Tekstin nimi: Veljen valinta
Ikäraja: S
Fandom: Harry Potter
Hahmot: Sirius Musta, Regulus Musta
Genre/trope: hurt/comfort, angst
Summary: Hän oli suunnitellut tämän hetken junassa tarkasti, oli jopa haaveillut siitä, mutta nyt kun se toteutui, kaikki tuntui aivan väärältä.
A/N: Mustien suku on pitkä ja mielenkiintoinen, mutta en ole oikein ikinä saanut siitä itse kiinni. Nyt kuitenkin syntyi tällainen (kieltämättä käsistä karannut) teksti. Toivottavasti viihdyt sen parissa!
Regulusta oksetti.
Hän istui pienellä puisella jakkaralla ja puristi sen reunaa rystyset valkoisina, varmana siitä, että putoaisi pian alas. Hän toivoi, että putoaisi. Hän toivoi, että lattia hänen allaan avautuisi ja nielisi hänet, jakkaroineen päivineen.
Hänen päähänsä painettu hattu oli aivan liian iso hänelle ja peitti salin näkyvistä, mutta hän tiesi, että sadat silmäparit tuijottivat häntä edelleen. Sitä hän ei tiennyt, olivatko he hiljaa vai eivät; veri kohisi hänen korvissaan niin, ettei millekään muulle ollut sijaa.
Lopulta hattu nostettiin hänen päästään. Hän vältti katsomasta pöytärivejä edessään ja käänsi katseensa sen sijaan käsiinsä, jotka puristivat edelleen jakkaraa. Ne tärisivät.
Vasta kun joku karaisi kurkkuaan, hän tajusi, että hänen pitäisi nousta ja päästää seuraava jakkaralle. Hän nousi, vaikka ei ollut lainkaan varma siitä, kantaisivatko hänen jalkansa, ja kohtasi professori McGarmiwan ilmeettömät harmaat silmät.
“Menehän sitten”, McGarmiwa sanoi ja osoitti kädellään yhtä pöydistä.
Rohkelikon pöytää.
Regulus tunsi katseet selässään, kun hän asteli epävarmoin jaloin kohti punaisen ja kultaisen kirjavaa pöytää. Hän oli suunnitellut tämän hetken junassa tarkasti, oli jopa haaveillut siitä, mutta nyt kun se toteutui, kaikki tuntui aivan väärältä.
Kukaan ei auttanut häntä istumaan, mutta jotenkin hän sai heilautettua jalkansa penkin yli ja lysähti toisen uuden rohkelikkopojan viereen. Tämä vilkaisi häntä mutta ei sanonut mitään.
Jälkeenpäin Regulus ei muistanut lajitteluseremonian lopusta ja tervetuliaisjuhlista juuri mitään. Rehtori piti puheen ja kultaiset lautaset täyttyivät ruualla. Sen haju oksetti häntä ja hän sai alas vain lasillisen vettä ja minttukarkin.
Juhlat tuntuivat loputtomilta, mutta viimein loputkin jälkiruuat hävisivät lautasilta ja rehtori kehotti kaikkia menemään nukkumaan. Regulus liittyi laumaan hermostuneita, epävarmoja ykkösluokkalaisia, jotka kyllästyneen oloinen valvojaoppilas johdatti ylös Rohkelikkotorniin.
Hän oli uneksinut jo vuosia näkevänsä Tylypahkan, sen liikkuvat portaikot, valtavat muotokuvat ja salaiset käytävät, mutta nyt kun hän oli vihdoin siellä, hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin käpertyä vuoteeseen ja unohtaa, mitä oli tapahtunut. Ehkä tämä kaikki oli vain unta. Ehkä hän heräisi kotoa omasta vuoteestaan, eikä ollut oikeasti vielä noussut Tylypahkan pikajunaan.
Mutta hän tiesi, että se oli totta. Hän oli nyt rohkelikko, aivan kuten veljensä.
Tornissa valvojaoppilas lateli heille vielä joitain sääntöjä ja ohjeita, mutta Regulus oli liian väsynyt kuunnellakseen. Pelko ja jännitys olivat viimein laantuneet ja hänestä tuntui että joku oli muuttanut hänen jalkansa lyijyksi.
Viimein hänet ja muutama muu poika passitettiin yhteen makuusaleista. Yksi heistä oli se poika, joka oli istunut hänen vieressään pöydässä.
“Jännittääkö sinua?” poika kysyi ja katseli häntä kirkkailla vihreillä silmillään. “Minusta tämän on tosi upeaa. Kaikki ne liikkuvat patsaat – minä olen Cresswell, Dirk Cresswell. Ja sinä?”
Regulus veti verhot vuoteensa ympärille ja kiskoi peiton päänsä yli.
Heti seuraavana aamuna Regulus sai kirjeen.
Se ei ollut räyhääjä. Hänen vanhempansa eivät koskaan alentuisi sellaiseen. Ei, kirje oli paksua valkoista pergamenttia, sinetöity vihreällä musteella. Hänen äitinsä oli kirjoittanut osoitteen päälle kauniilla, kaltevalla käsialallaan.
“Keneltä tuo on?”
Regulus nosti katseensa kirjeestä ja kohtasi Cresswellin uteliaat silmät. Miksi poika edelleen yritti puhua hänelle, hänellä ei ollut aavistustakaan. Edellisillan torjuminen ei näyttänyt vaikuttaneen tähän mitenkään, ei vaikka Cresswell oli nopeasti ystävystynyt muiden makuusalien poikien kanssa. Regulus oli kuunnellut heidän jutteluaan ja nauruaan myöhään yöhön.
“Ei keneltäkään”, hän sanoi nopeasti, työnsi kirjeen taskuunsa ja lähti aamiaiselta syömättä mitään.
Kirje poltteli hänen taskussaan koko päivän. Kun oppitunnit viimein loppuivat, hän poltti sen avaamattomana Rohkelikkotornin takassa.
Seuraavana päivänä hän sai uuden kirjeen. Sitä seuraavana toisen.
Viidennen päivän kirje oli osoitettu verenpetturille.
Regulus tiesi laihtuneensa, mutta ei tiennyt, miten vakava tilanne oli, ennen kuin McGarmiwa käski häntä jäämään hetkeksi muodonmuutostunnin jälkeen.
“Opettajasi ovat lähestyneet minua useaan kertaan, herra Musta”, professori sanoi ja katseli häntä terävästi silmälasiensa yli. “He ovat huolissaan sopeutumisestasi kouluun. Mitä mieltä itse olet?”
Pala nousi Reguluksen kurkkuun, mutta hän pakotti itsensä kohauttamaan harteitaan. Hänen äitinsä olisi raivostunut niin epäkohteliaasta käytöksestä, mutta äiti ei ollut siellä.
“Olen huomannut, ettet juuri vietä aikaa luokkatovereidesi kanssa. Paitsi kenties herra Cresswellin?”
Cresswell, niin. Tämä oli ainut, joka enää puhui Regulukselle, osittain siksi, että heistä oli tehty pari muodonmuutoksissa ja liemissä. Regulus harvoin vastasi pojalle, mutta se ei estänyt tätä juttelemasta kaikesta maan ja taivaan välillä.
“Entä veljesi? Vietätkö aikaa hänen kanssaan?”
Regulus pudisti päätään.
Hän oli tietysti nähnyt Siriuksen monta kertaa, melkein joka päivä. Tämä istui mielellään kavereidensa kanssa oleskeluhuoneessa ja piti hoviaan. Muutaman kerran Regulus oli huomannut Siriuksen katselevan häntä, mutta veli ei ollut sanonut hänelle sanaakaan, vaikka koulua oli käyty jo melkein kuukausi.
“Hmm”, McGarmiva sanoi ja naksautti kieltään. “Vai niin. Haluan, että käyt juttelemassa matami Pomfreyn kanssa. Hänellä voisi olla jotain, mistä on sinulle apua.”
Regulus nyökkäsi.
Viikot vaihtuivat kuukausiksi. Kirjeet jatkoivat tuloaan. Regulus poltti niitä oleskeluhuoneen takassa, kunnes oppi loihtimaan ne tuleen. Sen jälkeen hän poltti ne yleensä sisäpihan suojaisessa nurkkauksessa aamiaisen aikaan, juuri ennen ensimmäistä oppituntia. Silloin pihalla ei yleensä ollut ketään.
Juuri sitä hän oli tekemässä eräänä päivänä, kun kirje napattiin hänen sormistaan ja nostettiin hänen käsiensä ulottumattomiin.
“Kuka sinulle näitä lähettää? Äitikö?”
Regulus nosti katseensa ja huomasi katsovansa suoraan Siriuksen tummiin silmiin. Veli katsoi häntä kulmat koholla pidellen edelleen kirjettä sormissaan. Regulus yritti napata sen, mutta veli vain nosti kirjeen korkeammalle. “Anna se tänne!”
“Enpä taida”, Sirius sanoi laiskalla, välinpitämättömällä äänellä, jota heidän vanhempansa inhosivat. “Jos se kerta on äidiltä, se koskee myös minua, eikö niin?”
Regulus työnsi kätensä taskuunsa ja hapuili sauvaansa, mutta samassa käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen takaapäin ja painoivat hänen kätensä kiinni kylkiin. “Sinun pitäisi olla varovaisempi, Antura”, James Potter sanoi ja virnuili Regulukselle, jota piti edelleen tiukasti otteessaan. “Melkein sait kirouksesta selkääsi!”
Sirius nauroi. Se sai Reguluksen näkemään punaista. Hän yritti riuhtoa itsensä irti Potterin otteesta, mutta poika oli häntä kaksi vuotta vanhempi ja huispausjoukkueen jahtaaja. Reguluksella ei ollut mitään mahdollisuuksia. Hän saattoi vain katsella, kun Sirius avasi kirjeen ja luki sen.
Mitä pidemmälle Sirius luki, sitä kalpeampi hänestä tuli. Kun hän pääsi loppuun, hän oli valkea kuin lakana. Potter kurtisti kulmiaan ja siirsi Regulusta otteessaan niin, että pystyi koskettamaan Siriusta. “Antura? Mitä siinä lukee?”
Sirius tuijotti hetken ystäväänsä. Sitten hän ravisti päätään ja hymyili. “Ei mitään. Samaa vanhaa roskaa veren puhtaudesta kuin aina.” Sirius taitteli kirjeen taskuunsa ja katsoi sitten Regulusta. “Päästä sintti menemään. Hänellä alkaa tunnit, ja meillä on muodonmuutoksia.”
James ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta päästi irti Reguluksesta. Hän mulkoili Siriusta. “Anna se takaisin.”
Sirius katseli häntä hetken hiljaa. Sitten hän ojensi kätensä.
Regulus tajusi sulkeneensa silmänsä vasta, kun tunsi Siriuksen käden päälaellaan. Veli pörrötti hänen tummia hiuksiaan ja kun Regulus avasi silmänsä, hän huomasi tämän hymyilevän edelleen. Hymy näytti siltä, kuin joku olisi liimannut sen paikoilleen, mutta ainakin tämä yritti.
“Enpä taida, sintti. Menepä nyt. Kuhnusarvio ei ilahdu, jos myöhästyt.”
Regulus mulkaisi veljeään vielä kerran, mutta tajusi taistelun hävityksi. Vasta päästyään tyrmiin hän tajusi ihmetellä, mistä Sirius tiesi, että hänellä oli silloin liemiä.
Kolme päivää myöhemmin Regulus istui oleskeluhuoneen ikkunalaudalla ja katseli, kun uniset rohkelikot katosivat yksi kerrallaan portaisiin.
Kirjeet polttelivat hänen taskussaan. Hän ei enää polttanut niitä ulkona nyt kun Sirius tiesi hänen puuhistaan, eikä ollut toistaiseksi saanut tilaisuutta nakata niitä mihinkään linnan tulisijoista. Hänestä tuntui että aina kun hän yritti, hän näki silmäkulmastaan joko Siriuksen tai jonkun tämän ystävistä. Miksi he olivat niin kiinnostuneita kirjeistä, hän ei tiennyt, eikä halunnutkaan tietää. Hän halusi vain päästä niistä eroon.
Lopulta, kun kello löi kaksitoista ja viimeinenkin oppilas oli luovuttanut ja laahustanut esseineen portaikkoon, hän nousi piilopaikastaan ja veti kirjeet taskustaan. Tuli kyti enää hiilloksena, mutta se ei haitannut. Lipetit oli juuri opettanut heille tuliloitsun.
“Tulejo kirjeet.”
Kirjeet riistäytyivät irti Reguluksen näpeistä ja lennähtivät kaukaisimpaan nurkkaan. Kun hän kääntyi ympäri, hän näki Siriuksen virnistävän hänelle.
“Miten sinä-” Regulus aloitti, mutta puri sitten kieltään. Sirius ei ollut ollut nurkassa vielä äsken, hän oli siitä varma. “Onko sinulla näkymättömyysviitta tai jotain?”
“Ehkä sinä vain tarvitset silmälasit, pikkuveli”, Sirius sanoi laiskasti ja silmäili kirjeitä. “Kirjoittaako hän sinulle joka päivä?”
“Ne ovat minun”, Regulus sanoi ja kohotti sauvansa. “Anna ne takaisin!”
Sirius otti askeleen taaksepäin ja nosti kätensä suojelevasti eteensä. “Voi ei, ykkösluokkalainen sauvan kanssa! Mitä aiot tehdä, tunkea sen nenääni?”
Regulus harppoi veljensä luo. Sirius ehti juuri nostaa kätensä rukoilemista matkivaan eleeseen, ennen kuin hän mottasi tätä nenään.
Kipu ja yllätys toimivat Reguluksen eduksi: Sirius pudotti kirjeet. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan napata niitä lattialta, veli oli jo kietonut kätensä tiukasti hänen ympärilleen ja nojannut taaksepäin, niin että he molemmat lysähtivät lattialle. Sitten Sirius tarttui häntä lujasti ranteesta ja väänsi, kunnes hän pudotti sauvansa.
“Nyt riitti”, Sirius sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaanpanemista. Regulus yritti siitä huolimatta potkaista tätä, mutta Sirius vain tiukensi otettaan. “Anna olla, Reg. Et sinä kumminkaan saa näitä takaisin. Ja hänhän lähettää sinulle heti huomenna uuden, joten mitä väliä?”
Regulus jäykistyi. Sirius odotti, kunnes oli varma, että hän oli lopettanut vastustelun, ja hellitti sitten hiukan. “Oletko sinä avannut yhtäkään?”
Regulus puristi silmänsä kiinni. Hän pudisti päätään.
Hän kuuli veljen huokaisevan ja myös tunsi sen. “Kauanko tätä on jatkunut?”
“Koko vuoden”, Regulus kuiskasi.
Sirius huokaisi uudelleen. “Tästä lähtien annat ne kirjeet saman tien minulle, onko selvä? Heti kun saat ne. Etkä avaa niitä.”
Regulus tunsi kiukun kuohahduksen. “Ne ovat minulle! Ja minä osaan kyllä hankkiutua niistä eroon itsekin!”
“Mutta sinä annat ne silti minulle”, Sirius sanoi tiukasti. “Minä olen vanhempi, sinun pitää tehdä niin kuin minä sanon-”
“Ai nyt minun pitää tehdä niin kuin sinä sanot? Ethän sinä ole edes puhunut minulle koko vuonna!”
“Koska sinä olet käyttäytynyt kuin ylimielinen pikku kersa! Murjotat kuin pikkulapsi, vain siksi ettet päässyt siihen tupaan mihin halusit-”
“Pääsinpä!”
Veli tuijotti häntä. “Mitä?”
“Minä pyysin tätä”, Regulus sanoi kiihkeästi. “Lajitteluhattu olisi -se olisi laittanut minut varmaan Luihuiseen -mutta minä halusin tänne! Minä en halunnut mennä Luihuiseen, minä halusin tänne!”
“Sinä pyysit päästä Rohkelikkoon?”
“Niin!”
“Miksi?”
Hetkeen Regulus ei osannut sanoa mitään. Sitten hän purskahti itkuun.
Kyyneleet valuivat vuolaina hänen poskiaan pitkin, ne tipahtelivat hänen leualtaan ja jättivät läikkiä puseroon, housuihin, Siriuksen hihaan. Hän itki, koska pelkäsi. Hän itki, koska Sirius ei puhunut hänelle. Hän itki, koska ennemmin tai myöhemmin kouluvuosi loppuisi ja hänen pitäisi mennä kotiin.
Hänen nyrkkiin puristunut kämmenensä avattiin lempeästi ja Sirius työnsi nenäliinan hänen käteensä “Älä itke, sintti.”
“Hän tappaa minut”, Regulus niiskaisi. Sirius liikahti ja Regulus tiesi, ettei hänen tarvinnut kertoa tälle, kenestä puhui.
“Eikä tapa. Hän haukkuu kyllä, mutta ei tapa. Ja jos hän alkaa heitellä tavaroita, menemme Andromeda-serkun luo. Minä kirjoitin jo hänelle.”
Regulus kääntyi hämmentyneenä katsomaan veljeään. “Kirjoititko?”
Sirius nyökkäsi. Regulus ei muistanut koskaan nähneensä häntä yhtä vakavana. “Siksi minä halusin ne kirjeet, sintti. Todistusaineistoksi. Andromeda inhoaa kaikkia Mustia, erityisesti äitiä. Voimme mennä hänen luokseen Walesiin kesäksi. Olemme siellä turvassa.”
Regulus päästi ulos huokauksen jota ei ollut huomannut pidätelleensä. Sirius naurahti.
“Mene nyt nukkumaan, sintti. Huomenna kaikki on jo paremmin, saatpa nähdä.”
Regulus nyökkäsi ja kömpi ylös veljensä sylistä. He menivät yhdessä portaisiin. Sirius tuuppasi hänet lempeästi makuusalin ovea kohti ja jatkoi kapuamista omaansa.
Regulus kiipesi sänkyynsä ja veti peitot päälleen. Hän tunsi olonsa lopen uupuneeksi, mutta kysymys, johon Sirius ei ollut saanut vastausta, takoi edelleen hänen takaraivossaan.
Miksi?
Miksi hän oli vaatinut päästä Rohkelikkoon Luihuisen sijaan? Miksi hän oli luopunut hyvän pojan manttelista ja mennyt vapaaehtoisesti tupaan, jota hänen sukunsa piti kuolemaakin pahempana vaihtoehtona? Miksi hän oli tieten tahtoen hankkinut itselleen vaikeuksia?
Koska hän halusi, pieni ääni kuiskasi hänen sisällään. Koska hän halusi olla jotain muuta kuin äitinsä poika, ylpeys ja silmäterä. Koska hän halusi olla rohkea kuten veljensä. Koska…koska hän halusi olla hän itse.
Regulus sulki silmänsä ja nukahti.
Seuraavana aamuna Regulus ojensi kirjeen pöydän yli Siriukselle ja hymyili, kun veli iski silmää ja työnsi kirjeen taskuunsa. Sitten hän työnsi pekonivatia Regulusta kohti. Regulus otti kaksi viipaletta, tuntien itsensä nälkäiseksi ensimmäistä kertaa koko syksynä.
Heti aamiaisen jälkeen ykkösluokkalaisilla oli kaksoistunti liemiä. Regulus oli jälleen Cresswellin pari.
Kasvuliemi oli helppo valmistaa. Kun Cresswell oli sekoittamassa vaaleanvihreää lientä kolmannen kerran, Regulus pysäytti hänet. “Se tarvitsee vain kaksi sekoituskertaa. Anna minä.”
Cresswell vilkaisi häntä hämmästyneenä, mutta virnisti sitten. “Tiesinhän minä, että lämpenisit minulle vielä, Musta!”
“Älä unta näe”, Regulus sanoi mutta virnisti takaisin. Hänen sydämessään virisi pieni, lämmin tunne.
Toivo.
