Naru kaulassa (S, paritus nimettömillä hahmoilla -haaste)

[syysvilja]

Author: natte
Beta: Winifred, kiitos<3
Raiting: S eli sallittu
Genre: general, draama, romance, ironista sarkasmiaa tai jotain
Pairing: Löytyy kyllä, hettiähän tämä, mutta saatte itse keksiä sen ^^
Disclaimer: Rown on, kaikki tyyni minkä hänen omakseen tunnistat.
Summary: Joistain tulee sulle naru kaulaan.

A/N: Haa, elikkäs tällänen heikkona hetkenä kirjoitettu, paritus nimettömillä hahmoilla -haasteen innoittama pikku pätkä. Tämmönen hassunen, en oikein tiedä että mikä se on. Aika lailla lukijan oman tulkinnan varassa ^^


Naru kaulassa

Välillä mietin, tekikö hän sen tahallaan. Pehmeä kotkansulkakynä tuntui silittävän pehmeää ihoa höhenenkevyesti, jättäen jäljelle vain lisää janoavan, kiihottavan tunteen. Kiusasi meitä viattomia katselijoita. Kulmat kurtussa, huulet hieman raollaan hän keskittyi jälleen seuraavaan tehtävään, näyttäen niin viettelevältä kuin ihminen vain voi näyttää. Pitkät, vaaleat hiukset heilahtivat yhdellä luontevalla heilautuksella niskan taakse, pois silmiltä, pois mielestä.
Suu nauroi suloista naurua, kun joku hänen lukuisista ystävistään kumartui kuiskaamaan, että katselin häntä. Tai että joku muu katseli.

En tiedä, pidinkö hänestä edes oikeasti. Olinhan se kömpelö, pisamanaamainen ääliö, jolla ei ollut kokemusta suutelemisesta taikka tytöistä, joten kaipa kuvittelin, ettei hän voisi minusta mitenkään kiinnostua. Eivät tytöt olleet koskaan olleet se 'minun juttuni'. Saatoin muutaman hyvän takamuksen ja rinnanympäryksen huomata käytävillä, mutta siihen se sitten usein jäi. Suurin osa Tylypahkan tytöistä kun sattui olemaan siinä iässä niitä aivottomia kanoja, bimboja, jotka tuntuivat tukehduttavan sinut sylkeen ja aiheuttavan pahemman luokan hapenpuutoksen, jos erehdyit suutelemaan niitä. Joten mietin että miten hän voisi tehdä poikkeuksen siihen kierteeseen.

Tahdoin ehkä todistaa muille, että en ole se koulun ainoa yksin kulkeva ihminen, se, jolla ei ollut vielä ketään kasvaneena kiinni kylkiluuhunsa. En edes tiedä, miten me lopulta päädyimme sen yhden huispausmatsin jälkeen kuhertelemaan oleskeluhuoneen nurkkaan. Hän oli vain.. vau. Vieläkin se tuntui vain niin unenomaiselta. Hän oli kyllä yksi hitonmoinen suutelija. Monenkohan kanssa hän oli sitäkin taitoaan saanut harjoittaa. Pakkko sanoa, että se on ollut yksi kurjan elämäni hohdokkaimpia hetkiä.

Aluksi pidin siitä, miten hän kehui ja palvoi minua. Kerrankin tielleni oli sattunut joku, joka oikeasti piti minusta, osasi sanoa juuri sen mitä tahdoin kuulla. Toisaalta, tunsin myös suurta tyydytystä, kun sain todistaa ympärillä oleville ystävilleni, etten todellakaan ollut täysi nolla. Tuntui hyvältä kävellä käsikkäin hänen kanssaan ympäri koulua, suudella ilman, että tarvitsi välittää muiden katseista saati ajatuksista. Silloin herttaiseen maailmaani mahtuivat vain minä ja hän. Ystävät tuntuivat kaukaisilta, kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Mutta.. jossain vaiheessa aloin kyllästyä. Siihen, että hän roikkui aina mukanani, etten saanut puhua muiden kanssa ilman, että hän kävi kynsin hampain kiinni ja uteli minulta jokaikisen yksityiskohdan jokaisesta vastaantulevasta tytöstä, jota satuin vaikka tervehtimään.
Aloin kammoksua niitä lempinimiä, lahjoja, joita hän alati tuntui kantavan minulle. Piileskelin häntä, tekeydyin sairaaksi, keksin toinen toistaan naruettavampia verukkeita vain jotta pääsisin eroon hänestä. Paras ystäväni katsoi touhua vierestä ja pyöritti päätään.
"Mikset sinä vain jätä häntä? Kaikki olisi paljon helpompaa silloin."
Niin. Miksen vain sanonut hänelle kylmänviileästi, että se on ohi, etten enää sietänyt häntä lähelläni, että tahdoin hänestä eroon? Kuten kaikki machomiehet elokuvissa. Huomasin todella, ettei se ollut niin helppoa kuin miltä näyttelijät saivat sen huonoissa saippuaoopperoissa näyttämään.
Kiertelin ja kaartelin, keksin verukkeita ja sain touhun näyttämään jo sairaalloiselta. Ehkä tahdoin jossain hyvin syvällä sisimmässäni päästä jälleen Hermionen kanssa puheväleihin ilman, että heti kun pääsi lähietäisyydelle syydettiin niskaan toinen toistaan kauheampia kirouksia. Hän oli nimittäin vihoitellut minulle.. ties kuinka kauan, olin seonnut laskuissa viidennen viikon kohdalla.

Lopulta keräsin rohkeutta ja tein sen. Vapautin itseni hänestä, olin jälleen vapailla markkinoilla ja oman itseni herra. Ehkä seuraavana aamuna se, että näin hänet itkemässä aamupalalla kirpaisi jostain pienesti, mutta siihen se sitten jäi. Hän löysi itselleen nopeasti uuden miehen, kohteli minua kuin ilmaa, kuin ketä tahansa luokkatoveria. Minua se ei häirinnyt paljoakaan. Lopulta en kiinnittänyt siihen edes huomiota.

[Kaatosade]

Viehättävä nimi veti lukemaan tämän ja pidin kyllä. Se, että parituksen sai keksiä itse, oli myös kivaa vaihtelua, kyllä minä uskoisin tunnistaneeni, keistä tässä puhuttiin.

Tässä on uskottava teinisuhteen kaari, näinhän se juuri menee varsin usein. Halu näyttää muille on usein varsin voimakas vaikutin nuorten ihmisten ollessa kyseessä, ja varsinkin jos on niitä henkilöitä, jotka helposti jäävät muiden varjoon. Ja ei se eroaminenkaan niin helppoa ole.

Tyksin, kiitoksia.

[Celeporn]

Minäkin tykkäsin ficin nimestä, sopivan simppeli ja silti hirveän kuvaava. Myös se, ettei hahmoja ollut nimetty, vaan pähkinä jätettiin lukijalle purtavaksi, vetosi minuun nyt. Ja hyvin olit mielestäni ne tuonne tekstiin kirjoittanut - tunnisti hyvin, mutta ilman turhaa alleviivaamista.

Näyttämisen halu toimi ainakin tämän pojan kohdalla hyvin motiivina, ja suhteen eteneminenkin sujui hyvin. Kieli oli minusta ehkä hieman turhan yksinkertaista - toisaalta liiallinen korulauseilla leikittely ei tähän suhteeseen sopisikaan, mutta tässä oli silti pari sellaista vähän “hienompaa” kohtaa, jotka jättivät minut ainakin janoamaan hieman enemmän kielellistä kikkailua. Esimerkiksi “ketään kasvaneena kiinni kylkiluuhunsa” oli minusta hauska ja hieno ajatus, ja todella hyvin kuvaava. Lisäksi siitä kuulsi hyvin läpi se tilanteesta ärsyyntyminen. Kerronta kyllä soljui eteenpäin ihan mukavasti, mutta minusta siinä oli jotain ehkä hieman liiankin arkista ja yksioikoista, vaikka makuasiahan tuo.

Hän oli vain.. vau.

Ja voi aw. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ihana kohta, toimi tällaisena tehokeinona mielettömän kauniisti.

Tykkäsin erityisesti viimeisestä kappaleesta. Ehkä vähän liiallinen mahtipontisuus vapaista markkinoista ja muusta oli varsin hellyttävää alkupuolen “kukaan ei halua minua” -pohdintojen jälkeen, ja kaksi viimeistä lausetta nyt vaan toimivat törkeän hyvin. Lakonista toteamista, kuvasi hyvin niitä viilenneitä tunteita.

[Mortti]

Jiiii....buuaahh.

Hah, siinä! Tunnelmani tämän ficin aikana lyhyesti näytettynä.

Aluksi olin aivan innoissani ja jippia jei motherfucker. Luulin aluksi että tämä oli sellainen ficci jossa saadaan itse kuvitella hahmoille henkilöllisyys, joten en välittänyt 'ylimääräisestä infosta' vaan kävin kiinni hyvään kamaan. Pah. Ensiksi kuvittelin että blondi oli mies - arvuuttelin Dracon ja Luciuksen välillä - ja sitten mietin hetken oliko tämän tarkoitus olla slashia. Hups! Minun mokani, täysin. Oli kiva kuitenkin vihdoin tajuta missä mennään ja porauduin uudelleen tarinaan. Olin aivan huipulla viuhtomassa käsiä ja kiljumassa kun luin tästä salaperäisestä pisamanaamaisesta luuserista joka kuolaa koulun kuningattaren perään. Pöh. En tajunnut mitään edes siinä kohtaa kun tämä 'ihana, lyhyt ja hieman pyöreä, afro-tukkainen nörtti' mietiskeli sitä kuinka ystäviä ei koskaan olisi ollutkaan.

Juh. Voi varmaan arvata tyrmistykseni, kauhistukseni kun se heppu olikin Ron! Ronnie-ponnie, little itchy Wonnie! The Ronaldo. Eeh. Ihan kuin kermakakku olisi äkkiä lässähtänyt tai jotain. Tämä ei tosin tietenkään ollut sinun vikasi, vaan minun kun en osannut odottaakaan tämänlaista lopputulosta! Juuh, oma asenteeni vähän niinkuin pilasi tämän kokemuksen...   Tajusin tämän muuten kai suunnilleen siinä kohtaa kun alettiin löperrellä lempinimistä ja lahjoista -lisää julma hihitys tähän-

Loppu ficci kului aika ankeissa oloissa kun 'söpö ja herkkä nörttini' muuttuikin liian paisuneen egon (ja munan) omaavaksi punapääksi joka nimellä WonWon joskus tunnettiin. Tämä kokemus täydensi iltani. Pieni annos WonWon LavLavia onkin itseasiassa kumman  virkistävää... Tai no, ainakin siitä marmattaminen on.

[Nyyhti]

Hmmmm. En ole ihan varma, pidinkö tästä vai en, mutta ei tämä silti missään nimessä huono ollut.

En tiedä, millainen tuo haaste oli, mutta hetin sen nähtyäni minuun iski sellainen “heeee keitähän nämä tyypit ovat, yritän arvata iiks jännää!” Sitten aloin lukea, ja noin kolmannen lauseen kohdalla olin jo melko varma että kyseessä olivat Ron ja Lavender. Jossain vaiheessa palasin kuitenkin takaisin hauskaan arvausleikkiin - jospa olisit sittenkin tehnyt jotain vähän yllätyksellisempää, voisiko tämä sittenkin kuvata Percyä? Mutta ei, sitten tuli huispausmatsi ja kaikki muut ilmiselvät vihjeet, ja tajusin pettyneenä olleeni oikeassa. Tai siis toki on hyvä, että juttu ei ole sellainen, jossa luulee selvästi kyseessä olevan joku pari ja vasta ficin lopussa huomaa että on ollut koko ajan väärässä. Mutta silti olin vähän pettynyt tämän itsestäänselvyyteen - olisin ehkä kaivannut jotain vähän hienovaraisempaa kuin suoria viittauksia huispausmatsiin, Harryn repliikkiin, lempinimiin ja lahjoihin sekä Hermioneen.

Mutta muuten tämä ficci toimi kyllä oikein mukavasti. Kertoi vähän Ronin näkökulmaa asioihin - ja se olikin kiva kuulla. Onhan toisaalta aika selvää, mitä Ron ajattelee, mutta silti kirjoissa keskitytään tässä nimenomaisessa asiassa enemmän Harryn ja Hermionen mielipiteisiin, että tämä toi hyvin perspektiiviä asiaan. Oikein mukava pikku pätkä Ronin pään sisäiltä, kiitoksia tästä sinulle! (: Ja jatkahan toki kirjoittelua (: