmäinen askel oli suorastaan tuskaa. Hikipisarat helmeilivät otsallani, hivuttaessani eteenpäin. Toinen askel, kolmas, neljäs. Mielessäni oli vain Rachel, kipu sai jäädä toissijaiskeksi. Kaikki muu oli silloin yhdentekevää, kaikki muu paitsi siskoni, kaunis, rakas siskoni.
“Odota”, sain jälleen sanottua, vaikka minusta tuntui, että henkitorveni sekä keuhkoni olivat puristuneet kasaan.

Ulkona ilma oli viileää, ruoho oli kosteaa sateen jälkeen ja joka puolella helmeili pyöreitä pisaroita. Rachel käveli vähän matkan päästä minusta, välillä kurkistellen olkansa yli varmistaakseen, että seurasin häntä. Naisen päämääränä oli saunarakennus, ainakin sinnepäin hän oli menossa.

Rachel asteli suuren puut alle, istuen siellä olevalle penkille. Minä tein samoin, kun sain lopulta raahattua itseni paikalle. Penkki tuntui kostealta, vaikkei se ollut kuitenkaan märkä. Painoin käteni jaloilleni, puristaen lujaa, niihin sattui niin paljon, että huomasin sen vasta nyt, kun en käyttänyt niitä.
“Oliver.”
Käänsin katseeni siskooni, joka hymyili, hymyili niin sievästi, että olisin voinut itkeä.
“Miksi?”
“Miksi mitä?”
“Miksi sinä lähdit?”
Rachel siirsi kätensä omalleni, se ei ollut kylmä, ei lämmin, se ei tuntunut enää miltään. Mikä hän siis oli? Enkeli? Harhaa? Olinko minä vain sekoamassa.
“Olisitko selvinnyt, jos olisin ajanut hiljempaa?” kysyin. Sama kysymys oli vaivannut minua jo kauan, onnettomuudesta lähtien, yöt ja päivät. Oliko minun syyni, että hän oli kuollut? Olinko minä tappanut oman siskoni?

“Niin olisi tapahtunut joka tapauksessa, kaikella on jokin tarkoitus, veliseni.”
“Tarkoitus? Tarkoitus?” tiuskaisin. “Mikä helvetin tarkoitus tällä sitten oli?”
Rachel hymyili salaperäisesti. En voinut ymmärtää, en halunnut ymmärtää. Mikä tarkoitus hänen kuolemallaan mahdollisesti olisi muka voinut olla? Mitä minulta olisi muka jäänyt väliin, vaikka siskoni olisikin ollut elossa kun vertaa siihen mitä minulta oli nyt mennyt ohi, nimittäin koko elämä.

Patrick.
Vastaus kolahti vasten kasvojani, kuin nyrkki silmään. Jos Rachel olisi elossa, en luultavasti olisi tarvinnut ulkopuolista apua, sillä mitään onnettomuutta ei olisi ollut, mitään pyörätuolia ei oltaisi tarvittu. Siirsin nolona katseeni pois siskostani, tai mikä ikinä tuo harha sattui olemaankaan.
Patrick.

“Vaihtaisitko päivän kanssani, vaikkapa tuohon viimeöiseen?”
Hiljaisuus. Vilkaisin Racheliin, joka puolestaan katsoi minua vakavana. Hän oli tosissaan kysynyt, vaihtaisinko viimeöisen hetkeni Patrickin kanssa yhteen päivään, joka voisin viettää siskoni kanssa.
“Älä kysy tuollaisia”, mutisin, suoristaen selkääni, sillä se alkoi kolottaa pienen kumara-asennon takia.
“Vaihtaisitko?”
Siskoni oli itsepäinen, niin hän oli ollut eläessäänkin. Mitään hänen kysymystään ei pystynyt kiertämään, ja jos hänet sai hetkeksi aikaa kimpustaan, kyllä nainen yrittäisi myöhemmin uudestaan, kunnes saisi vastauksen. Ei ihme, ettei mikään ollut pysynyt salassa häneltä, ei siis mikään.
“En”, vastasin, “sillä tietäisin, etten saisi sinua kuin yhdeksi päiväksi. Olen liian riippuvainen sinusta, en voisi elää 24 tuntia kanssasi, tietäen, että sen loputtua et olisi enää siinä. Patrick on kanssani kaikesta huolimatta. Hän ei ole katoamassa.”

Rachel hymyili, silittäen hiuksiani. Oli jokseenkin ihmeellistä kuinka paljon me olimme aina muistuttaneen toisiamme. Punertavat hieman kiharat hiukset, ruskeat nappisilmät, täysin samanlaiset hymykuopat. Monet olivat luulleet meitä kaksosiksi, vaikka välillämme olikin pari vuotta ikäeroa.
“Viisas veljeni”, hän kuiskasi korvaani, kietoen kätensä ympärilleni. Näkökenttäni alkoi sumeta, kun kyyneleet täyttivät silmäkulmani. Tällä kertaa en estänyt niiden tuloa, vaan annoin lämpimien kyynelten virrata vuolaasti pitkin poskiani. En koskaan Rachelin eläessä ollut itkenyt hänen nähtensä, nyt oli viimeinen mahdollisuus, joten en aikonut jättää sitä käyttämättä.

“Älä mene.”

~ * ~

“Oliver?”
Jostain kuului huutoa. Olinko unessa vai hereillä?
“Oliver!?”
Huuto jatkui, en muista mitään. Ehkä Rachelin. Miten kaikki onkaan aina niin hämärää, sekavaa, hämmentävää?
“OLIVER!?”
Joku kosketti olkapäätäni. Rachel? Luomeni tuntuivat raskailta, minua väsytti, en olisi millään tohtinut herätä. Joka paikkaan sattui, kuin olisin nukkunut kivikasan päällä. Missä olen? Viimein huone alkoi piirtyä edessäni, samoin vieressäni istuva Patrick. Olin saunarakennuksen pukuhuoneen lattialla. Miten minä tähän olen joutunut? Mies vieressäni, kaappasi minut syleilyynsä ja nyyhkyttäen mutisee:
“Älä enää ikinä tee mitään tällaista. Säikähdin puolikuoliaaksi.”

Patrick irrottautui minusta, pyyhkiäkseen silmäkulmillaan kimaltavia kyyneleitä. Hän itki, koska luuli, että minulle oli sattunut jotain. Silitin sormellani miehen poskea, yrittäen samalla löytää jotain lohduttavia sanoja. Mitään ei ollut sattunut, kyynelehtiminen olisi siis turhaa. Patrick sai pienen hymyn huulilleen, mikä sai minutkin tuntemaan oloni hieman paremmaksi.
“Mennään kotiin”, sanoin, ja suutelin häntä.

~ * ~

En uskonut, että olisin enää ikinä jälleen ollut siinä pihassa, mutta mitäpäs saatoimme muuta tehdä, kun automme kuitenkin oli pakko hakea. Niinpä niin, olimme jälleen tulleet Harrisin huvilan pihalle. Patrickin isä oli suostunut hakemaan meidät, sillä bussissa olisi ollut epämiellyttävä matkustaa kaikkien niiden kantamusten kanssa.

Timothy juoksi leikkimökiltään hurjaa vauhtia meidän luoksemme, heti nähtyään isoveljensä. Patrick nosti puheliaan veljensä syliin ja kuunteli suurella mielenkiinnolla hänen tarinoitaan.
“Jäisittekö syömään?” Edward kysyi, vilkaisten nopeasti minuun. Yritin olla hieman etäämmällä, sillä en haluaisin törmätä Patrickin äitiin, joka oli edelleen sisällä huvilassa, luultavasti sen takia, ettei halunnut tavata minua. Ensitapaamisemme ei ollut mistään juhlallisemmista päistä.
“En oikein tiedä..”, Patrick sanoi pohtivan kuuloisena. Hän luultavasti näki ilmeestäni, etten ollut kovin innoissani jäämään ja kotiinkin olisi kiva päästä vielä tämän päivän aikana. Tim katsoi veljeään anovasti, mikä toi mieleeni suurisilmäisen koiran, joka kerjäsi isännältään ruokaa.

“Patrick, voisimmeko jutella hetken?”
Avustajani kääntyi minuun päin, selkeästi pohtien sitä, alkaisinko vinkumaan nopeaa katoamista paikalta, takaisin Lontoon sumuun. Ei, sitä minä en vaatinut. Me päätimme mennä Edwardin työhuoneeseen keskustelemaan, sillä välin, kun talon isännät menivät keittiöön kysymään päivällisen perään. Patrick henkäisi, istahtaen jälleen työpöydän tuolille, ja minä menin häntä vastapäätä.

“Kauan siitä on, kun viimeksi kunnolla juttelit heidän kanssaan? Vietit oikeasti aikaa perheesi kanssa?”
Hän katsoi minua oudoksuen, kuin olisin kysynyt jotain irstasta. Hetken Patrick tosiaan pohti kysymystäni, puntaroiden mielessään, mihin se kaikki johti.
“Jouluaattona”, hän vastasi, mihin minä puolestaan henkäisin. Aatosta oli jo ikuisuus. Perhe oli tärkeä, ei sitä voinut korvata. Itse olin sen huomannut vasta vähän liian myöhään, vasta nyt kun minulla ei enää ketään perheenjäsentä elossa ollut. Ensin äiti, sitten isä ja lopulta Rachel. Olisikohan minun vuoroni lähiaikoina.

“Ota vapaata, päivä tai pari. Tule sitten kun olet viettänyt aikaa näiden ihmisten kanssa. Veljesi.”
Patrick siirsi katseen käsiinsä, sanomatta mitään. Hivuttauduin lähemmäs miestä, kohotin käteni häneen päin, nostin miehen päätä, niin että katsoimme toisiamme.
“En halua, että sinulle käy kuin minulle.”
Hän nyökkäsi.
“Mutta, kuinka sinä pääset pois?”
“Keinoja on, keinoja on.”

~ * ~

“Miksi juuri minä?”
“Mitä miksi? Olit tarpeeksi lähellä, enkä keksinyt ketään muutakaan.”

Istuin murjottavan Thomasin vieressä, pakkaukseni sekä pyörätuolini takapenkille ahdattuna. Ai, miksi murjottavan Thomasin? Sitä sain itsekin pohtia, sillä en ollut täysin varma. Olin Harrisien huvilalta soittanut hänen matkapuhelimeensa, sillä muistelin miehen maininneen lähteneensä työorjuutusleirille, mikä pidettiin jossain lähellä mökkiäni, ja koska se paikka oli myös lähellä Harrisien huvilaa, saattoi hän hakea minut sieltä. En vaan voinut käsittää, miksi hän murjotti. Työkoulutusleiri oli kuulemma jo loppunut pari päivää sitten, mutta hän oli silti leirikeskukseen jäänyt ja olisi jäänyt vielä pidemmäksi aikaa, ellen olisi vonkunut kyytiä Lontooseen.

“Onko sinulla jotain kerrottavaa?” kysyin naurahtaen. Thomas ei nauranut, pikemminkin murahti, kuin vahtikoira.
“Ei”, hän sanoi jäykästi. “Ei ainakaan vielä.”
Nyökäytin hitaasti päätäni, pistäen sitten radion päälle.

“Oletko muuten kuullut”, Thomas aloitti aivan yllättäen, kun olimme olleet ainakin yli kymmenen minuuttia hiljaa, “että Alice sai Rachelin hautakiven valmiiksi.”
Hän katsoi minua nopeasti, hieman varoen. Luultavasti mies ei ollut varma, oliko hän ollut viisasta mainita siskoni nimeä. Hän ei tiennyt. Ei, ei. Thomas-parka ei tiennyt, ettei asia enää ollut tabu. Halusin, että siskostani puhutaan, en ainakaan unohtaisi häntä. Kuinka voisikaan? Kuinka voisin unohtaa, että minulla on joskus ollut niinkin kaunis, ihana, epäitsekäs sisko kuin Rachel.
“Sehän hienoa!” huudahdin, mitä Thomas taisi hieman säikähtää. “Oletko käynyt katsomassa?”
Ystäväni pudisti päätään. Tuntui, että siitä olisi vuosia kun viimeksi istuimme autossa, juttelimme, olimme kahden. Nykyään Thomas puuhasi omiaan, ties mitä hän tekikään ja minä olin Patrickin kanssa. Nyt, nämä pari päivää, jotka avustajani viettäisi vanhempiensa sekä veljensä kanssa, voisin yrittää viimein tavata ystäviäni. Thomasia, Alice ja kaikkia keitä en jostain syytä ollut nähnyt pitkään aikaan.

Nyt oli aika elää.


A/N: Juu-u. Tässä tää ny sit oli : D.. (Juu, siis tämä luku oli tässä.. Olenpas epäselvä n__n.)

[Smarou]

Hävyttömän ihana !

Luoja, loppu A/N:äsi jälkeen ajattelin että ei kai herranen aika tämä loppunut nyt, mutta alusta onneksi alusta sain sen kuvan että jatkoa tulee edelleen. Ei saa säikäytellä tuollalailla *tasaa hengitystään*

Tämä oli jotenkin tosi tasapainoinen luku. Alussa oli tiettyä nopeutta ja ahdistusta, kurtistelin täällä kulmiani, annoitko tosiaan Patrickin lähteä?? Mutta en onneksi. Sitten saatiin sellaista kivaa mukavaa neutraalia.

Ja sitten. Voi että... Olin jo hieman ollut malttamaton että milloin näiden välillä tapahtuu jotain, mutta nyt olen iloinen kun panttasit sitä näin pitkään. Nyt tuo "hetki" tuntui niin luonnolliselta ja rauhalliselta, kauniilta jopa. Usein kun on tälläinen tilanne, yhtäkkiä ollaan lähellä ja haudutetut tunteet valtaavat pään, se on heti sellaista intohimoa ja kuumuutta ja huulia ja käsiä ja ties mitä kaikkea. Nyt pidin siitä että asioita oltiin pohdittu, sitten se vain tapahtui, ja se oli hidasta ja ah kaikkea ihanaa. Taidan vain toistaa itseäni. Mutta onnistunutta.

Rachelin ilmestyminen oli kovin mielenkiintoista. Jotenkin se oli sellainen huokaisu joka antoi luvan kaiken olla todellista. Tavallaan se ehkä teki tästä niin loppuluvun tuntuisen, että Oliver osaltaan päästi irti siskostaan, tai ainakin siitä ahdistuksesta, antaen itselleen luvan olla Patrickin kanssa ja ah.

Nyt oli aika elää.

Täydellinen lopetus.

Kun annoin tämän haasteen, en edes uskaltanut odottaa näin hurmaavia hahmoja. Varsinkin Patrick on aivan ihana. Se miten tämän olemus on muuttunut lukujen aikana on tehnyt tästä uskomattoman hurmaavan. Sellaisesta etäisestä hyvin huolehtivaksi ja ... mm... en löydä kuvaavaa sanaa, mutta tarkoitan juuri tuota lähes itkuista mutinaa "Älä enää ikinä tee minulle näin"

Enkä osannut koskaan ajatella että tässä voisi olla näin paljon kaikkea muuta tuon haastejuoneni ympärillä. Ja ehkä juuri se tekee tästä hurmaavan. Koska kaikki pienet säkeet tukeutuvat upeaksi kokonaisuudeksi.

Kiitos, olen hurmioitunut.