Title: Hetki ennen ikuisuutta
Author: amorito
Beta: Vodkamartini
Genre: drama, lievä angst, deathfic
Pairing: ei varsinaista, ainoana Lily/James
Rating: K11
Summary: Kelmit kuolevat yksi kerrallaan. Mitä heidän päässään liikkuu kuoleman hetkellä? Keitä he kuollessaan kohtaavat?
Disclaimer: Rowlingin hahmot ja Grobanin biisi ovat tekijöidensä omistuksessa. Minä käytän heitä huvikseni, ilman rahastuksen makua.
A/N: Albumihaasteen kahdeksas ficci. Biisinä on February Song. Lueskelkaa lyriikoita
täältä ja julkaiskaa minulle mielipiteenne.
1. Kaikki neljä. Vallitsi sellainen harvinaislaatuinen hiljaisuus, joka ei syntyessään aiheuta kiusaantuneisuutta tai tarvetta rikkoa sitä; kukaan ei edes huomannut, etteivät toiset puhuneet, ellei sitä alkanut ajatella. Soman puutalon yläkerrassa oli pieni huone, joka näytti vielä todellista pienemmältä neljän miehen ahtauduttua sinne. Kaapujen tummat sävyt eivät oikein nekään istuneet vaaleisiin ja rauhoittaviin sävyihin, joilla talon emäntä oli huoneen sisustanut. Miesten keskellä oli valkoinen pinnasänky ja tuossa pinnasängyssä nukkui pieni poika, joka muistutti hätkähdyttävän paljon yhtä miehistä.
Nuo neljä kaverusta olivat tunteneet toisensa jo kovin kauan, ja nyt yksi heistä oli saanut pojan. Siksi olisi ollut epäkunnioittavaa rikkoa tuo hiljaisuus. Ehkä se oli kuitenkin pelkkä tekosyy – todellisuudessa nuo velhot eivät olisi ikinä myöntäneet eivätkä tajunneetkaan että oikeasti he olivat vain liikuttuneita tuosta suloisesta ihmisolennosta edessään, eivätkä halunneet keskeyttää muutenkin lyhytaikaiseksi jäävää unta.
Lopulta hiljaisuus murrettiin varoen, pehmeästi ja lähes kuiskaten. ”Kyllä Harry varmaan kohta avaa silmänsä.” Muut miehet ynähtelivät heti myöntävästi, heitellen väliin myös pieniä sananpalasia kuten ”totta kai” ja ”niin varmasti”. Kukaan ei kuitenkaan rohjennut siirtää katsettaan pienestä lapsesta, vaikka keskustelu olisi voinut jatkua tuosta lauseesta vielä hetken. Hiljaisuus kuitenkin palasi, yhtä rauhoittavana ja tarpeellisena kuin aiemminkin. Kaikki halusivat nähdä omin silmin, miten Harry todella avaisi omansa ja näyttäisi samassa ”paljon enemmän Lilyltä”, kuten pojan isä oli ystävilleen vakuuttanut.
Ei ollut kuitenkaan tärkeää, näyttäisikö Harry yhtään enemmän Lilyltä silmät avoinna vai ei. Ei ole olennaista edes se, näkivätkö nuo neljä Harryn heräävän päiväuniltaan tuona iltapäivänä. Tärkeämpää on vain nähdä heidät nyt yhdessä: juuri kasvuikänsä ohittaneet nuoret miehet, joiden silmissä vilkkuvat vielä kouluiän kepposet. Yksi pitkä, komea naistenmies, joka tunnettiin tulisena ja kiihkeänä, mutta joka tulisi olemaan vielä jonain päivänä rakastava, huolehtiva ja hellämielinenkin kummisetä; yksi juuri isäksi tullut, huispausurasta haaveillut aurori, joka oli rohkea ja vahvatahtoinen; yksi pienempi mies, jonka itsetunto ja ulkonäkö kaipasivat kohennusta, mutta joka tarvitsi kipeästi hyväksyntää keneltä tahansa; sekä yksi väsyneen ja rähjäisen näköinen, mutta lempeä, hyväsydäminen ja älykäs velho.
Pidetään mielessä tuo alkusyksyn päivä, jolloin kaikki neljä kuuluivat tiiviisti yhteen. Puiden havina säesti heidän välistä hiljaisuuttaan ulkoa pienestä puutarhasta, jonka kirkkaat värit haalistuisivat pian sävyiksi ja siitä synkäksi värittömyydeksi.
2. Peter. Syksyilta vaikutti tavallistakin kurjemmalta. Sadepisarat tekivät kipeää osuessaan kasvoille ja käsille, joita viitta ja huivina esiintyvä kangasriekale eivät kyenneet suojaamaan. Ehkäpä maailma jotenkin aavisti, mitä tulisi tapahtumaan ja päätti osoittaa mielensä sitä vastaan niillä keinoilla, mihin kykeni.
Nuori mies, jolla oli pieni vatsanalku housujen vyötärön kohdalla viittansa alla, pujahti nuhjuiseen baariin. Väristen ja niiskuttaen hän tilasi tuliviskiryypyn. Saatuaan sen käsiinsä muutamaa sekuntia myöhemmin hän maksoi baarimestarille ja istahti varjoisimpaan baaritiskin päähän.
Peter jäi tuijottamaan tuliviskilasiaan, jonka pinnan yläpuolella pyörteili hieman savua. Häntä hermostutti, ahdisti ja pelotti aivan valtavasti. Pahinta kaikista oli, ettei hän pystynyt puhumaan kenellekään. Kukapa olisi ymmärtänyt?
Jokaiselle tulee joskus tunne, ettei kukaan voisi ymmärtää, mutta useimmiten se on vain kuvitelmaa. Tämä tilanne ei ole sellainen missään tapauksessa. Onko joku muka joskus hyväksynyt ystävän pettämisen ja kuoleman? Peterin kädet tärisivät, hän heilautti sormiaan kärsimättömästi hallitakseen niitä paremmin.
Peter ei totta puhuen oikein ymmärtänyt itsekään, miksi oli tullut siihen tulokseen, että Pottereiden kavaltaminen olisi oikein.
Ei, ei se oikein ole, mutta tällä hetkellä paras ratkaisu. Niin, se oli paras ratkaisu tilanteeseen nähden. Hän oli aina ollut ihan kunnollinen poika, siksi tuntui kuvottavan pahalta tuhota kokonaisen perheen elämä. Mutta hänellä oli useita perusteluja juuri näihin tilanteisiin, kun kädet vapisivat, oksetti ja viinaryyppy tai pari tuntui olevan ainut helpotus.
Ensimmäinen oli, että hänestä oli vuosikausia tuntunut, etteivät Potterit oikeastaan olleet hänen ystäviään. Se kuulosti julmalta, vainoharhaiselta ja perusteettomalta, mutta viime aikoina tuo tunne oli vain vahvistunut vahvistumistaan. Hän ei ymmärtänyt, mistä se oikeastaan johtui, sillä hän oli aina yrittänyt olla niin hyvä ystävä kuin suinkin: miellyttävä, myöntyväinen ja mukava. Silti James, Lily, Remus ja Sirius olivat aina olleet jotenkin töykeitä, syrjiviä ja torjuvia häntä kohtaan. James ja Lilykin olivat olleet niin ilkeitä, ja nyt heidät aivan kuin palkittiin onnellisella avioliitolla ja pienellä pojalla!
Se se ei ollut oikein!
Hän muisti kuitenkin, miten mukava ja rentouttava tunnelma Pottereiden talossa oli vallinnut noin vuosi sitten, kun Harry oli ollut vastasyntynyt ja Sirius, Remus ja Peter itse olivat olleet vierailulla. Sitä päivää hän kaipasi ja muisteli usein. Se sai hänet hieman häpeämään ja vajoamaan entistä kyyrympään asentoon baarijakkaralla.
Mutta ei, oli vielä toinenkin asia. Peter kohottautui takaisin ryhdikkäämmäksi. Hän ei koskaan ollut saanut ansaitsemaansa kunnioitusta ja arvonantoa. Pimeyden lordi voisi sitä tarjota vastapalvelukseksi hänen ystävänsä nimestä. Peterin äiti oli aina sanonut, suorastaan luvannut, että pojasta tulisi vielä jotain suurta. Peter oli kuullut, että hänen äitinsä oli erinomainen ennustaja, vaikkei hän taidoillaan koskaan ylpeillytkään. Niinpä Peter luotti sokeasti tuohon lupaukseen, ja koska tuo suuruus ei ollut vielä häntä kohdannut, hän päätteli tämän olevan se tilaisuus saavuttaa mainetta.
Peter kumosi viinan nopeasti, pyyhkäisi suunsa kädenselkään ja lähti kohtauspaikalle, tapaamaan velhoa, joka voisi kohottaa hänet korkeammalle kuin yksikään hänen ystävistään.