Nimi: Syöksykierre
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, fantasia, sateenkaarevia hahmoja
Yhteenveto: Ilmalaivoja, lentäjäkadetteja, muodonmuuttajia ja laitonta nahkakauppaa.
A/N: Hellurei, olen taas olevinani aktiivinen kirjoittaja nyt kun olen aika loppuunpalanut piirtämiseen. Tätä tarinaa aloin kirjottaa joululomalla ilman sen kummempaa ideaa, ja tästä on nopeasti tullut sydämeni number one projekti. Olen kierrättänyt tähän tarinaan paljon asioita vanhoista originaalitarinoistani, hahmonimiä, kohtauksia, sekä tietenkin eläinmuodonmuuttajat, joihin olin lievästi obsessoitunut vuosia sitten. Katsotaan millainen sekametelisoppa tästä oikein tulee vai onko tullakseen 
Iloisia lukuhetkiä!
SYÖKSYKIERRE
1.
Tuuli puhalsi napakkana Perämereltä. Se tarttui kirkkaanoranssiin laskuvarjoon humahtaen. Vittu mitä paskaa, Jooa rallatti mielessään, kun jalat irtosivat ponttoonilaiturista. Valjaat kiristyivät kainaloiden ja haarusten ympärille epämukavasti. Varakypärä hölskyi päässä. Hän oli unohtanut omansa kasarmille, vaikka oli sitonut laastarin pikkurillin ympärille muistukkeeksi. Kylmä vastatuuli pihisi huonosti sulkeutuneen visiirin reunoista sisään. Happinaamarin irrallaan roikkuva letku lepatti hervottomana. Ilmavirta sentään tuuletti pois lohkeilevaan pehmustukseen pinttynyttä hikisten päiden hajua.
Jooa kohosi ja kohosi ja kohosi, kunnes hinausköysi veti kipakasti vastaan. Tältä pakoon yrittävistä koirista mahtoi tuntua remmissä.
”
Irrota köysi”, ryhmänjohtaja Lehtelän ääni käskytti kypärän kuulokkeissa. Jooa tuhahti. Kyllä hän tiesi, mitä tehdä. Hän oli tehnyt tämän monet kerrat aiemminkin. Hän hapuili hinausköyden sulkurengasta, mutta hänen sormiaan oli paleltanut jo alhaalla, eikä hän saanut sitä heti auki.
”
Kiipari, teidän pitää irrottaa köysi”, Lehtelä käski uudestaan, ”
ajavat kohta rannalle, jos et–”.
”No perkele, enkö mä tässä koko ajan vittu yritä!” Jooa kivahti.
”
Kiipari! Muutkin kuuntelee tätä kanavaa”, Lehtelä torui hillityn kiukkuisesti. Se oli naisen hienovaraisin tapa käskeä häntä pitämään turpansa kiinni tai he molemmat joutuisivat vaikeuksiin. Esimiehet valvoivat harjoituksia radiolinjoja pitkin. Sirpakin saattoi olla kuulolla.
”
Jaahas”, Jooa kuuli Martikaisen kommentoivan, ”
taas näitä päiviä.”
”
Kiukku-Kiipari”, Tumppu vitsaili.
”
Jörö-Jooa”, Rutonen meni mukaan.
”Mä kuulen teidät koko ajan!” Jooa karjui mikrofoniin. Muut kadetit vaikeroivat korviaan.
”
Kiipari, tämä on nyt viimeinen kerta kun teitä varoitan!” Lehtelä kivahti kadettiylikersantin auktoriteetilla. Jooa näki parhaimmakseen pistää suunsa kiinni.
Haka aukesi viimein. Huutavanpunainen hinausköysi putosi veteen kuin hengiltä päästetty käärme. Rannikkovartioston vene kelasi sen takaisin kyytiin, ennen kuin kiihdytti pois alta. Rannat olivat jo sulat, mutta merenselkä oli vielä jäässä. Tuuli oli tarpeeksi kova, jotta Jooa joutui hiukan miettimään, mihin suuntaan itseään ohjasi. Hän ei halunnut lässähtää jäälle. Tarpeeksi lähellä tummansinistä vettä hän tiputti keltaisen hätäpakkauksen ja risti nilkkansa. Kova loiskahdus, ja hetken ympärillä oli vain mustaa vettä.
Oli kylmä, meripuvusta huolimatta. Pelastusliivit pompauttivat hänet takaisin pintaan kuin miehenkokoisen kumiankan. Jääkylmää vettä tihkui sisään visiirin raoista. Hän irrotti valjaat ja kauhoi pakoon, ennen kuin oranssi laskuvarjo peitteli hänet. Rutonen oli jäänyt varjon alle ensimmäisenä vuonna ja he kuittailivat asiasta edelleen. Hätäpakkaus kellui lähellä.
Rutonen istui jo luodon paljaalla kalliolla, kun Jooa ui rantaan. Miehen vihertävänruskea lentopuku valutti vettä lätäköksi tämän perseen alle ja kädet yrittivät turhaan pyyhkiä visiiriä märillä hanskoilla. Tämä näytti peukkua, kun Jooa kampesi itsensä kuivalle maalle. Jooa ei jaksanut eleeseen vastata, vaan lysähti selälleen kalliolle. Taivas oli ankeanharmaa. Edelleen oli kylmä, vaikka liikkuessa lihasten pitikin teoriassa lämmittää. Kypärän sisälle päässyt vesi valui ohimoita pitkin korviin.
”
Hyvää työtä, Kiipari”, Lehtelä kehui niin pirteästi että sen täytyi olla vittuilua, ”
Martikainen on seuraava.”
He hyppivät mereen jo kolmatta päivää. Jooa vihasi meripelastautumisharjoituksia. Hän oli vihannut niitä jo kadettikoulun ensimmäisenä vuonna ja hän vihasi niitä edelleen. Toisto tuntui pelkältä muodollisuudelta: heittoistuin vetäisi hänet kanveesiin tai murtaisi niskan ennemmin kuin hän ehtisi ajatella meripelastautumisen alkeita. Niin oli käynyt viime vuonna Suomenlinnassa. Kiiturin moottori oli kesken taitolentoesityksen posahtanut ja konetta lentänyt kapteeni oli joutunut pelastautumaan heittoistuimella. Taju pois, selkä paskana, alaraajahalvaus. Jooa mieluummin hukkuisi kuin jatkaisi elämää sellaisen jälkeen.
Häpeä kouraisi kurkusta, kun hän tajusi, mitä ajatteli.
Silloin Rutonen painoi hänen visiirinsä auki. ”Kato, sillit tais jo lopettaa”, tämä sanoi ja osoitti selkämerelle. Jooa nousi vatsalihakset täristen istumaan, märät varusteet painoivat raskaina vastaan. Merisotakoulun ohjuslaiva oli paluumatkalla Vaasan sotasatamaan. Sillien omat jääpelastusharjoitukset olivat tainneet jo tulla päätökseen. He eivät enää jäisi yöksi, vaan lähtisivät takaisin etelärannikolle ennen auringonlaskua.
”Ukko ylijumalalle kiitos”, Jooa tokaisi ja kellahti takaisin maaten. Kolme päivää samassa tuvassa merikadettien kanssa oli ollut jo tarpeeksi.
”Mun alapunkas nukkunut silli piereskeli koko yön”, Rutonen sanoi. Jooa ei nähnyt Rutosen kasvoja, mutta kuuli kyllä leveän virneen tämän sanoista.
”
Ja lämmin ilma kohoaa ylös?” Tumppu kommentoi kuulokkeissa. Yllättyneestä huudahduksesta ja mikrofonin paukahtelusta päätellen joku läimi tätä kypärään.
”
Hyi vittu”, Martikainen kirosi, ”
mikä siinä on, että aikuisten miesten pitää aina –”. Naisen soimaus peittyi Rutosen räkäiseen nauruun, joka tuli niin syvältä keuhkoista että sai miehen yskimään. Hän kyyristyi nelinkontin yökkimään limaa kalliolle. Linjalla muidenkin parvien kadetit naureskelivat. Joku niiden ryhmänjohtajista yritti hyssytellä.
”
Edelleen!” Lehtelä huusi jo toivottoman kuuloisena. ”
Me puhutaan yleisellä kanavalla!”
Jooa veti visiirin alas ja painoi radiolinjan kiinni. Hän ei ollut nyt tällä tuulella.
*
Lehtelä jakoi heille termospullosta kuumaa kahvia, kun kaikki olivat vaihtaneet märistä varusteista kuivempiin. Hän piti Jooan katseesta tiukasti kiinni tämän kuppia täyttäessään. Punaisesta letistä oli irronnut hiuksia kehystämään hänen kiukunkireää ilmettään. Hän ei sanonut mitään. Lehtelä oli aina ollut tahdikas ryhmänjohtajana, ei koskaan antanut moitteita muiden edessä ellei ollut aivan pakko. Jooa oli kuitenkin varma, että saisi kuulla käytöksestään ennemmin kuin myöhemmin.
He istuivat tuulelta suojassa maasturin takana. Rannikkovartioston vene hinasi jo Palojoen parven ensimmäistä kadettia ilmaan. Jooan lumeen tiputtaman varakypärän kuulokkeista kuului läpi vaimeaa puhetta, jonka sanoista ei saanut selvää. Tuulenpuuska varisti pulleita vesipisaroita puiden oksilta Jooan takille ja hikisille hiuksille. Hanki oli ohut ja täynnä tippuvan sulaveden kovertamia reikiä. Se muistutti Jooaa ampumaharjoitusten maalitauluista. Aina välillä heidän takanaan metsässä tippui nuoskalunta maahan.
Kahvi oli liian kuumaa. Daniela heitti ensimmäisen kupillisensa olan yli kuusen juureen, uhri metsänhengille. Se sulatti kuopan lumeen. Martikainen pyöritteli silmiään ja mutisi jotain hyvän kahvin tuhlaamisesta. Lehtelä vaihteli painoa jalalta toiselle ja vilkuili vähän väliä piippariaan.
”Istu nyt kiireemmäksi aikaa”, Tumppu sanoi Lehtelälle ja pyyhki märät lumet puunrungolta, ennen kuin taputti paikkaa vieressään. Jooa hymähti pahvimukiin. Oikea herrasmies. Tumppu oli aina kieltänyt olevansa ihastunut, mutta kyllä he kaikki tiesivät, miten perso tämä oli punapäille. Tämä siisti vaivihkaa kypärän alla litistyneitä hiuksiaan, kun Lehtelä istuutui.
”Teidän pitäisi mennä parturiin”, Lehtelä kommentoi hieman kulmiaan rypistäen. ”Ihme, ettei kukaan ole teitä jo komentanut.”
Tumppu punastui.
Lehtelä katseli vielä hetken piipparin pimeänä pysyttelevää näyttöä, ennen kuin tunki sen taskuunsa. Toisesta taskusta hän kaivoi pieneksi taitellun paperin. ”Olettehan nyt kaikki pakanneet? Tässä ei ole enää kauheasti aikaa”, hän sanoi ja ravisti paperin auki. Jooa tunnisti sen pakkauslistaksi pitkänä venyvistä sarakkeista.
”Voi kuule”, Rutonen sanoi kieli ilkikurisesti hammasraossa vilkkuen, ”me pakattiin heti samana iltana, kun tiedettiin rouva ylikessun tykkäävän reippaista kadeteista.”
”Hyvä, hyvä”, Lehtelä sanoi, mutta hajamielisestä äänestä ja pakkauslistalla edestakaisin sahaavasta katseesta päätellen hän ei vittuilua kuullut. ”Kävittekö koko listan läpi?”
”Jep”, Jooa nyökytteli muiden mukana.
”Eikä siitä puuttunut mitään?”
Jooa ja Rutonen vaihtoivat katseita. Oliko se kompakysymys? Lehtelän lista oli ollut niin kaikenkattava, että siinä oli käsketty pakkaamaan vara-alusvaatekerrastollekin omat varavaatteet. Jooaa ihan ärsytti, miten Lehtelä heitä kohteli, kuin he olisivat olleet uusavuttomia lapsia. He olivat kaikki sentään samaa vuosikurssia, Lehtelä itse asiassa heistä kaikista nuorin, jos ikää katsoi. Mutta ehkä kadettiylikersantin ylimääräinen kaluuna hihassa painoi niin paljon että ihan vanhensi.
”Se on sitten ihan teidän oma mokanne, jos unohdatte jotain”, Lehtelä sanoi ja katsoi merkitsevästi vain Jooaa. Jooa nyrpisti nenäänsä, mutta vasta sen jälkeen kun Lehtelä katsoi pois.
”No, nopeastihan sitä rynkyllä pääsee hakemaan, jos jotain unohtuu”, Rutonen vitsaili. Jooa vähän naurahti. Lehtelä sen sijaan pyöritteli silmiään, kuin lasten seurassa. Oli se ylimääräinen kaluuna hihassa tainnut myös viedä kaiken huumorintajunkin.
Puhe kääntyi Turussa talven yli huollossa olleisiin rynnäkkölentokoneisiin. Jooa antoi keskustelun mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta saman tien ulos. He olivat käyneet koneiden noudon logistiikan niin moneen otteeseen läpi että Jooa näki siitä jo unia. Hän nyppi pikkurillin laastaria. Olo ei ollut hyvä. Tuntui kuin märät lentovarusteet olisivat vieläkin roikkuneet päällä. Ajatukset poukkoilivat pääkopassa eikä niistä saanut millään otetta. Kahvikin oli pahanmakuista, Lehtelä keitti aina liian laihaa.
”Mä taidan mennä tupakalle”, Jooa ilmoitti ja melkein kompastui jaloissa lojuvaan varakypärään noustessaan. Hän piti katseensa visusti reikälumessa maasturin taakse kävellessään. Hän ei halunnut tietää, saiko sääliviä katseita peräänsä.
Rannassa tuuli oli kova ja kylmä. Jooasta tuntui, että se oli yltynyt heidän kahvitellessaan. Hän käänsi tuulelle selkänsä ja painoi turkislakin paremmin korvien päälle. Sormet jo punoittivat, kun hän riisui hanskat ja etsi tulitikut povitaskusta. Rannikkovartioston paatti putputti edestakaisin rantaviivaa pitkin.
Tupakka oli jo puolillaan, kun märässä lumessa lotisevat askeleet lähestyivät takaa. Niissä oli tietynlaista terhakasta ylpeyttä, jota vain Martikaisen ja Lehtelän askelissa oli. Ja koska Martikainen ei koskaan vapaasta tahdostaan puhunut heistä kennekään kanssa kahden, Jooa arvioi tulijan Lehteläksi.
”Vähänevalta tulee varmasti palautetta”, Lehtelä sanoi hänen rinnalleen astuessaan. Äänessä oli syyllistävä sävy. Tuuli heilutti villisti punaisia hiussuortuvia. Tämän paljaat korvanlehdet olivat yhtä punaiset.
Jooa tuhahti ja potkaisi lunta sulaan rantaveteen.
”En yrittänyt tuolla hönkiä sun niskaasi”, Lehtelä sanoi. Jooa näki silmäkulmastaan, miten kovasti tämä yritti tavoittaa hänen katsettaan. Jooa ei suostunut kääntämään päätään. Häntä ärsytti, että Lehtelä oli jättänyt teitittelyn ja yritti puhua pelkkänä tiimikaverina.
”Ohjaaminen kuuluu mun tehtävänkuvaan”, Lehtelä jatkoi ja tuijotti jo avoimen tuimasti Jooaa. ”Otit nyt ihan turhaan siitä itseesi.”
Jooa piti katseensa itsepintaisesti Rannikkovartioston veneessä. Lehtelä lopulta antoi periksi ja kääntyi katselemaan itsekin merelle päin.
”Jos Vähäneva kysyy, sano, että annoin sanallisen varoituksen epäasiallisesta käytöksestä.”
Jooa poltti tupakan loppuun. Palojoen seuraava kadetti hinattiin ilmaan.
”Onko… sulla kaikki hyvin?” Lehtelä tapaili varovaisesti uuden keskustelun aloitusta. ”Ihan noin muuten.”
”Joo on”, Jooa vastasi liian nopeasti ja kohautti toista olkaansa, yritti näyttää huolettomalta. Hän oli kyllä osannut varautua kysymykseen jo Lehtelän askeleet kuullessaan, mutta valheen vääntäminen tuntui silti vaikealta.
”Näytät väsyneeltä”, Lehtelä sanoi.
”Koska mä olen”, Jooa naurahti katkerana, ”perkeleen silli mun yläpunkassa väänteli ja käänteli koko yön. Ei siinä kitinässä saanut nukuttua. Ja kehtasi kuittailla mun silmäpusseistani aamulla!”
Lehtelä ei noteerannut hänen kertomustaan millään tavalla. Tämän silmien katseessa oli jotain samaa kuin Sirpalla aina silloin, kun tämä mietti, mistä valheesta läksyttäisi Jooaa ensimmäisenä.
”Mutta mieluummin se kuin joku piereskelemässä alapunkassa”, Jooa lisäsi nopeasti ja väänsi suun väkisin hymyyn.
Lehtelän koko naama rypistyi. ”Iljettävää.”
”Rutonen sen otti esiin ensimmäisenä”, Jooa puolusteli.
”Ja sun on aivan pakko sanoa perässä? Jos Rutonen hyppää sillalta, hyppäätö säkin?”
”No en mä sillalta. Heittoistuimella kyllä. Jos on ihan pakko.”
Lehtelä ei ollut nauravaista sorttia, mutta kommentti ansaitsi häneltä silti nopean hymynkareen.
Silloin tämän taskussa piippasi. Lehtelä kaivoi piipparin niin nopeasti että se melkein tippui hänen käsistään hankeen. Jooa katsoi, miten naisen ilme valahti ammatillisen vakavasta synkäksi. Ilme rutisti Jooaa inhottavasti vatsasta. Lehtelä pisti piipparin takaisin taskuunsa.
”Kaikki hyvin?” Jooa kysyi.
”Joo on”, Lehtelä vastasi, liian nopeasti kuulostaakseen totuudenmukaiselta. Hän vältteli Jooan katsetta. ”No. Parempi mennä takaisin. Ennen kuin Daniela kaataa kaikki kahvit menninkäisille.”
