Ficin nimi: Varomaton ja kiittämätön katti
Kirjoittaja: Naks
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: k-11
Mukana: Alastor & Husk/Angel
Genre: Draama, hurt/comfort ja angst
Summary: “Sinuna kuuntelisin kullanmuruasi, Husker kuomaseni”, Alastor livautti varjojen kerääntyessä hänen ympärilleen. “En ajatellut neuvotella kanssasi yhtään enempää.”
A/N: Tämä ei aivan ehtinyt ajallaan pöytälaatikkoviikon viimeiseksi, kun jäin tekemään illasta liiaksi kouluhommia ja temppuilin pizzahaasteen kanssa melkein unohdettuani yhden ainesosan. xD Ehkä liväksi vähän alisuoriuduin sen kanssa, pakko myöntää. Lisäksi teksti vain paisui kuin pullataikina, lopetus tuntuu vähän sinne päin olevalta ja lisää juttuja tunki jatkuvalla syötöllä mukaan. 😂 Tätä oli samalla kiva kirjoittaa, mutta samalla hankalaa, kun hahmotkin tuntuivat venkoilevan sinne tänne. Osallistuu haasteisiin Pizzaperjantai II ja Paritusketjuhaaste (Husk/Angel).
***
Alastor ei pitänyt siitä, ettei sovittuja tapaamisia ja ajankohtia noudatettu. Tilanne oli erityisen sietämätön, jos joku hänen alaisistaan ei suhtautunut hänen määräyksiinsä ja antamiinsa tehtäviin asiaankuuluvalla vakavuudella. Siinä kohtaa kyse ei ollut edes alaisesta, vaan sielusta, jota hän piti hallussaan. Se oli monessa määrin sitovampaa kuin tavallinen esimiehen ja alaisen välinen suhde. Husk ei ollut myötämielisin hänen omistamistaan sieluista, mutta ei tällä myöskään ollut tapana jättää tekemättä hänen tahtonsa mukaan. Sinä iltana Alastor oli kuitenkin odotellut tätä saapuvaksi huoneeseensa jo monta minuuttia. Täsmällisyys oli tietysti joskus hankalaa sillä puolen tuonpuoleista, mutta vanhan koulukunnan herrasmiehenä Alastor närkästyi silti. Jotain tapoja sieti olla!
Kun viisitoista minuuttia oli kulunut, Alastor kopautti kävelykeppinsä tyytymättömästi mattoa vasten ja liukeni varjoksi huoneen nurkkiin. Husk oli oletettavasti hotellissa, joten varjoissa hiipimällä hän saattoi paikantaa tämän olinpaikan nopeasti. Isännillä ja emännillä oli aina keinonsa löytää kadonneet tai karkuteille kipaisseet sielunsa. Moinen olisi sieluketjun avulla käynyt käden käänteessä, mutta perinteinen etsiminen herätti hänessä kuplivaa intoa. Se oli kuin metsästämistä ja saaliin vaanimista.
Alastor etsi ensimmäiseksi hotellin ala-aulasta ja baarista, mutta tuloksetta. Paikalla häärivä Nifftykään ei ollut kuulemma nähnyt Huskia muutamaan tuntiin, mutta epäili tämän hilpaisseen ulos nauttimaan happosadetta enteilevästä syyssäästä. Alastor epäili asiaa, mutta lupasi ottaa Nifftyn ehdotuksen huomioon. Tyhjä oli myös Huskin oma huone, eikä hän löytänyt etsimäänsä hotellin keittiöstä tai kirjastostakaan. Kuntosalillekin Alastor poikkesi sen osuessa matkan varrelle, mutta paikalla olivat vain prinsessa ja Vaggie keskellä keihäiden kanssa käytävää lähitaisteluharjoitusta. Molemmat olivat kirkaisseet hänen ilmestyttyään paikalle ja melkein sohaisseet toisiaan säikähdyksen tuoksinnassa. Alastor oli hymyssä suin toivottanut illanjatkoa ja vetäytynyt takaisin hotellin puitteisiin Vaggien espanjankielinen kirosanatulva perässään.
Alastor rapsutti leukaansa aprikoivasti, kunnes hänellä välähti. Kas kummallisuutta, kun hän ei ollut aiemmin tajunnut Angel Dustin huoneesta etsiä. Huskin yhyttäminen sieltä oli vieläpä todennäköisempää kuin niistä parista paikasta, joihin hän oli ehtinyt jo livahtaa.
Alastor tupsahti Angelin huoneen oven taakse ja havainnoi sieltä mahdollisesti kantautuvia ääniä. Mikäli hän kuulisi jotain sukupuoliaktiin viittavaa, hänen kai täytyisi säädyllisyyden nimissä antaa asiansa odottaa. Ei sillä, että hän silti välttämättä vaivautuisi tekemään niin.
Husk saisi kyllä heittää hyvästit kiveksilleen, jos tämä oli kehdannut jättää huomiotta isäntänsä määräykset miehuuden kostuttelun kustannuksella.
Kuullessaan Huskin hiljaisen äänen Alastorin silmät kaventuivat pahaenteisesti. Hän luikersi äänettömänä varjona oven ali ja jäi häilymään katonrajaan. Huoneen hämäryydessäkin hän erotti Huskin, joka pötkötti kyljellään täysissä pukeissa sängyllä Angelin kanssa, josta ei huovan alta näkynyt kuin valkeita hiustupsuja. Sillä tavalla yhdessä makoillessaan ne kaksi näyttivät sinänsä suloisilta, mutta näky sai Alastorin ärsyyntyneen virneen nykimään. Se oli aivan väärä ajankohta moiselle rentoutumiselle. Hän ajatteli tehdä läsnäolonsa tiettäväksi suurieleisen showmiehen tavoin, mutta päätti hetken kuunnella Huskia tämän kertoessa Angelille jotain.
“...ja tiedätkö, mitä kävi, kun viimein sain sen kalan nostettua laiturille? Otin siitä kiinni kuin kuka tahansa kuusivuotias nassikka, ja ennen kuin sain koukun irti sen huulesta, se pirulainen avasi selkäevänsä! No minä sitten tietysti huusin kuin syötävä, ja isäukon piti juosten rynnätä paikalle katsomaan, että mitä oli tapahtunut...”
Alastor piti jokseenkin kiintoisana sitä, että Husk, jolla olisi ollut tuhansia mielenkiintoisempia tarinoita hihassaan, oli päätynyt viihdyttämään mielitiettyään lapsuutensa kalatarinalla. Kertomusta kuunnellessaan hänen huomionsa kiinnittyi toiseenkin ääneen, joka oli kuin hiljaista pihinää ja huohotusta. Hänellä oli aavistus äänen lähteestä, mutta siitä kummemmin huolehtimatta Alastor lipui tummana hahmona alas ja otti oman muotonsa.
“...ja lopulta se ahven – kristus perkele...!” Huskin tarina katkesi säikähtäneeseen hengähdykseen, mikä sai Alastorin hymyilemään erityisen leveästi.
“Hyvää iltaa, Husker, Angel Dust! Onkos ollut mukava ilta?”
“Väittäisin, että kaukana siitä”, Husk murahti ja pomppasi vanhaksi kolliksi yllättävän ketterästi istumaan sängylle. Tämän katse oli varautunut ja pupillit kapeat, korvat painuivat luimuun ja häntä huiskahteli levottomin pyyhkäisyin vasten petiä. “Pomo, voin selittää...”
“Selittää? Minusta tässä on kovin vähän tarvetta sellaiselle”, Alastor virkkoi. “Nähdäkseni kyse on siitä, että vaikka olin käskenyt sinua tapaamaan minut tänä iltana tärkeän asian tiimoilta, sinulla oli parempaa tekemistä kertoilla täällä onkiretkestäsi?”
“Äh, vittu... Olen ihan sanoinkuvaamattoman pahoillani, että unohdin tulla paikalle –” Husk kavahti, kun Alastor otti pari askelta lähemmäs.
“Niinkö? Ehkä minäkin olen sanoinkuvaamattoman pahoillani siitä, mitä tuleman pitää?”
“E-ei! En tajunnut yhtään, miten aika – hei, Angel...”
Huskin matelu keskeytyi, kun viltin alle pesiytynyt Angel kömpi pystympään. Alastorin merkille panemat hinkuvat ja korahtelevat äänet saivat selityksen hänen silmäillessään Angelin ulkoista olemusta. Tämän objektiivisesti sievät kasvot olivat ruhjeilla ja mustelmilla, jotka koristivat viltin alla tämän koko kehoa hauraanvarovaisista liikkeistä päätellen. Kapeat jäljet kaulan ympärillä, verenpurkaumille ärtyneet silmät ja vinkuva hengitys kertoivat lisäksi, että joku oli kuristanut Angelia pahan kerran. Se joku ei ollut kuitenkaan käyttänyt niin paljon voimaa, että olisi murskannut Angelin henkitorven ja sallinut tämän herätä taas henkiin keho priimakuntoon parantuneena. Sääli sinänsä.
Olihan se, mitä Alastor parhaillaan todisti, tietenkin paljon julmempi ja tehokkaampi opetus.
“Angel, käy takaisin makuulle”, Husk pyysi epätavallisen huolehtivaisena, mutta Angel painoi kätensä tämän hartialle ja iskosti katseensa Alastoriin.
“Älä syytä Huskia, Al... Hän oli täällä... vain minun takiani ja... piti minulle seuraa...” tämä kähisi kivuliaiden hengenvetojen läpi. “Ei ollut tarkoitus pilata... iltaasi mitenkään...”
“Älä ota syytä niskoillesi minun virheestäni!” Husk murahti ja sai osakseen tylyn silmäyksen mielitietyltään.
“Totuuttahan minä kerron... vitun aasi...” Angel henkäisi ja irvisti puhumisen ollessa selkeästi työn ja tuskan takana. Husk laski tassunsa tämän selälle, ja Alastorin olisi tehnyt mieli kallistaa päätään hellälle eleelle. Oltiinpa sitä ritarillisia.
“Hyvä on, viivästyksen olosuhteilla lienee enää triviaalinen merkitys! Tarvitsen sinut joka tapauksessa mukaani välittömästi, Husker”, Alastor virkkoi kävelykeppiään pyöritellen ja haastoi tätä tuijotuksellaan. “Sinä tiedät, mitä syksyn koittaminen merkitsee muutamalle velalliselleni, joka on jättänyt osuutensa hoitamatta... Tahdon, että teet tyytymättömyyteni heille selväksi.”
“Sekö... sekö ei voi yhtään odottaa?” Huskilla oli otsaa kysyä, vaikka tämä kovasti yrittikin näyttää nöyrältä.
“Että kuinka?” Alastorin ympäriltä kuului radion rätinää, mikä sai Huskin karvat pystyyn.
“Kaikella ja suurimmalla kunnioituksella... minua tarvitaan nyt täällä”, tämä taisteli esiin hampaidensa välistä.
“Husk, älä ole typerä...!” Angel kähähti ja omasi selkeästi enemmän itsesuojeluvaistoa kuin rakastajansa. Angel Dust se takuulla tiesi, miten miellyttää sitä, joka sieluketjun toista päätä piteli hyppysissään.
“Sinuna kuuntelisin kullanmuruasi, Husker kuomaseni”, Alastor livautti varjojen kerääntyessä hänen ympärilleen. “En ajatellut neuvotella kanssasi yhtään enempää.”
“En vittu välitä siitä nyt...!” Husk äyskähti ja huudahti, kun myrkynvihreä ketju kalahti hänen kaulansa ympärille Alastorin kärsivällisyyden tullessa rytinällä päätökseen. Ai, ai, miten varomaton ja kiittämätön katti.
“Mutta hänestä välität, EIKÖ VAIN?!” Alastor ääni rätisi korviajuumaavasti, ja demonimuodossaan hän noitui esiin mustia köysiä, jotka syöksähtivät Angelin käsien ja kaulan ympärille kuin marionetin narut.
“Älä vittu koske häneen! Jätä hänet rauhaan!” Husk huusi ja rimpuili ketjussaan kurkottaen kohti Angelia.
“Niin, ehkä minä voisin jättää hänet ikuiseen rauhaan, hmm?” Alastor hekotti. Hänen sarvensa kasvoivat, hänen piirteensä vääristyivät, ja vihreä savu väreili hänen jalkojensa juuressa. “Mitä se tekisikään sinulle, Husk? Miltä tuntuisi tietää, että tuo sietämätön ja epäkunnioittava asenteesi on syypää siihen, että yksi surkean tuonpuoleiselämäsi harvoista valoista lauleskelee neonvaloklubien sijaan minun lähetykseni kunniavieraana –”
“Ei, ei, ei! Älä satuta häntä –”
“SITÄKÖ SINÄ HALUAT, HUSKER?”
“EN HALUA! Pyydän, lopeta!” Husk mylväisi kyyneleet kasvoilleen noruen ja kiskoi ketjuaan yrittäessään päästä irti. Alastor epäili, että Husk olisi voinut jopa hyökätä hänen kimppuunsa paljastaessaan hänelle hampaansa sillä tavoin, mutta päällekäymisen yritykseen tällä ei näyttänyt riittävän rahkeita. Viime kädessä terve järki näytti voittavan.
“Ehkä sitten tahtoisit itse hänen tilalleen?” Alastor virkkoi palatessaan normaaliin muotoonsa ja laski irti Angelista, joka lysähti voimattomana sängylle. Husk syöksähti tätä kohti, muttei edelleenkään päässyt tarpeeksi lähelle. “Sitä sinä tunnutkin kerjäävän, kun noin minulle leukojasi louskutat!”
“Tee minulle mitä haluat, mutta Angeliin et saatana koske...!”
Alastor hohotti ja kiristi otettaan ketjusta, jolloin Husk joutui siirtymään lähemmäs sängynreunaa välttääkseen kuristumasta. “Tiedätkö, alan ihan pitää ideastani! Vaan mitä tuhlausta olisi laittaa radion kaltaiseen uniikkiin kulttuuriaarteeseen vanhan kollinraiskan mouruamista... Ehkä minulla on sinulle muuta käyttöä? Ensin voisin katkoa nuo komeat siipesi ja sitten nylkeä nahkasi taljaksi takan –”
Alastor yllättyi hienoisesti, kun Angel kompuroi äkisti pystympään ja tarttui Huskin sieluketjusta vetäen itsensä tämän eteen. Eipä tästä vakavasti otettavaksi suojakilveksi ollut, kun pysyi hädin tuskin tolpillaan, mutta ele oli ihailtava. Ehkä hän oli aliarvioinut Angelin pystyvyyttä ja voimia.
“Hei Al... hah, tuo vitun idiootti... ei tosiaan tiedä mitä suustaan... päästelee...” Angel hengähteli ja huitaisi välinpitämättömästi kädellään Huskin suuntaan. “Pääset paljon vähemmällä... jos jätät vaan huomiotta... noin läpipaskan asenteen... Väitän sinun... olevan sellaisen yläpuolella...”
Alastor päästi hersyvän naurunpuuskan. Imartelun ja manipuloinnin harmonia oli ihastuttavassa ristiriidassa sen kanssa, että Angelin olemus antoi ymmärtää tämän repivän hänen päänsä irti, jos hän kajoaisi Huskiin sormellaankaan.
“Ah ja voih, olisipa ystävämme Husk yhtä kykeneväinen moisiin kaunopuheisiin!” Alastor päivitteli päätään pudistellen ja päätti osoittaa armoa. Hän oli saanut jo riittävästi hupia, eikä Huskista olisi muutenkaan ollut hänelle tarpeeksi hyötyä mattona takan edessä.
Vihreä ketju katosi Huskin kaulan ympäriltä, ja tämä loikkasi heti syleilemään Angelia varovaisesti.
“Angel! Oletko kunnossa?”
“Joo joo... Älä minusta huolehdi...” Angel taisteli hymyä huulilleen ja pyyhki kyyneljuovat Huskin poskilta. “Nyt menet tekemään hommasi... ja perit hyvät velat...”
“Mutta sinä –” Husk aloitti, mutta Angel työnsi etusormensa tämän huulia vasten.
“Stai zitto, amore mio...” Angel loi Huskiin tiukan katseen, mutta painoi hellän suudelman tämän poskelle. “Devi stare calmo adesso... stupido gatto del cazzo...!”
Alastor virnisti herttaiselle näylle. Hänen italiansa ei ehkä ollut kummoista, mutta Angelin sanojen sanoma ei jäänyt häneltä pimentoon.
“Sinussa on tosiaan suostuttelijan vikaa”, hän virkkoi Angelille, kun Husk oli suvainnut nousta tämän viereltä. “Yhtä lailla sisusi on ihailtavaa!”
“...kiitti...” Angel hymähti vailla ilon häivääkään.
“Sallihan minun osoittaa myötämielisyyttäni.”
“Hei, mitä –” Husk sähähti, kun Alastor kohotti kätensä, ja vihreitä valonjuovia leijui kohti Angelia. Seuraavassa hetkessä tämä hieroskeli mustelmatonta kurkkuaan ja kosketti hämmentyneenä ruhjeettomia kasvojaan.
“Mitä vittua...” tämä mutisi ja veti ahnaasti henkeä ilman kulkiessa jälleen ongelmitta. “K-kiitos...”
“Eipä kestä!”
“Angel?” Husk sopersi yhtä yllättyneenä, mikä sai Alastorin kohottamaan kulmiaan. Tokihan tämä oli perillä siitä, mihin kaikkeen hänen mahtinsa pystyi?
“Olen okei, beibi”, Angel sanoi pehmeästi. “Kaikki on hyvin, mene jo. Olen täällä, kun palaat...”
“Pysy turvassa”, Husk murahti viimeiseksi, ja Angel lähetti tälle lentosuukon.
“Varo sinä sitä viheliäistä syyskeliä... Et todellakaan halua happoja niskaan, muru.”
Alastor kulki ylväästi hotellin käytävää luimisteleva Husk vanavedessään. Hän saattoi tuntea tämän vihaa huokuvan katseen porautuvan selkäänsä, mutta päätti jättää asian huomiotta. Hän ei mennyt takuuseen, että tämä täysin ymmärsi, mitä oli lähes aiheuttanut niskurointinsa ansiosta, mutta tokkopa hänen kannatti enempää aikaa tuhlata sinä iltana vanhan kollin ojentamiseen. Sillä kertaa kuri ja järjestys oli palannut hyvällä, ja olennaista oli se, että hän saisi viimein lähettää Huskin pimeään syysyöhön ja keittää itselleen kamomillateetä.
“Tiedätkö, sinulla olisi Angelilta paljon opittavaa”, Alastor virkkoi kaikesta huolimatta.
“Tiedän, pomo.”
“Kai myös tiesit, että rakkautesi häneen on sinulle suorastaan tähtitieteellinen heikkous?” Alastor kohtasi Huskin katseen, joka oli samanaikaisesti äreä ja niin lyöty, että se ihan huvitti.
“Tiedän, pomo.”
“Se asia sinun kannattaa aina pitää mielessäsi. Joku voi vielä käyttää asiaa hyväkseen”, Alastor virkkoi ennen kuin lähetti omistamansa sielun matkoihinsa tehtäväänsä hoitamaan.
“Tiedän, pomo...” Husk murahti katsomatta häneen päin.
