Nimi: Tulevaisuus maistuu hattaralta
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Paritus: Luna/Ginny
A/N: Tämän ficin kirjoittaminen olikin melkoinen tuskien taival
Tämä on aloitettu jo vuosi sitten, mutta tämä blokkasi niin pahasti, että sain tämän melkein valmiiksi, mutta sitten tämä jumitti noin vuoden. Nyt sitten puoliväkisin väänsin tämän loppuun ja nyt tämä ficlet onkin sitten valmiina julkaisuun. Tämä teksti osallistuu Tarot-haasteeseen ja ficletin inspiraationa on toiminut kortti oli maljojen hovista löytyvä
Maljojen lähetti, joka suorastaan vaati olla Luna-femmeä. Tämän ficin otsikkoon en ole täysin tyytyväinen, tätä oli jotenkin tosi vaikea nimetä, vaikka tätä olikin ihana kirjoittaa. Toivottavasti tykkäätte, aina saa jättää millaista vain kommenttia
Sormet kutovat hiljaisia loitsuja kananlihalle kohoavaan ihoon. Ne tanssivat kylkiluilla ja myötäilivät pehmeästi kohoilevaa hengitystä. Niiden varovainen, miltei arka kosketus koristelee kalpean ihon näkymättömien riimujen verkolla, jonka merkitys on muiden silmiltä salattu. Alastomat kehot kietoutuvat toisiinsa raukeina ja hieman unentahmeina. Lunan kapea vuode ei sallisi kahta, mutta taidetta pullistelevassa huoneessa muuallekaan ei mahdu. Hengitys kietoutuu heidän ympärilleen ja kutoo oman taikansa ilmaan heidän välillään.
Ginnyn tulipunaiset hiukset sekoittuvat Lunan vaaleisiin, kun he makaavat hiestä nihkeinä hivenen sylikkäin. Sängyn vieressä seinään nojaava tuulettaren muotokuva tuijottaa heitä utuisilla silmillään. Ikään kuin toisintona Lunan omalle katseelle, joka usein näkee enemmän kuin muut. Ginny huokaisee ja kurkottaa painamaan hellän suudelman Lunan huulille. Luna maistuu hattaralta ja joltakin muulta, jolle Ginny ei osaa antaa nimeä.
”Kapteeni sanoi, ettei voi antaa minulle paikkaa ellen pysty osoittamaan taitojani”, Ginny huokaisee, ”mutta minä en pääse osoittamaan taitojani, ellen pääse edes joukkueeseen.”
Luna kuuntelee puolella korvalla ja keskittyy koristelemaan Ginnyn ihoa kielellään. Punatukka voihkaisee, kun Luna osuu erityisen herkkään kohtaan, mutta hän ei unohda huoltaan omasta tulevaisuudestaan. Heidän tulevaisuudestaan. Sillä vaikka Luna lahjakas taiteilija onkin, hänen vaatimattomat tulonsa eivät riitä elättämään heitä molempia. Vakaaseen tulevaisuuteen tarvitaan heitä molempia, eikä se onnistu ellei Ginny onnistu varmistamaan itsellensä kipeästi haluamaansa paikkaa joukkueessa. Paikkaa, johon hänelle ei anneta edes mahdollisuutta.
”Luna?”
Luna hymyilee Ginnyn ihoa vasten ja kurkottaa nuolaisemaan toisen rinnan kaarta.
”Minä en stressaisi niin paljon”, hän henkäisee ja kohtaa Ginnyn katseen tämän rintojen yli.
Ginny haukkoo henkeään nähdessään Lunan katseessa palavan varmuuden. Tämän siniharmaissa silmissä on katse, joka niihin syttyy vain silloin, kun Luna tietää jotakin, mitä ei kykene selittämään. Kerrasta toiseen Lunan sanat kuitenkin toteutuvat, koska jotenkin tämä aina
tietää. Paremmin kuin Tylypahkan ennustusten opettaja, koska jollakin ihmeen kaupalla Ginnyn tyttöystävä on aito. Lunan ei tarvitse turvautua hajustettuun ilmaan tai lukea kortteja, koska hän tietää ja näkee.
Lunan hengästynyt nauru tanssii huoneessa, kun nainen vakuuttaa rakastetulleen tämän huolien olevan turhia. Lunan varmuus rauhoittaa hieman Ginnyn mieltä, mutta jokin kalvava epävarmuus ei silti suostu irrottamaan hänestä kynsiään.
Huokaisten Ginny luovuttaa, upottaa sormensa Lunan hiuksiin ja antautuu tämän keholle, vaikka hänestä tuntuu kuin hän hyppäisi jyrkältä kielekkeeltä ilman luudanvartta. Hänen on vain luotettava Lunan uskoon, tietoon, varmuuteen ja annettava ajan tehdä tehtävänsä. Pelko sivuun jäämisestä ei halua hellittää, mutta Luna on juuri siinä, nyt ja tässä, hänen käsiensä ulottuvissa ja vaatii hänen huomiotaan.
Kaksikko hukkuu suudelmiin ja kehot janoavat toisen käsien kosketusta.
”Kyllähän sinä tiedät, että kaikki menee hyvin. Tuulettaret ovat sinun puolellasi, ehkä ne tarttuvat vastustajan luutaan ja sotkevat heidän suunnitelmansa”, Luna kuiskaa, sillä tietää kuinka Ginny kaikesta huolimatta pelkää.
Varovainen hymy hiipii Ginnyn huulille.
”Ehkä.”
Huokaisten Ginny kumartuu kiittämään Lunaa sillä ainoalla tavalla kuin keksii. Lunan voihkaisu kertoo Ginnylle kaiken tarpeellisen. Hän hengittää sisäänsä Lunan tuoksua ja kuiskaa rakkautensa tämän huulia vasten.
