Title: Tipuseni joka elää aina!
Author: Kirahvi94
Genre: flyffy ja ehkä vähän myös adventurea
Pairing: James/Lily
Rating: K- 11
Summary: Tämä kertoo pojasta linnun näkökulmasta. Poika on kokenut kovia kun hänen ihastuksensa kuoli hänen lempi urheilulajissaan, huispauksessa. Siitä lähtien poika on ollut hieman poissaoleva kunnes löysi tämän salaperäisen linnun joka muistuttaa häntä tästä kauniista tytöstä johon oli tai on edelleenkin ihastunut, jollei rakastunut. Se ongelma pojalla kuitenkin on, ettei kuolleita voi rakastaa...
Disclaimer: Kirjoittelen eli leikin J.K. Rowlingin hahmoilla(, en omista hahmoja).
Warnings: Jatko tarina!!
A/N: En tiedä mitä sanois... Ajatus tähän ficciin tuli siitä kun mie istuin iskän kyydissä ja me ajettiin hiekkatiellä ja siitä että mulla ei oo muuta tekemistä kuin kirjottaa ^^
Mutta toivottavasti tykkäätte. Tästä saattaa tulla hiukkasen pitempi kuin yleensä mut yrittäkää jaksaa lukea.
*~*~*~*~*
Kommentteja kiitos kaipailen!
1.
Hän käveli vetisellä hiekkatiellä ja minä vain istuin oksalla puun suojissa. Silloin satoi vettä kuin olisi ämpäristä kaatanut, taivaskin oli luonnottoman tummanpuhuva ja tien pielessä röhnötti puita kuin sotarivissä ja niiden oksilta riippuivat naavat niin iljettävän näköisinä että teki pahaa.
Mutta mies vain käveli eikä piitannut sateesta tai kauhuista sen enempää kuin minustakaan. Hän tähyili tasaisin väliajoin ympärilleen kuin odottaisi jotain tapahtuvan.
Ilma synkkeni ja kylmeni. Vähän ajan päästä näin valojen välkehdintää ja sen jälkeen jyrähdyksiä takaani. Samassa jyrähti todella kovasti ja tunsin täräyksen kallossani.
Mies säpsähti suurta valoa joka oli osunut suureen puuhun. Hän riensi tutkimaan kaatunutta puun runkoa jossa hän oli nähnyt sinisen vilahduksen puun kaatuessa.
Hän juoksi puun juuren luokse jossa suuri tammi oli hetki sitten seissyt. Vähän matkan päässä kohdasta jossa latva makasi, hän löysi linnun pesän. Mies otti pesän käteensä ja tutkiskeli sitä. Se tuntui lämpimältä, kuin siinä olisi ollut lintu hetkeä ennen salamaa joka oli osunut suoraan tähän, nyt kaatuneeseen puuhun.
Mies alkoi etsiä lintua puun oksien lomista, ainakin puoli tuntia hapuillen lintua jonka hän oletti olevan siellä.
Vihdoinkin hän tunsi jonkin pehmeän osuvan hänen käteensä, hän katsahti kätensä suuntaan ja siellä hän näki kirkkaan sinisen linnun jolla oli ruohon vihreät siivet.
Mies nosti linnun varovasti pois maasta, ja vei sen reppunsa luo. Repusta hän kaivoi jonkin erikoisen muotoisen pullon josta lemahti niin suloinen tuoksu kun se avattiin. Tuoksua olisi voinut haistella vaikka kuinka kauan, varsinkin näin synkkänä yönä.
Mies havahtui tuoksun lumosta ja kaatoi sitä linnun taittuneeseen siipeen joka oli verestä punainen.
Mies hoiti linnun kuntoon ja putsasi sen höyhenet ja pystytti teltan johon sitten kävi nukkumaan. Hän jätti linnun teltan ”eteiseen” josta hän ajatteli linnun lähtevän yön aikana.
Jokin kirkas paistoi silmiini, se oli aamu aurinko. Katsahdin ympärilleni paikantaakseni paikan jossa makasin. Paikka oli mitä ilmeisimmin kankainen ja samanvärinen kuin minä. Sinisessä paikassa oli kuitenkin rako, josta paistoi aurinko suoraan silmiini. Ponkaisin pystyyn ja kävelin raon luokse. Raon takana näin ulkomaailman.
”Heräsithän sinä.” mies sanoi. Hän istui nuotion ääressä rennosti teetä keittäen. ”Olit kuolla eilen. Pelastin sinut puun alta.”
Pompin miehen luo ja kiitokseksi näykkäsin hellästi hänen reittään.
”Taidat olla ihan kunnossa?” mies katsoi minua tarkkailevasti ja jatkoi: ”Et taida olla ihan tavallinen lintu? Haluaisitko syötävää?” Hän ojensi leipä palaa jota aloin syödä suurella ruokahalulla. Mies katsoi tyytyväisenä vieressä kun söin.
Syötyäni aloin tarkkailla miehen liikkeitä, hän näytti nyt päiväsaikaan paljon nuoremmalta kuin yöllä. Katselin ja katselin kunnes tajusin, ettei hän ollut mikään mies vaan nuorehko poika, korkeintaan 15-vuotias.
Poika hymyili ja kyseli kaikenlaisia asioita joihin en tietenkään pystynyt vastaamaan, mutta jollain lailla tuntui että hän ymmärsi minua.
”Pitäisi varmaan lähteä liikkeelle että ehtisi kotiin hyvissä ajoin.” poika sanoi, nousi ja alkoi kerätä tavaroitaan reppuunsa.
Hyppelehdin pojan jalkojen ympärillä ja yritin olla avuksi, mikä ei kuitenkaan onnistunut kovin hyvin.
Kun poika oli survonut kaiken reppuunsa, hän lähti kävelemään tietä kohti. Hän kuitenkin kääntyi ja kysyi:
”No, tuletko? En minä nyt koko päivää voi sinua odotella.”
Tämän kuultuani levitin siipeni ja lensin pojan perään. Joka siiven räpäytyksellä tunsin olkapäässäni vihlaisun ja olin melkein pudota maahan, jollei poika olisi ottanut minua kiinni. Hän asetti minut istumaan hänen olkapäällensä.
Olin tyytyväinen asemaani. ”Kerrankin minusta pidetään huolta.” ajattelin ja nojasin pojan kaulaan, olkapää oli kuitenkin liian luinen päiväunia varten joten minun oli hypättävä hänen päänsä päälle.
Seuraavan kerran kun heräsin, olimme pienen kylän reunalla. Poika käveli tasaista vauhtia ja hyräili samalla kaunista sävelmää.
”Olemme aivan kohta perillä!” poika sanoi innoissaan. Hän käveli pientä polkua pitkin talojen ohitse jotka ilmeisesti olivat hänen naapureitaan. Talojen ikkunoissa oli ihmisiä joko vilkuttamassa tai heristämässä kättään. Joka tapauksessa poika vilkutti joka ikiselle ihmiselle.
”Noniin. Perillä ollaan. Saat luvan tulla sisään ja asua meillä niin kauan kunnes siipesi paranee.” poika haastoi minua. Nyökkäsin hieman myöntymisen merkiksi, sen nähtyään poika astui sisään taloon ja huusi:
”Äiti, olen kotona! Löysin uuden kaverin! Onko isä kotona?”
Keittiöstä kuului vaimeahko vastaus joka koveni hetki hetkeltä kun poika asteli keittiöön:
”Voi, hyvä kun tulit.”
”Joko ruoka on valmista? Missä isä on?”
”Kaikki aikanaan poikaseni. Keittoa on kattilassa jos on nälkä. Isäsi tulee ihan pian, hänellä vain on töitä niin paljon.”
”Kurpitsakeittoa?”
”Kyllä vain. Niin missäs se sinun ystäväsi on?”
Minä olin hypännyt pojan olkapäältä juuri ennen kuin hän oli mennyt keittiöön ja nyt kuuntelin heidän keskusteluaan. Astuin keittiöön vain tutkiakseni paikkoja. Talo oli kotoisa ja hieman pieni mutta juuri sopiva kolmenhengen asumukseksi.
”Lintu?” kuului pojan äidin ääni kirkaisevan, ”Lintu? James oletko järjiltäsi?”
”Äiti, älä viitsi.” poika sanoi väsyneesti. ”Et voi tosissasi pelätä lintua jonka minä olen pelastanut!”
Poika jota hänen äitinsä oli kutsunut Jamesiksi, oli katsahtanut minuun niin säälivästi että minun oli pakko mennä oven taakse piiloon hänen katseeltaan.
”No tosiaan, ei se kyllä kovin kamalalta näytä. Oikeastaan kaunis.” kuului Jamesin äiti arvostelevan minua.
”Noniin sitähän minäkin. Ja nyt voisit vaikka hakea sille jonkun pesän tapaisen missä se voi nukkua.” James vinkkasi äidilleen.
”Että teitä poikia... Sirius muuten lähetti pöllön, hän aikoo tulla ensiviikonloppuna tänne sinua katsomaan. Voitte sitten mennä yhdessä Tylypahkan pikajunaan. Eikö niin?”
”Joo! Milloin se pöllö tuli?”
”Oliko se toissapäivänä... Mutta minä menen nyt sitten hakemaan sen pesän korvikkeen sille sinun linnullesi.”
”Minä laitan tämän sinun pesäsi tähän pöydän päälle. Huomenna saat nähdä parhaan ystäväni, Siriuksen.” James sanoi ja alkoi riisua päällysvaatteitaan. Hän meni ilkosillaan peiton alle ja sanoi:
”Hyvää yötä tipuseni.”
