// Alaotsikko: Harry/Voldemort k-11 one-shot
Author: Me! (Dappie)
Genre: Angst, shlas
Pairing: Harry/Voldemort (?)
Rating: K11
Disclaimer: J.K Rowling omistaa kaaiken. En saa tästä mitään hyötyä...(muutakuin purettua joitain outoja mielikuviani)
Beta: En omista
***
Kun ihminen on loukuttanut itsensä niin syvälle pimeyteen ja sen houkutuksiin, on hänen turha yrittää päästä siitä irti. Kun pimeys kerran saa otteen, se ei päästä irti.
Kukaan ei koskaan olisi voinut kuvitella, että hyvyys ja valo todella katoaisi. Kuinka niin olisikaan voinut käydä?
Kaikkihan oli hyvin. Heillä oli Poika-Joka-Elää, ja tämä tulisi tulevaisuudessa tappamaan pahuuden.
Niin oli ennustettu…
Tummatukkainen poika makasi sängyssään, ja tuijotti ulkona loistavaa kuuta, ja sitä ympäröivää pimeyttä. Joskus hän todella halusi upota pimeyteen. Juosta pakoon kaikkea sitä vastuuta, mikä hänelle oli kaadettu.
Huoneen pimeys ei nähnyt hänen pieniä kyyneliään. Eikä kukaan muukaan. Poika tiesi olevansa yksin, ja tiesi myös, että hän tulisi aina olemaan yksin. Hän ei voisi ikinä olla onnellinen.
Ja niin hän päästi pimeyden sisälleen, toivoen että edes jokin, voisi auttaa häntä tuntemaan.
Heikot askeleet pitkillä käytävillä, eivät saaneet suurtakaan ääntä aikaiseksi. Eikä niiden tarvinnutkaan. Kaikki tiesivät, että poika oli liikkeellä. Niinhän hänen kuuluikin olla.
Poika tuijotti tyhjällä katseella eteenpäin ja laskeutui portaita alas. Kuten monina öinä ennenkin. Se oli hänen tehtävänsä, ja hän täytti sen.
”Harry”, poika kuuli hiljaisen äänen takaansa. Hän pysähtyi, muttei kääntynyt. Eikä hänen tarvinnutkaan.
Kevyt hengitys kutitti pojan kaulaa, mutta hän tuijotti vain eteenpäin. Kaikki oli menetetty, kaikki olivat kuolleet. Miksi hän vielä eli? Miksi hän antoi pahuuden kituuttaa häntä näin? Miksi hän ei lopettanut tätä noidankehää?
Hänellä ei vain ollut voimia siihen. Hän oli vajonnut jo liian syvälle.
Kapeat huulet liukuivat pojan kaulalla, kädet kiersivät housujen vyölle.
Poika seisoi paikoillaan. Kaukana loistanut kynttilä lepatti viimeisiään, ja ääntäkään päästämättä sammui. Kuoli.
Täydellinen pimeys.
Heikko turvallisuuden tunne. Kukaan ei löydä häntä näin pimeässä, ei edes totuudet.
Housut tipahtivat lattialle, ja takana seisova hahmo työnsi poikaa muutaman askeleen eteenpäin. Pojan rintakehä painautui seinää vasten. Vahvat kädet siirsivät kuihtuneet kädet pään ylle.
Fyysinen kipu ei enää sattunut. Se antoi pojalle tiedon siitä, että hän oli vielä olemassa. Hän eli. Mutta tämä tieto, ei helpottanut pojan oloa. Miksi hän eli? Miksi hän ei kuollut muiden siasta?
Miksi hän jäi tänne kärsimään?
Ote pojan käsissä katosi, ja pari tummaa hahmoa vajosi maahan.
Pidempi hahmo kiersi kätensä pienemmän ympärille. Kuin suojellen. Mutta se oli vain harhakuvitelmaa. Ei hän halunnut poikaa suojella.
Hän vain tarvitsi jotakin mitä rääkätä.
Jotakin mitä rakastaa, murhaan saakka.
***
Hieman lyhyehkön puoleinen, mutta minun piti nyt saada kirjoittaa jotain...Jotain lyhyttä:D
Tässähän ei kertaakaan mainita, että Harryn kanssa on juuri Voldu, joten jokainen voi kuvitella sinne kenet tahtoo, mutta mielestäni siihen sopii parhaiten meidän rakas pimeyden prinssimme;D
Kommenttia olisi kiva saada...Tästä sähellyksestä;>
("Ööm, taisin taas kirjoittaa jotain silmät kiinni o.O -Dappie"
