Nimi: Rikottuja kohtaloita
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: K-11?
Paritus: Sirius/Remus, Sirius/Regulus
Tyylilaji: Angstiromantiikkaa
Varoitukset: Insesti
Vastuuvapautus: En omista hahmoja, ovat Rowlingin. Teksti on omani, en saa siitä rahaa.
Tiivistelmä: Sirius rakastaa vähän liikaa ja vähän väärää.
K/H: FF100 sanalla liikaa (aiheena Sirius/Regulus).
Rikottuja kohtaloita
Sirius rakastaa Remusta kun tämän väsyneet linnunluut ovat notkahtaneet, silmät painuneet kuopalle. Sirius rakastaa kun Remus on väsynyt ruhjeilla ja suljettusilmäinen, makaa jaksamatta liikahtaa haavoja valkoisissa käsivarsissaan Sirius rakastaa.
Sirius rakastaa Remuksen surullisia silmiä ja kalenteria pöydänlaatikossa josta rastitaan päiviä ympäri kuunkiertojen, rakastaa tätä kumartuneena kirjoittamaan esseetä hartioillaan vuosien paino ja vieressään päätä korkeampi pino kirjoja.
”Minulla on... yksi ihminen”, Sirius kertoo Jamekselle sekavina öinä kun he istuvat unettomina kahdestaan katsovat tyhjää. ”Rakastan sitä helvetisti eikä mikään toimi. Pelkään että se menee rikki.”
James sytyttää kolmannen tupakan.
”Varo ettet riko itseäsi”, hän sanoo ja aivan vakavana, puhaltaa savua Siriuksen kalpeille kasvoille.
Hän nukkuu pitkään, Remus herää aina aikaisin. Kun hän tulee oleskeluhuoneeseen, Remus istuu pöydän ääressä ja Peter nojatuolissa hänen vieressään heilutellen jalkojaan. James istuu tyttöjen pöydässä, tuijottaa punatukkaista tyttöä joka nauraa hampain.
”Huomenta”, Sirius sanoo ja Remus tuhahtaa. ”Mitä te teette?”
”Remus tekee loitsuesseetä”, kertoo Peter. ”Se lupasi että saan kopioida siltä.”
Sirius tietää ettei Remus antaisi hänen itseltään kopioida, mutta kun hän katsoo Peteriä hän tietää että se on vain oikeutettua: Peter on paljon häntä väsyneempi. Hänellä on oikeutuksensa ja tulevaisuutensa joiden puolesta tapella, hänen täytyy todistaa, ennen kaikkea itselleen, että valinnat olivat oikeita kun hänestä tuli rohkelikko. Peterillä ei ole mitään ja joskus Sirius pelkää hänen tulevaisuuttaan, enemmän kuin Jamesin joka rakastaa ja Remuksenkin, Remuksen jonka on pakko on pakko pitää hänet pystyssä.
”Pelataanko velhoshakkia?” kysyy Peter ja Sirius suostuu, Remus hukkuu kirjapinon taakse.
Kesälomalla Sirius itkee. Hän makaa leveällä vuoteella kasvot seinään päin juovittaa ne vedellä ja kun menee syömään, pesee ne ja kuvittelee ettei kukaan huomaa punaisia silmiä.
Hänellä on ikävä.
Regulus tulee kolmantena päivänä.
”Mikä vittu sinulla on?” hän kysyy suoraan, eikä Sirius käänny häneen päin ennen kuin on saanut ilmeensä hallintaan (kasvonsa naamioksi) ja kyyneleensä vedetyksi sisään.
”Et sinä mitään ymmärrä.”
Regulus makaa hänen vieressään silittää selkärankaa antaa ymmärtää että pysyy lähellä; joitain siteitä aika ei samalla tavalla katko tai henkinen etäisyys, he ovat tärkeimpiä toisilleen vaikkeivat sanoisi sanaakaan (eivät tarvitse sanoja mutta toisiaan liikaa).
Eikä Sirius osaa olla hiljaa. Hänellä ei ole ketään kelle puhua; Remukselle ei voi, James nauraisi ja Peter hämmentyisi. Reguluksella samaan aikaan ei ole väliä ja on hemmetisti. Hänelle voi kertoa, tietysti Sirius kertoo. Ettei mieli hajoa kerrottava jollekin ja miksei omalle veljelle vaikka sillä olisikin juonikas hymy.
”Minä rakastan Remusta”, Sirius sanoo eräänä päivänä tuijottaa kattoon ja Regulus katselee suupielet tiukkoina juonteina; kuin tietäisi eikä tahtoisi.
”Rakastat?”
”Niin kuin rakastetaan sielunkumppaneita.”
”Niin kuin rakastetaan tyttöjä joilla on isot rinnat?”
”Niin kuin rakastetaan ihmisiä jotka näyttävät järjettömän hyviltä vaatteissa tai ilman”, Sirius myöntää ja huokaisee syvään. ”Ja se on henkisestikin mielettömän tärkeä ja sitten minulla on mieletön ikävä.”
Regulus ei kommentoi.
Kun Sirius aloittaa, hän puhuu paljon. Siitä, kuinka pojan silmät ovat harmaat vakavat, ja kädet vakaat, niiden läpi kuultavat loistavat verisuonet. Sirius kertoo kuinka Remus pyyhkäisee hiukset silmiltään aina samalla eleellä ja Regulus kuuntelee, välillä kertoo ylemmän luokan kauniista neidosta joka ei voisi vähempää kiinnostaa Siriusta eikä Regulustakaan oikeastaan, mutta tärkeämpää on ettei Sirius kuuntele.
He nukkuvat yönsä yhdessä. Regulus katselee avonaisesta ikkunasta verhoja hulmuttavaa tuulta ja taivaan kalpeita kirkuvia tähtiä ja ottaa kädestä nukkuvaa veljeään joka mumisee hämähäkeistä.
”Rakastathan sinä minua Sirius?” Regulus kysyy eräänä iltana, tuijottelee huoneen kalmanvalkoista kattoa.
”Rakastan rakastan”, Sirius vakuuttaa ja silittää hajamielisesti veljensä olkapäätä saaden vastauksen riittämättömäksi.
”Mutta rakastatko kunnolla?”
”Ihan hirveästi.”
”Samalla tavoin kuin Remusta?” Regulus tarkistelee ja Sirius luo häneen hämmentyneen katseen. Sormet ovat painuneet ranteelle.
”Rakastan sinua niin kuin ystäviä rakastetaan, niin kuin veljiä. Pitäisihän sinun tietää että Remus on minulle ihan eri tavalla.”
Regulus painaa silmänsä kiinni niin tiukasti että näkee valonvälähdyksiä ja kääntyy sitten teeskentelemään nukkuvaa. Sirius yrittää unohtaa, vakuuttaa itselleen ettei Regulus mitään tarkoittanut (lapsi vasta, ei se vielä aivan ymmärrä).
Aamulla kun Sirius herää, Regulus ei makaa hänen vieressään raukean kalpean kapean kauniina, hymyillen venytellen. Alhaalta kuuluu kolinaa ja kun hän hiipii portaita, hän kuulee Reguluksen äänen:
”Mutta äiti. Sirius rakastaa...”
”Saatanan pelkuririkkuri”, Sirius äsähtää yksikseen värin paetessa kasvoilta ja tekee mielestään ainoan järkevän siirron: kääntyy kannoillaan. Huoneessaan hän pakkaa nopeasti posket hehkuen punaisina nöyryytyksestä ja nolostuksesta (siitä, että hänestä puhutaan juuri silläkin hetkellä) ja lähtee sitten ikkunasta hiljalleen hauraana kuin laskeva sumu.
Hän saapuu Jamekselle illan tummetessa.
”Saanko minä olla täällä yötä?”
Eikä James tee muuta kuin levittää vuoteen lattialle ja letittää hänen hiuksensa yöksi, ja Sirius päättää olla ajattelematta mitään.
Regulus ei saa unta.
