// Alaotsikko: Sinun Potterisi!- ja Hahmot muissa maissa- haasteet
Nimi: Loma Roomassa - Vacanze Romane
Kirjoittaja: Annie Black
Paritus: Teddy Lupin/Antonietta Rossi [minä]
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: fluff, romance
Vastuuvapaus: Tunnistettavissa olevat hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, minä [Antonietta Rossi] kuulun itselleni.
Yhteenveto: Teddylle selvisi hyvin nopeasti italialaisten luonteen laatu. He olivat kaikki hulluja.Varoitukset: Kliseisyys?
Alkusanat: Jaahas, ensimmäinen moniosaiseni Finissä. Tästä ei pitänyt tulla moniosaista, mutta tulipa kuitenkin. :> Osallistuu
Sinun Potterisi-haasteeseen [hahmolla Teddy Lupin] ja
Hahmot muissa maissa-haasteeseen [Italialla]. Tämä sai alkunsa nopeasti. Töissä on niin paljon aikaa, että kirjoitin tätä siellä aika paljon. :> Miulla oli hauskaa, kun sain kirjoittaa pieniä juttuja italiaksi, toivottavasti tekin tykkäätte niistä. :D Osat eivät ole mitään kilometrin pituisia, mutta minusta ihan sopivia. Lukemisen iloa!
OSA I Pizza al formaggioTeddy Lupin ei ollut koskaan tuntenut itseään yksinäisemmäksi kuin seisoessaan matkalaukkunsa kanssa Leonardo da Vincin lentokentän tuloaulassa. Häntä ympäröivät sadat ihmiset, jotka puhuivat hänelle tuntemattomia kieliä, mutta se sai hänen olonsa yhä vain orvommaksi. Hän tunsi olevansa täysin yksin, kaukana kaikesta, minkä hän tunsi ja mitä hän rakasti.
Ulkomaille – ja Italiaan – lähtö ei ollut hänen oma ajatuksensa alun perinkään. Sen takana olivat hänen kummisetänsä ja isoäitinsä. Olisi melkein voinut ajatella heidän halunneen päästä eroon hänestä. Mutta sehän ei tietenkään ollut totta. He molemmat halusivat vain hänen parastaan, ainakin yleensä, ja toivoivat hänen saavan kokemusta ja elämyksiä maailmalta ennen kuin hänen olisi todella ryhdyttävä ajattelemaan omaa tulevaisuuttaan. Teddystä moinen oli turhaa hätiköintiä, vastahan hän oli täyttänyt 17 vuotta, hänellä oli vielä vuosi Tylypahkaakin jäljellä. Mikä kiire hänellä oli? Toisaalta, ainahan loma Roomassa voitti kesän vietettynä Lontoossa.
Matkustaminen jästien tavoin oli myös täysin Harryn ja Andromedan keksintöä. Eikä Teddy voinut ymmärtää, kuinka jästit kykenivät lentämään lentokoneilla. Kaikki ilmakuopista ruokatarjoiluun olivat harvinaisen epämiellyttäviä kokemuksia.
Jos Teddy ei olisi aloittanut matkaansa maailman vilkkaimmalta lentokentältä, Heathrowlta, hän olisi takuulla ollut paniikissa saapuessaan Italian suurimmalle lentokentälle, Leonardo da Vincille. Kenttä oli valtava ja täynnä ihmisiä, mutta Teddy oli tottunut miljoonakaupungin kasvatti. Ainoa ero Lontooseen oli se, ettei hän ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä muut puhuivat. Hän ei ollut pahemmin vaivautunut tutustumaan italialaiseen kulttuuriin, saati sitten kieleen, hän oli vain ottanut yhden matkailukirjan mukaan siltä varalta jos hän sattuisi sitä vaikka tarvitsemaankin. Ainoat sanat, jotka hän italiaksi osasi, olivat tervehdykset, aiuto ja scusa.
Teddylle selvisi hyvin nopeasti italialaisten luonteen laatu. He olivat kaikki hulluja. Taksiin nouseminen lentokentällä oli käytännössä itsemurha, sillä kuljettaja ajoi reilusti ylinopeutta eikä tuntunut katsovan mitä ympärillään tapahtui. Tämä ei ymmärtänyt sanaakaan englantia, huusi vain vihaisesti ikkunasta muille autoilijoille. Ilma raikui korvia huumaavasta tuuttauksien kuorosta.
Hotellihuoneeseen asettuminen ei vienyt Teddyltä kuin hetken. Muutamassa minuutissa hän oli jo heittänyt laukkunsa huoneeseen ja ottanut kaiken tarvitsemansa mukaansa. Kello oli lähellä kahta ja aurinko paistoi toden teolla tehden ilman hiostavan kuumaksi. Kadut olivat tyhjentyneet ihmisistä, kaupat eivät näyttäneet olevan auki. Vain kulman takaa löytynyt kuppila oli auki ja tuoreen pizzan sekä kahvin tuoksujen sekoitus ajelehti sen edessä. Nälkänsä ajamana Teddy astui sisään kahvilan ovesta ja katseli ympärilleen. Pöytien ääressä istuvat ihmiset olivat lähinnä miehiä, hieman vanhemman näköisiä, ehkä jo eläkeläisiä. He istuivat pöytiensä ääressä kahviaan siemaillen, croisanttiaan syöden tai piippuaan poltellen. Jokainen asiakas oli paikallinen, hän ei nähnyt ainoatakaan turistia. Hienoa, tarjoilijat eivät siis varmaan puhu sanaakaan englantia, Teddy ajatteli.
Samassa häneen eteensä, tiskin toiselle puolelle, ilmestyi takahuoneen puolelta omintakeisen näköinen tyttö. Tämä oli suurin piirtein Teddyn ikäinen, varmaankin hieman vanhempi, ja omalla oudolla tavallaan kaiketi kaunis. Tällä oli italialaiselle epätyypilliset, vaaleanruskeat hiukset ja hämmästyttävän siniset silmät, jotka muistuttivat pojan mielestä ennemmin Pohjolaa kuin Italiaa. Olihan mahdollista, ettei tyttö ollut italialainen laisinkaan.
”Buona sera”, tytön pehmeä italian ääntämys ei jättänyt tilaa arvailuille. Hän oli ehdottomasti italialainen.
”Buona sera, Signorina”, Teddy vastasi haparoivalla italiallaan, ”Parla inglese?” Tyttö näytti huomaavan pojan ahdingon ja hymyili.
”Si, puhun kyllä englantia. Mitäs herralle saisi olla?” Tyttö kysyi paksulla aksentilla.
”Minulla on nälkä ja pizzanne tuoksuvat herkullisilta. Mitä niistä suosittelisit?” Teddy suuntasi katseensa pizzoihin, joita oli suurina suorakulmaisina paloina pitkässä rivissä, laatta laatan jälkeen ainakin kymmentä erilaista lajia.
”Oma suosikkini on ehdottomasti pizza al formaggio, pizza, johon laitetaan neljää eri juustoa, mutta turisteille suosittelen yleensä pizza al tonno e cipollaa, tonnikalaa ja sipulia siis.”
”Taidan ottaa riskin ja kokeilla sitä juustopizzaa. Tonnikalaa saa kyllä kotoakin.” Tyttö leikkasi tottuneesti Teddylle sopivan kokoisen palan pizzasta, joka näytti olevan muidenkin suosikki ja laittoi sen lämpenemään puu-uuniin.
”Mistä päin sinä sitten olet?” Tyttö kysyi lähtiessään viemään laskua baskeripäiselle herrasmiehelle, jonka täytyi olla jo lähellä sataa vuotta.
”Lontoosta. Miljoonakaupungiksi tämä muuten vaikuttaa aika hiljaiselta, lentokenttää lukuun ottamatta.”
”Totta kai nyt on hiljaista, kaikki ovat viettämässä siestaa.” Tyttö istui Teddyn viereen tiskille ja katseli asiakkaita, jotka olivat uppoutuneet keskusteluun. Tällä ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Vaikutti siltä kuin tämä olisi myös tuntenut asiakkaansa hyvin, sillä välillä he kiistelivät tavalla, jolla Teddy olisi voinut kinastella vain omien sukulaistensa kanssa.
Poika huomasi syövänsä paljon tavallista hitaammin, pizza oli jo melkein jäähtynyt ennen kuin hän sai sen lopetettua. Tyttö ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän huomiota hänen syömisvauhtiinsa, muutkin asiakkaat näyttivät syövän viivytellen ja pitkään. Tunnin istumisen ja keskustelemisen jälkeen häneltä alkoivat kuitenkin loppua syyt istuskelun jatkamiseen. Persoonallinen tarjoilijatar oli selvästi nostanut hänen mielipidettään lomasta ja Roomasta, mutta hän alkoi varmasti näyttää varsin typerältä istuessaan tiskin ääressä toimettomana.
”Mitä ajattelit tehdä kaksiviikkoisesi aikana?” Tyttö kysyi pyyhkiessään erästä lähipöytää.
”Samaa mitä kaikki muutkin turistit. Käyn katsomassa nähtävyyksiä, Colosseumia, Trevin suihkulähdettä, Pietarin kirkkoa… Jos ikinä löydän mitään niistä.” Teddyllä oli suunnitelma, jonka taka-ajatuksena oli saada lisää aikaa italiattaren kanssa. Tämän seura tuntui virkistävältä kaikkien brittityttöjen jälkeen. Siinä missä englantilaiset tytöt olivat hiljaisia, ujoja ja suoraan sanoen tylsiä, nuori italialainen oli puhelias, tosin vieraan kielen käyttö tuntui vähän hidastavan häntä, iloinen ja nauravainen.
”Haluaisitko sinä näyttää minulle paikkoja?” Karkasi hänen huuliltaan ennen aikojaan.
”Siis nähtävyyksiä. Rooman nähtävyyksiä.”
Teddy makaili hotellihuoneensa leveällä sängyllä katsoen samalla televisiota. Hän ei löytänyt yhtään englanninkielistä kanavaa, mutta ei hän niin kovin innokkaasti ohjelmia katsonutkaan. Hänen ajatuksensa harhailivat seuraavassa päivässä, tutustumisretkessä kaupungilla ja tytössä, jonka hän oli tänään tavannut. Antonietta Rossissa.
Loppusanat: Kommentit ovat rakkaus, ne saavat aina hyvälle mielelle. :)
