nahjulia: Kiitokset kommentoinnista:) Jos joku minulle hyvää ficciä suosittelee/eksyn itse jostain syystä lukemaan Narniaa, voisin hyvinkin kääntää toisen tarinan. Katsotaan nyt=)
T/N: This is it. Viimeinen luku. Kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet mukana tänne asti, ja eritoten niille, jotka ovat itsestään ilmoittaneet. Minä aioin jossain välissä välittää Selene Antillesille jonkinlaisen tiivistelmän saamistani kommenteista sekä linkin tänne. Jos haluatte, voitte jättää hänelle viestiä englanniksi tänne (en kyllä voi luvata, että hän lukee niitä
) tai kommentoida FF.nettiin. Maya arvostaisi, jos kommentoisitte suoraan kirjoittajallekin, ja muistaisitte kertoa, että käännöksen kautta löysitte ficin. Kiitos.
Cattleya. Rakastan<3
Viimeinen luku, nauttikaahan:
8. En unohda koskaan”Tervehdys, Narnian kuningatar.” Syvä ääni kaikui Susanin sairaalahuoneen läpi. Nainen avasi silmänsä hitaasti, eikä yllättynyt huomatessaan sänkynsä päädyssä seisovan Aslanin.
”Tervehdys, Aslan”, Susan kähisi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Kirkas valo oli liikaa hänen silmilleen; ne sulkeutuivat täysin omasta tahdostaan. Aslanin kuva säilyi silti hänen silmissään, poltettuna luomien sisäpuolelle. ”Minulla taitaa olla paljon selitettävää, vai?”
Susan pystyi tuntemaan Aslanin harjan pehmeän kosketuksen kämmenellään, vaikka leijona ei ollut liikkunut huoneen toiselta puolelta. ”Ei, lapseni. Ei ollenkaan. Mutta sinun täytyy ymmärtää, miksi tämä on tapahtunut.”
”Miksi mikä on tapahtunut? Miksi Peterin ja Edmundin ja Lucyn täytyi kuolla? Tai miksi minun täytyi jäädä linja-auton alle? Onko Narnian kuningasperheen yllä jokin kirous?” Raivo näytti vahvistavan Susania, ja hän nousi istumaan tyynyihin nojaten.
”Sinun täytyy tietää, että perheesi odottaa sinun ymmärtävän, mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi, Susan. Vain sinä voit saada sen tapahtumaan, mutta jos haluat sitä oikeasti, se tapahtuu”, Aslan vastasi kryptisempänä kuin koskaan.
Susan huokaisi. ”Hyvä on. Mitä?”
”Haudatessani veljesi ja sisaresi laskit heidän ruumiinsa lepoon, mutta et heidän sielujaan. Heidän sielunsa jatkoivat matkaansa sinne, minne oikeasti kuuluvat. Sisaruksillesi se paikka on Narnia, vanhemmillesi taas Englanti. Sinulle se voi olla kumpi vain. Sinun täytyy päättää, minne haluat palata.”
Leijonan ääni rauhoitti Susanin kiihtyneitä hermoja, rentoutti häntä huolimatta kivusta, joka tunkeutui joka puolelle hänen kehoaan.
”No, Narniaan, tietysti!” Hän vastasi välittömästi.
Aslan ravisti päätään. ”Oletko varma? Sinä unohdit Narnian moneksi vuodeksi, Susan. Onko se paikka, johon kuulut?”
”En koskaan unohtanut, Aslan. Toivoin vain, että olisin.”
Leijona tarkasteli tytön alasluotuja silmiä ikuisuudelta tuntuneen ajan. ”Hyvä on, Susan. Sinä tulet jälleen olemaan Narnian kuningatar.” Siunattu pimeys levisi huoneeseen peitellen Susanin rauhallisen unen peitolla.*****
Valtaistuinsalin ovet lennähtivät auki Peterin ja Caspianin myrskytessä huoneeseen. ”Mitä
asiaa sinulla oli minulle,
ylikuningas Peter?” Caspian kysyi vaativan sarkastisesti.
”Tiedätkö sinä, miksi Susan ei ole täällä, Caspian?” Peter odotti ovien sulkeutumista ennen vastaustaan.
”Tiedän, tietenkin. Hän ei ollut junassa. Joten hän on yhä elossa”, Caspian huomautti närkästyneen huokauksen saattelemana.
”Ei, ei, ei. Tarkoitin että, tiedätkö miksi hän ei tule olemaan täällä? Miksi hän ei voi olla täällä? Miksi minä en tule näkemään sisartani enää koskaan?”
Adamin pojan ääni nousi tavu tavulta, kunnes hän käytännöllisesti katsoen huusi ystävälleen.
”Ei voi – Enää koskaan – Peter! Mistä sinä oikein puhut?” hämmennys valtasi Caspianin kasvot.
”Se on sinun syysi. Veikkaanpa, ettet edes tiennyt sitä, vai tiesitkö?” Peter risti käsivartensa rinnalleen ehdottoman kuninkaallisen asentoon.
”
Minun syytäni? Mitä minä
nyt olen tehnyt?” Viimeisten muutamien päivien aikana – siitä lähtien, kun Pevensiet olivat saapuneet Aslanin maahan –
Caspian oli huomannut, että hänen vanha ystävänsä kantoi jonkinlaista kaunaa häntä kohtaan. Näytti siltä, että hän saisi vihdoinkin tietää syyn tähän kaunaan, mistä hän oli iloinen. Jos heidän täytyisi viettää ikuisuus samassa linnassa, he voisivat yhtä hyvin sopia erimielisyytensä.
”Voisinkohan minä tavata vaimosi, Caspian? Vai olisiko se kiusallista, minä kun satun olemaan todellisen rakkautesi veli ja niin pois päin?”
”Vaimo- Voi ei. Siitäkö tässä on kyse? Peter, hän oli minun kuningattareni. Hän kantoi minulle pojan. Hän oli jopa vaimoni, mutta minä en koskaan rakastanut häntä. En samoin kuin rakastin Susania. En koskaan samoin kuin Susania!” Caspian huusi.
”Joten pidit häntä vain saatavilla ja kannatit hänellä perillisen. Kuinka telmarilaista sinulta.”
”Nyt sinä kuuntelet minua, senkin asioihin sekaantuva pikku kakara, temarilaiset ovat sinun kansaasi myös, jos saan muistuttaa. Älä sinä saarnaa minulle rakkaudesta! Minä-” Caspian hyökkäsi kohti Peteriä ja tarttui tätä kauluksesta.
”Sinä särjit sisareni sydämen, helkkari, senkin-” Peter repi itsensä irti hänen puristuksestaan ja valmistautui lyömään häntä.
”Älä ole niin kova hänelle, Peter. Muutaman tuhannen vuoden kuluttua tällaiset asiat voi unohtaa, tiedätkös.” Naisellinen ääni tunkeutui huoneen täyttäneen poikamaisen uhittelun läpi.
”Pysy erossa tästä, Susan!” Peter vapautti kätensä ja iski sen Caspianin leukaan. Caspian menetti tajuntansa, ja Peter pudotti tämän lattialle pyörähtäessään ympäri. ”Susan!”
Susan seisoi oviaukossa sivellen toisella kädellään tuttua puuta. Hänen pukunsa valui tyylikkäinä laskoksina, ja läheisistä ikkunoista paistava suringon valo välkkyi hänen kruununsa kullassa. ”Hei Peter.”
Peter tuijotti hetken ennen kuin ryntäsi huoneen poikki ja nappasi sisarensa murskaavaan halaukseen. Hän nosti tytön maasta ja pyöritti häntä ympäri aivan kuin lapsena. ”Luoja, luulin etten enää koskaan näkisi sinua”, hän kuiskasi. ”Kuinka sinä olet täällä? Aslan sanoi, että koska sinä et uskonut-”
Susan ravisti päätään kiharat heiluen. ”En vain halunnut uskoa”, hän mumisi häpeää silmissään.
”Susan? Susan, oletko se sinä?” Caspian kysyi lattialta.
Susan irrottautui veljensä käsivarsilta ja kääntyi tuijottamaan kivilattiaa. ”Kyllä, se olen minä. Lihaa ja verta – paremman termin puutteessa.”
Caspian oli jaloillaan sekunnissa, kiskoi hänet pois Peterin luota omille käsivarsilleen. Hän hautasi kasvonsa tytön hiuksiin hengittäen makeaa tuoksua, jota oli kaivannut niin monta vuotta. Susan kietoi alitajuisesti kätensä hänen kaulaansa, kuin ne kuuluisivat sinne. Jokin Aslanin hänelle sairaalassa sanoma yritti tunkeutua hänen mieleensä, mutta hän tyrkkäsi sen sivuun, koska hän tarvitsi ensin vastauksen yhteen kysymykseen.
Susan irrottautui Caspianista ja tuijotti epäluuloisesti hänen kyteviin silmiinsä. ”Entä vaimosi, Caspian?” hän kysyi äänessään odottavaa pettymystä.
”Hän on siellä minne kuuluukin.” Peterin ja Susanin kohotettua epäilevästi kulmiaan, hän selitti. ”Hän on taivaissa isänsä kanssa.”
Kesti hetken, että tieto upposi tytön tajuntaan, mutta lopulta Susanin huulet kaartuivat leveään hymyyn. Hän kietoi toisen kätensä Caspianin niskan ympärille ja veti tämän suudelmaan. Caspianin kädet kietoutuivat tytön vyötärölle juhlistaen unohtumatonta tunnetta. Peter hiippaili hiljaa ulos huoneesta jättääkseen heidät rauhaan, vaikka hän olikin melko varma etteivät he edes huomanneet hänen lähtöään. He olivat vihdoin siellä minne kuuluivat.
