Kirjoittaja Aihe: He tulivat isäni maalle • S • one-shot  (Luettu 44 kertaa)

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 12 963
  • Who am I, really?
He tulivat isäni maalle • S • one-shot
« : 23.02.2025 13:29:56 »
Ficin nimi: He tulivat isäni maalle
Fandom: Harry Potter
Kirjoittaja: Odo
Genre: yleistä draamaa, angst
Hahmot: Ginny Weasley, OC (Arnold Palovaara)
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Hahmot tai alkuperäisteos eivät ole omani. Ne kuuluvat J. K. Rowlingille.

A/N: Palasin tämän pariin ajatuksella, voinkohan saada tämän vaikka valmiiksi. Tämähän oli valmis joskin korjasin muutaman typon ja lankesin hiomaan joitain lauseita tai muita yksityiskohtia. Piti ihan penkoa Finiä, enkö ole muka julkaissut tätä, kun yleensä valmiit tekstit päätyvät rytinällä Finiin. Mikä lie ollut syynä, ettei tämä Spotify Wrapped-haasteficci päätynyt tänne asti, vaikka dediskin (ennen lisäaikaa) meni jo. Ficci perustuu löyhästi kappaleeseen Ne tulivat isäni maalle Maustatytöiltä (linkki vie YouTubeen). T.U.H.O.-jaoston "tuho" aiheutti harmaita hiuksia, mutta lopulta keksin taikatalojen ulosotot, hävitykset ja omistajuussiirrot. Toivottavasti pidätte! Huomasin itse ilokseni, että tämähän oli ihan kelpo kokonaisuus, kun luin sen ajatuksen kanssa ja odotin jotain seinään loppuvaa tai muuten keskeneräistä räpellystä. :D


“Siihen tulee muutos. Tonttinne ja sitä myötä talonne omistajuussiirrosta olisi pitänyt tulla kirje teille, rouva. Mitä taas talon hävitykseen tulee, on lyhyesti todettava, että kyse on myös alueen turvallisuudesta. Olemme saaneet raportteja alueen epävakaasta taikuudesta, joka epäilemättä tulee tuosta hökkelistä. On hyvä, ettette enää asu siinä, arvon rouva.”


He tulivat isäni maalle

Ginny ei ollut osannut kuvitella, että mikään voisi olla pahempaa kuin vanhempiensa menettäminen. Ei ennen kuin ministeriön virkamies saapui.

“Asutteko täällä, rouva?” virkamies kysyi ja katseli Kotikolon villiintyneitä tiluksia. Tämän kättely oli ollut reipas ja itsevarma.

“En, en oikeasti”, Ginny vastasi hajamielisesti. Ei heistä kukaan enää asunut varsinaisesti Kotikolossa. Rönsyilevä talo näytti autiolta ja hiljaiselta sen jälkeen, kun Molly ja Arthur Weasley oli haudattu ja talo oli jäänyt tyhjilleen. Lapset asuivat kukin tahoillaan.

“Se on hienoa kuulla, rouva Potter!” virkamies sanoi leveästi hymyillen ja Ginny hätkähti.

“Mitä tarkoitatte? Herra… Kuka te oikeastaan olittekaan?” Ginny kysyi. Hänellä oli raskas ja uupunut olo. Hän oli ollut loitsimassa syksyn puista varisuttamia lehtiä. Pihassa riitti työtä, vaikka jopa menninkäiset tuntuivat jättäneen Kotikolon.

“Olen Taikaministeriön virkamies Arnold Palovaara ja tulen T.U.H.O.-jaostosta. Palveluksessanne, rouva”, virkamies esitteli itsensä. Ginnylle tuli huono olo, mutta hän kätteli toistamiseen virkamiestä. Tällä kertaa kädenpuristus oli edellistäkin reippaampi kuin he olisivat tehneet sopimuksen. Ginny ei aavistanut mitään hyvää.

“T.U.H.O.?” Ginny kysyi, sillä hän ei ollut kuullut koskaan T.U.H.O.-jaostosta, vaikka hänen isänsä, veljensä ja sittemmin puolisonsakin työskentelivät ministeriössä.

“Taikatalojen ulosotot, hävitykset ja omistajuussiirrot, tietenkin. Harmillista, kuinka moni taikatalo nykyään on täysin rempallaan ja jopa vaaraksi alueen menestykselle, ymmärtänette”, virkamies sanoi kevyeen puhetapaansa.

“Kotikolo ei ole myytävänä ja tontista on maksettu kaikki asianmukaiset vuokrakulut aivan vastikään. Kotikolon omistajuus on siirtynyt vanhempieni pois menon johdosta meille lapsille. Kaikille kuudelle”, Ginny vastasi terävästi. Hän ei ymmärtänyt, mitä virkamies teki heidän lapsuudenkotinsa pihalla.

“Ah, ette siis saaneet kirjettämme? Kuinka harmillista”, virkamies sanoi eikä vaikuttanut olevan oikeasti pahoillaan.

“En, joten ehkä teidän olisi hyvä nyt poistua. Kotikolon omistamme me”, Ginny vastasi.

“Arvoisa rouva Potter. Tämä tässä on päätös suoraan johtoportaalta. Saukkonummen vuokratontit siirtyvät Taikaministeriön haltuun ja niillä jo aikansa eläneet taikatalot tullaan purkamaan. Kyse on alueen elinvoimaisuudesta.”

“Elinvoimaisuudesta? Eihän täällä ole kuin me ja naapurimme —”, Ginny aloitti, mutta virkamies pudisteli päätään.

“Siihen tulee muutos. Tonttinne ja sitä myötä talonne omistajuussiirrosta olisi pitänyt tulla kirje teille, rouva. Mitä taas talon hävitykseen tulee, on lyhyesti todettava, että kyse on myös alueen turvallisuudesta. Olemme saaneet raportteja alueen epävakaasta taikuudesta, joka epäilemättä tulee tuosta hökkelistä. On hyvä, ettette enää asu siinä, arvon rouva.”

 “Se on meidän kotimme! Me voimme kunnostaa Kotikolon kyllä teidän määräyksienne pohjalta, mutta purkaa te ette sitä saa!” Ginny kivahti.

“Tässä on virallinen päätös Saukkonummen vuokratonttien siirtymisestä Taikaministeriön hallintaan. Ja olkaa hyvä, tästä voitte tutustua omistajuussiirron yksityiskohtaisiin asiakirjoihin ja viimeiseksi raporttiin taikatalonne yleiskunnossa ja sen aiheuttamista häiriöistä”, virkamies sanoi ja loitsi esiin kasan pergamentteja, joissa kaikissa oli Taikaministeriön leima ja joukon T.U.H.O.-jaoston jäsenien allekirjoituksia.

“Ette te voi”, Ginny sanoi niin rauhallisesti kuin suinkin pystyi. Hänen kasvojaan punoitti silkka raivo virkamiehen huolettomuutta asioissa, joista tämä ei selkeästi tiennyt mitään. Ginny nappasi asiakirjat ja alkoi tutkia niitä.

“Mitä te haluatte Saukkonummesta? Ei Taikaministeriö tee mitään tällä alueella, jossa —” Ginny vaati tietää, mutta taas virkamies keskeytti hänet.

“Voitte olla huoleti. Saukkonummen elinvoimaisuudesta tullaan huolehtimaan”, virmamies sanoi ja nyökkäsi pergamentteja kohti. Tapaamisiin, rouva Potter. Lukekaa saamanne pergamentit huolellisesti, sillä me palaamme pian. Rauhallista päivän jatkoa.”

Oli mahdotonta toipua täysin vanhempiensa pois menosta ja nyt Taikaministeriö aikoi viedä heidän lapsuudenkotinsa, jossa oli Ginnyn koko ydinperheen historia. Vanhempien sekä kodin menettäminen oli liikaa. Kotikolossa oli yhä kuvat heistä kaikista ja joskus Ginny oli varma, että haistoi myös äidin ominaistuoksun, kun ylläpiti paikkoja haiskujen varalta. Kotikolo oli ollut isän rakentama ja laajentunut aina, kun uusi perheenjäsen oli tullut tietoon. Nyt se oli autio ja hiljainen, mutta se oli yhä kuin koko Weasleyn perheen yhteinen sydän.

*

Jäljellä ei ollut mitään, kun ministeriö oli toteuttanut suunnitelmansa tuhota kaiken sen, mitä Ginny Weasley oli kutsunut kodikseen. Hän oli ilmiintynyt Saukkonummen nummille ja näki, miten velhot leijuttivat viimeisiä kaadettuja puita yli nummien. Hän näki paikan, jossa ennen oli ollut Kotikolo. Se oli myllättyä maata ja uusia perustuksia jollekin, mitä kutsuttiin tulevaisuudeksi.

Edes Harry ei ollut voinut mitään ministeriön suunnitelmille. Kukaan ei ollut voinut. Rattaat olivat pyörähtäneet käyntiin ja kaikki mikä muistutti kodista oli sahattu, murskattu ja hävitetty. Ginny tiesi, että ministeriö kaipasi kipeästi rahaa, mutta hän ei voinut käsittää, miten Saukkonummen tuhoaminen olisi edistänyt mitään niin paljon, että tuhoaminen olisi ollut välttämätöntä.

Ginny tunsi fyysistä kipua katsellessaan tuhoa ja silmiä kirveli savu, joka kohosi korkeina pylväinä sieltä, missä poltettiin jäänteitä taloista, jotka ennen olivat olleet osa eloisaa Saukkonummea. Myös maata poltettiin: nurmipaloja oli joka suunnalla, sillä maa piti käsitellä jotain sellaista varten, mitä Ginny vihasi jo nyt koko sydämestään.

Kaipaus kotiin korvensi Ginnyä. Hän kaipasi isää, joka olisi puhunut T.U.H.O.-jaostolle. Temperamenttista äitiään, joka olisi antanut Arnold Palovaaran kuulla kunniansa.

Ginny oli kyllä yrittänyt vakuuttaa ministeriötä, hän oli pyytänyt, raivonnut, anellut, käskenyt ja vedonnut läheisiinsä ministeriössä, mutta T.U.H.O.-jaosto oli pitänyt pintansa. Ginny oli lamaantunut raivonsa hiivuttua, eikä kyennyt enää kuin katsomaan hävitystä. Raha, joka oli syy kaikkeen oli nyt asia, jota Ginny vihasi eniten. Hän vihasi ahneutta, vaikka oli koko lapsuutensa ajan halunnut enemmän. Nyt, kun hän näki köyhän, mutta rakkaan kotiseutunsa olevan poissa, rahalla ei ollut väliä. Hän ymmärsi, ettei sillä olisi kuulunut olla väliä ennenkään. Hänellä oli ollut rakastava perhe. Äänekäs ja omalaatuinen, välillä ärsyttäväkin, mutta rakas yhtä kaikki. Ginny kaipasi kipeästi äitinsä lohtua ja isänsä neuvoja.  He olivat poissa. Kotikolo oli poissa. Koti oli poissa… Eikä mikään määrä kaljuunoita toisi mitään niistä takaisin. Ginnyn olo oli avuton. 

Ensimmäistä kertaa Ginny oli iloinen, ettei Molly ja Arthur Weasleyta oltu haudattu kotiin. Hän ei uskonut, että se olisi estänyt ministeriötä, eikä hän olisi voinut koskaan hyväksyä vanhempiensa hautoihin kajoamista. Nyt, sentään Saukkonummen vanha hautausmaa, sai pysyä koskemattomana. Se oli kaukana Kotikolosta, mutta Ginny halusi kävellä matkan ja nähdä omin silmin, mitä nämä velhot ja noidat rakensivat. Perustukset jatkuivat Kotikolon tiluksilta vielä pitkän matkaa, mutta kukaan ei tuntunut tietävän, mitä paikalle tulisi. Useita taloja, Ginny päätteli, mutta miksi uusia… Vanhat olivat olleet asukkaidensa rakastamia, ne olivat olleet koteja. Rakennustyöt vaivasivat Ginnyä.

Päästyään hautausmaalle, Ginnyn valtasi syvä masennuksen aalto. Hän ei voinut estää itseään itkemästä, pyytämästä kerta toisensa jälkeen anteeksi, ettei hänestä ollut vastustamaan ministeriötä. Hän toivoi, että äiti ja isä ymmärtäisivät, vaikka sisimmässään hän tiesi etteivät he olleet enää kuulemassa häntä. Masennus tuntui koko ruumiissa: se puristi rintalastaa, sai itkun puskemaan valtoimeen ja hengen ahdistumaan. Se ei ollut ahdistusta vaan kokonaisvaltaista, viipyilevää ja mustaa. Kuin ankeuttajat olisivat saapuneet, vaikka nummi oli autio ja hautausmaalla ei ollut ketään tai mitään. Ei Ginnyn lisäksi.

Ginnyn nyyhkytys lakkasi hitaasti ja muuttui korventavaksi kaipuuksi ja vihan tunteet tekivät paluuta. Miksi? Hän kysyi itseltään ja halusi huutaa kysymyksensä koko maailmalle. Kyyneltensä takaa Ginny katsoi vanhempiensa hautakiveä. Miksi? Hän toisti kysymyksen. Kaikki ne tunteet, jotka risteilivät hänen mielessään lamaannuttivat hänet pitkäksi aikaa paikoilleen. Polvilleen vanhempiensa viimeisen leposijan eteen. Ikävä. Anteeksipyyntö. Kaiken menettäminen korvensi häntä.

*

Rasittuneiden velhojen ja noitien lepokoti. Siksi uutta aluetta ja kirottuja rakennuksia nimitettiin. Ginny vihasi sitä kaikkea, sillä kauniin lepokoti sanan takana kerättiin kaljuunoita väsyneiltä. Ginnykin tunsi olonsa uupuneeksi ja rasittuneeksi, mutta ei ikinä maksaisi hotellista, jota lepokoti todellisuudessa oli. Se oli pröystäilevä. Kunnianhimoinen. Kaikki siinä etoi Ginnyä, joka oli elänyt maanläheisen lapsuuden Saukkonummen ennen niin rauhallisessa ympäristössä.

Jos ministeriö todella tahtoi tukea rasittuneita velhoja ja noitia, se ei maksaisi kourallista kaljuunoita vain yhdeltä yöltä. Eikä se vaatisi koreaa suihkulähdettä aukiolla, jossa Ginny oli opetellut lentämään. Nummen olivat vallanneet niin lepokoti kuin vuokramökit, jotka olivat luotaan työntäviä, eikä lepokodin alueella ollut ainoatakaan nurkkaa, johon Ginny tahtoisi mennä lepäämään. Hän oli menettänyt yöunensa jo viikkoja sitten lähes täysin. Lepokodin asiakkaat olivat rikkaita ja alue, joka ennen oli ollut köyhä, mutta rakas, oli muuttunut rikkaiden leikkikentäksi. Ginny oli nähnyt, miten aluetta kehitettiin entisestään ja sinne rakennettiin velhogolf-kenttää.

“Sinun kotisi on nyt täällä. Godricin notkossa”, Harry oli sanonut. Ginny ei jaksanut väittää vastaan. Hän ajatteli lakkaamatta Arnold Palovaaraa, joka oli polttanut nummet, tuhonnut talot maan tasalle ja huolehtinut, että maisema ei näyttäisi enää koskaan samalta. Ginny tiesi, että Notkossa oli hänen kotinsa, mutta hän kaipasi Kotikoloa. Hän kuuli jatkuvasti latteuksia siitä, miten Kotikolo oli ollut jo vanha, turhia lohdunsanoja siellä, missä kukaan ei oikeasti pystynyt hyväksymään tilannetta yhtään sen paremmin kuin hänkään.

He kaikki olivat voimattomia. Loppuun palaneita.

*

Kun Arnold Palovaara ilmiintyi Godricin notkoon, Ginnyä ravisteli viha. Raivo. Pelko. Eniten hän pelkäsi, mitä velho toisi tällä kertaa mukanaan. Harry ei ollut kotona.

“Hyvää päivää, rouva Potter!” Arnold Palovaara tervehti, mutta tämän huudahdus kuulosti kireältä. Ginnyn mieleen nousi jo edesmennyt Cornelius Toffee, kun tämä vaihteli painoa jalalta toiselle hermostuneena ja näytti sille, että tulisi takeltelemaan sanoissaan. Ginny ei vastannut tervehdykseen, ei puristanut kättä. Hän suhtautui epäluuloisesti Palovaaran saapumiseen.

“Olen tullut tuomaan virallisen pahoittelun. T.U.H.O.-jaostosta nähkääs”, Arnold Palovaara sanoi. Mies kiemurteli asiansa ympärillä kuin luihu käärme. Ginny inhosi Palovaaraa. Miksi? Hän ajatteli, mutta ei aikonut antaa Palovaaralle sitä tyydytystä, että kysyisi.

“On käynyt ilmi, että Kotikolon omistajuussiirrossa oli pieniä epäkohtia”, Palovaara takelteli ja jatkoi hyvin vaivaantuenena: “Oikeastaan olemme pahoillaimme, sillä valituksia on tullut tusinoittain, eikä Räyhääjäsi ole niistä merkittävin.” Ginny muisti, miten voimakkaiden tunteiden vallassa hän oli vedonnut ministeriöön räyhääjällä.

Ginny ei enää voinut olla kysymyttä: “Mistä sinä puhut, Palovaara? Mene asiaan.”

“Purkutuomioon liittyi muutamia väärinkäsityksiä. Toki, koska asialle emme enää voi mitään ja lepokoti on jo täydessä toiminnassa, tarjoamme teille rajatonta pääsyä lepokotiin aina tarpeidenne mukaan. Ilmaiseksi, tietenkin. Olette kunniavieraita herra Potterin kanssa — ja tietysti myös muut Weasleyt ja rouva Granger-Weasley”, Palovaara sanoi ja nähdessään Ginnyn tyrmistyneen ilmeen lisäsi: “Tarjoamme toki myös hyvitystä Kotikolon menettämisestä. Korvaamme tontin alkuperäisen hinnan teille, että tästä ei tulisi enempää sotkua. Summa jaetaan toki teidän kaikkien kuuden kesken, sillä ettehän tekään voi kohtuuttomia vaatia. Ymmärtänette asian, rouva Potter.”

 “Väittätekö, että purkutuomionne oli väärinkäsitys? Että tuhositte kotimme…” Ginny ei saanut lausettaan loppuun. Tuntui kuin hän tukehtuisi.

“No, olen tuonut asian tietoonne, rouva Potter. Joten toivotankin hyvää päivänjatkoa. Kokeilkaa ihmeessä lepokodin kylpylää. Saatatte olla sen tarpeessa. Vaikutatte väsyneeltä. Kuten sanoin, hyvää päivänjatkoa. Pergamenttiasiakirjat ja korvauksenne toimitetaan Irvetaan, josta voitte noutaa asiaankuuluvat asiakirjat ja tietenkin lunastaa korvauksenne. Pahoittelemme koko jaoston puolesta.”

Ginny jäi sanattomana katsomaan paikkaa, josta Palovaara oli kaikkoontunut. Pahoittelut? Saattaiko ministeriö tosiaan kuvitella, että Ginnyn tuska oli korvattavissa kullalla ja pahoitteluilla? Hän ei voinut käsittää tapahtunutta. Mikään ei toisi Saukkonummea tai Kotikoloa takaisin, vaikka Ministeriö antaisi koko Irvetan omaisuuden heille.

Kaikki menetyksessä oli ollut turhaa. Jos edes pieni osa tuskasta olisi ollut vältettävissä, Ginny olisi tarttunut siihen kuin oljenkorteen. Hän tunsi olonsa tyhjäksi. Ontoksi. Kotikolo oli poissa. T.U.H.O.-jaosto ja urakoisijat, ne olivat vieneet pois kaiken sen, mikä ennen oli ollut koti. He olivat heiluttaneet kirveitä, sytyttäneet tulia, myllänneet maata ja leijuttaneet pois viimeisetkin rippeet Saukkonummen vanhoista maisemista. Painajaisissaan Ginny oli nähnyt, miten hän vaelsi Kotikolon pihapiirin vanhojen menninkäisten kanssa pois tuhon tieltä. He olivat käpertyneet pimeisiin, kosteisiin koloihin.

Ginnyn mieli oli musta kuin painajaisten kolot, joihin auringonvalo ei yltänyt. Ginny oli koko lapsuutensa haaveillut uusista kirjoista ja kaavuista. Pöllöstä. Siitä, että Weasleyn perheellä olisi kultaa. Vasta nyt, Ginny todella ymmärsi, kuinka arvotonta kultakin todellisuudessa oli. Hän päätti käyttää tontista saamansa rahat niiden hyväksi, joilla ei ollut kotia. Sillä omaa kotiaan, hän ei saisi enää koskaan takaisin.
Get it memorized, alright? We are best friends.



C'mon, let's get some ice cream.