A/N: Kiitos kommenteista, jälleen. Päätin nyt kuitenkin laittaa jatkoa, kun sitä ilmeisesti halutaan. Tahdon kuitenkin kertoa, että tästä osasta alkaen allekirjoittanut betaa itse, koska EL aloitti tänään muuttamisen. Nähdään yhdeksän kuukauden kuluttua! Ja se jatko..
~
Uuden tilaisuuden nurkalla
Missä vaiheessa kaikki vain lakkasi näyttämästä normaalilta? Kaikkien kasvoja peittää valkoiset posliinimaskit. Sali on täynnä peilejä, mutta mä en nää niissä kun omat kasvoni. Ne on jollain tavoin vääristyneet siitä, mitä ne normaalisti on. Muut ihmiset ei edes näy peileistä. On pelottavan hiljaista, kun ihmiset alkaa levittäytyä tasasesti ringiksi mun ympärille. Jossain palohälytintä muistuttava ääni saa posliininaamiot säröilemään. Missä mä edes olen?
Yhtäkkinen voimakas tönäisy saa mut avaamaan silmäni ja tajuan sen kaiken uneks. Joonan kädessä on mun kännykkä, mitä se ojentaa kovasti mua kohti. Katon sitä hetken, kunnes tajuan kapineen edes soivan.
- Ilja Joki, vastaan haukotellen ja samalla nousten istumaan.
- Åsa Koivu, hei. Anteeksi kovin aikainen ajankohta, mutta tämä ei voi nyt odottaa, naisääni puhuu innokkaasti, miltei kiihtyneesti.
- Niin? kysyn nousten parempaan asentoon. Joona istuu sängyn laidalle odottamaan uutisia.
- Löysimme luovuttajan.
- Mitä?
- Sulle on löytynyt uusi sydän.
Sovin Åsan kanssa, että mennään Joonan kanssa käymään sairaalassa myöhemmin päivällä sopimassa jatkosta. Saan varmaan samalla tietää, kenen sydämellä mä elän elämäni onnellisena loppuun asti.
- No? Joona kysyy, kun lasken kännykän yöpöydän kulmalle. Mun mieli on suht tyhjä just nyt. En osaa ajatella mitään.
- Mä saan uuden sydämen.
Tajuun vasta hetken kuluttua, että Joona itkee. Mutta mä oon melko varma sen itkevän onnesta. Tai mistä sitä ikinä tietää.
- Mitä täällä mesotaan? Viljami kysyy tullessaan mun ja Joonan makuuhuoneen ovelle. Huomatessaan poskiaan pyyhkivän Joonan, Viljamin ilme muuttuu sekunnissa ärtymyksestä kauhistukseen.
- Okei, kuka on kuollu?
Joona naurahtaa ja heilauttaa kättään siihen tapaan, että mikään ei oo vialla.
- Kukaan ei oo kuollu. Iljalle on löydetty uus sydän.
Vaikka se on nyt sanottu turhan monta kertaa, en mä vaan pysty tajuamaan sitä. Mulla on uus mahdollisuus elää. Mä en vaan tiedä aionko mä pysyä tässä tilanteessa nyt, kun saan uuden tilaisuuden.
~
Ennen kun Åsa ehtii alottaa pidemmän selityksen yleensä yhtään mistään, huoneen oveen koputetaan. Åsa hymähtää nopeesti mulle ja Joonalle. Korkeet korot kopisee vaimeesti lattiaan, kun se menee avaamaan oven tulijalle.
- Sori, kun kesti. Piti käydä vessassa ja me kaikki tiedetään, että se ei oo helppoo, tuttu miesääni sanoo. Åsa naurahtaa ja päästää tulijan ohitseen. Pyörätuolin kanssa rullaava poika tulee mun viereen ja yhtäkkiä mä tajuan sen olevan Aleksi, mun Aleksi.
- Yo.
Kristallisena ja nopeesti koko tilanne on mulle selvä. Mä en vaan tiedä, kysytäänkö mun mielipidettä tähän asiaan ollenkaan. Åsa selittää tilannetta, Joona kuuntelee ja mä tuijotan keskittämättä katsettani mihinkään.
- Ei se oo paha asia, Aleksi kuiskaa. Käännän katseeni siihen, katon sen silmiä ja kaikki vaan paisuu liian suureks. Ihan liian suureks ollakseen edes totta.
- On se! huudahdan ja purskahdan lähinnä lohduttomaan itkuun. Aleksin käsi tuntuu jumalattoman pieneltä mun olalla, heiveröiseltä.
- Jos se ois joku muu niin ei mua kiinnostais paskan vertaa, Aleksi sanoo niin varmana itestään. Kunpa mäkin olisin varma tästä kaikesta. Mun sydän hakkaa ihan liian lujaa ja hengitys tarttuu johonkin. Mä riistän sairaudellani kuolevan nuoren hengen. Sehän on ihan helvetin hienoa!
- Entä, jos mä en halua?
Se on ainoa asia, minkä mä saan sanotuks. Åsa näyttää siltä, että ei oo urallaan kohdannu ennen mitään tällasta. Se kattoo vuorollaan mua, Joonaa ja Aleksia.
- Jos me vähän juteltais, Aleksi kuiskaa hiljaa mun korvaan. Nyökkään ja nousen seisomaan.
- Työnnäksä?
Me mennään sairaalan takana olevaan pieneen puistoon. Syksy alkaa jo tulla, tuuli viilenee hiljalleen kylmemmäks ja kylmemmäks. Istun rautapenkin reunalle ja Aleksi tulee ihan mun viereen pyörätuolillaan.
- Mun jaloista meni tunto pari viikkoo sitte, se huokaa ja rummuttaa hetken reisiään käsillään. Nyökkään pari kertaa.
- Kun mä sain tietää, että ne etti just sulle luovuttajaa, niin mä olin varmaan ekana menossa testattavaks.
- Minkä takia? kysyn, vaikka tiiän jo vastauksen. Mä tahdon vaan kuulla Aleksin sanovan sen.
- Mä kuolen kuitenki, ei sillä oo väliä. Mä voin olla sun uus tilaisuus.
Uus tilaisuus, niin. Aleksi on mun uus tilaisuus. Jos maailma ois toisenlainen, parempi paikka elää.. Aleksi ois mua vanhempi ja me oltais tavattu jo joskus kauan sitten. Me oltais rakastuttu, ikuisesti onnellisina yhdessä. Se on kuitenkin huono haavekuva tässä vaiheessa. Me molemmat tehdään kuolemaa, mutta Aleksi voi estää mua kuolemasta. Se ei tunnu enää niin pahalta.
- Kiitos, sanon, Aleksi nyökkää ja mä otan sen käden mun omaan. Mä en kuitenkaan tahdo hyvästellä Aleksia.
~
Kirjoitan pienen kuoren osoitepuolelle Joonalle, jos en koskaan enää herää. Hengitän syvään avaten samalla avolehtiön kansilehden. Käsi tärisyttää kynää kädessäni, mutta sanat on yhtäkkiä jo paperilla.
Joona,
Se, että me koskaan edes tavattiin, ei ollut kohtalon ivaa, sattumaa tai edes hyvää onnea tuonut vahinko. Se tuntui alusta asti äidin järjestämältä jutulta, siis ihan kokonaan. Me ei kohdattu toisiamme kadulla, törmätty tai kaadettu baarissa juomaa toisen niskaan. Niin sen olisi pitänyt kai mennä, että kaikki olisi ollut täydellistä alusta lähtien. Luottamukseni järjestettyihin avioliittoihin on siis järkkynyt näiden viime vuosien aikana todella paljon. Niin kai sinunkin, ainakin toivon niin. Sillä tämä, mitä meidän välillämme on ollut ensimmäisestä suudelmasta lupaukseen pysyä yhdessä kuolemaan saakka, ei ole aina ollut kovinkaan täydellistä.
En aio kaunistella totuutta, koska se ei ole enää minun tapaistani. Tuskin koskaan olikaan, mutta vasta nyt olen oikeasti huomannut sen. Ehkä mahdollinen kuolema tekee tämän ilman, että haluan sitä oikeasti. Tai sitten sille ei vain ole olemassa selitystä, joka olisi totta. Ennen kuin sanon sinulle, mitä nyt tunnen, haluan kertoa jotain suurempaa. Se on kuitenkin rajallinen käsite.
Tiedätkö miltä tuntuu yhtäkkiä tajuta, että on päätynyt elämään elämää, josta ei koskaan haaveillut? Onkin yhtäkkiä vain jotain, joka ei ole mitään ja vierellä ihminen, jonka kasvoja ei aamuisin meinaa tunnistaa. Minä niin toivoin, että se ei tapahtuisi minulle. Ja tapahtui kuitenkin, en estänyt ja annoin sen tulla. Tätä minä halusin viimeisenä maailmassa, en voinut perua ja nyt olen tuhlannut omaa aikaani sekä sinun.
Jokaisen riidan jälkeen olemme sopineet, mutta onko se vienyt meitä mihinkään? Ei, ja se on vain totuus. Olemme kahlinneet toisemme sillä rumimmalla tavalla, roikkuneet ja rieponeet ympäriinsä kuin hukkuvat, vaikka olemme pystyneet hengittämään. Minua kaduttaa tämä kaikki, anna anteeksi minulle. Anna anteeksi, että koskaan tulin elämääsi ja pilasin sen.
Luulin rakastavani sinua, minä tosissani luulin niin. Vasta sanottuani tajusin valehdelleeni itselleni ja ennen kaikkea sinulle. Ymmärrän kyllä, jos et voi antaa minulle anteeksi tätä. Vein elämästäsi monta vuotta ja nyt minä sen vasta sinulle kerron. Surullistahan se on. Minä olen vain valehdellut. Ehkä minun olisi pitänyt kokonaan jättää sanomatta ne kolme sanaa.
En osaa sanoa enää mitään muuta kuin sen viimeisen lauseen. Sanon sen vain, jotta tietäisit. Minä en rakasta sinua enää, tuskin koskaan rakastinkaan. Halusin kuitenkin uskoa valheeseen, jota jatkoin liian kauan. Minä en rakasta sinua, Joona. Olen kuitenkin niin pahoillani kaikesta.
Ilja
Suljen paperin taitettuna kirjekuoreen ja jään vaan tuijottamaan sitä. Ei siinä oo mitään erikoista, mutta kaikki ne sanat on nyt kirjoitettu. Musta tuntuu, että tästä tulee mun elämän pisimmät neljä viikkoa.
~
A/N2: Kommentit ja koitan jatkaa sitten taas asap.