Kirjoittaja Aihe: Toivottomat tapaukset | K-11 | Eelis/Alex | slice(s) of life | 13/?  (Luettu 6557 kertaa)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 302
Nimi: Toivottomat tapaukset
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Paritus: Alex/Eelis
Genre: fluffy, slice of life, romantiikka, hurt/comfort, lievää angstia
Haasteet: Spurttiraapale VI

Kirjoittajalta: Luulin jo, ettei tällä spurtilla lähde yhtään mikään. Mutta sitten muistin tämän kaksikon viime keväältä, ja sanalista sopi aika kivasti heihin. Katsotaan, mitä tulee.




Toivottomat tapaukset


I

Spurttisana iltapäivätee

(300 sanaa)

Lukion toisen luokan kevät alkaa yhtä tylsänä kuin syyslukukausikin. Maanantaisin pitkä päivä ja fysiikan tuplatunti. Tiistaina salipäivä. Keskiviikkona kauppapäivä, koska lyhyt koulupäivä – pitää myös tehdä ruokaa pakkaseen seuraavan viikon tarpeisiin. Äiti ei jaksa kuitenkaan. Torstaina salipäivä. Joka neljäs perjantai parturiin, jos rahat riittävät, ja niiden on riitettävä. Eelis ei kestä hiuksiaan ylikasvaneina.

Kaikki jatkuu ihan samaa rataa kuin aina ennenkin.

Niin Eelis luulee.

Uudella pojalla on pörröinen, vaalennettu tukka ja aavistus tummempaa tyvikasvua. Kirkkaansiniset silmät, nenä hiukan pysty ja suloinen. Leveä hymy, valkoinen ylisuuri huppari, risat farkut, likaisenvalkoiset tennarit.

Pojan nimi on Alex, ja hän on Eeliksen fysiikan ja englannin kursseilla. Jostain syystä hän hakeutuu heti istumaan tyhjälle paikalle Eeliksen viereen, mihin Eelis ei ole oikein tottunut.

”Pelasta mut”, poika kuiskaa, kun tunnilla käsitellään energian ja liikemäärän säilymislakeja. ”Mä oon ihan toivoton tapaus. En tuu tajuamaan tästä mitään.”

Pojan hiuspörrö hipaisee Eeliksen poskea, ja Eeliksen on pakko katsoa pois. Pahaksi onneksi hän on helposti punastelevaa tyyppiä, vaikka mieluummin ei näyttäisi tunteitaan ollenkaan.

”Mistä sä päättelet mun tajuavan sen paremmin?” hän kuiskaa ja peittää pienen hymyn yskänpuuskaan.

”Näkee sen”, poika virnistää ja ojentaa kätensä. ”Mä oon Alex.”

”Eelis.”

Kädenpuristus on samaan aikaan luja ja aika lempeä. Alexin silmät hymyilevät Eelikselle hiusten alta.

”Mitä sä teet tuntien jälkeen?” hän kuiskaa.

”Mulla menee tänään neljään. Terveystietoa ja –”

”Jätä se väliin ja lähde mun kanssa ennemmin iltapäiväkahville.”

”En mä juo kahvia.”

”No iltapäiväteelle sitten. Mä lupaan, että se on hauskempaa kuin terveystieto.”

Alexin sanat ja se hymy riittävät vakuuttamaan Eeliksen, vaikkei hän ole vielä koskaan ennen jättänyt oppituntia väliin. Minkään syyn takia.

Eelis ei ole ennen tajunnut ihmisiä, jotka lintsailevat vähän väliä vain käydäkseen keskustassa kahvilla tai syömässä pikaruokaa koululounaan sijaan. Hän on luullut, ettei niin hyvää syytä olekaan, että hän tekisi samoin.

Näyttää siltä, että Alexista tuli juuri Eeliksen riittävän hyvä syy.



« Viimeksi muokattu: 02.03.2025 15:15:43 kirjoittanut Altais »

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 302
II

Spurttisana kangaskassi

(350 sanaa)


Alex huomaa tummahiuksisen pojan alun perin puhtaasti siksi, että tämä on hiton hyvännäköinen. Kaikki pojassa on täydellisesti istuvaa ja yhteensopivaa. Farkut ja neule ovat samaa sävyä tumman siniharmaiden silmien kanssa. Ne tuovat vastaansanomattomasti esiin pojan vartalon hyvät puolet.

”Joku on käyny salilla”, Alex mutisee itsekseen, kun poika kävelee ohi.

Alex ajattelee, ettei taida painia ihan samassa sarjassa pojan kanssa. Eikä mikään pojan olemuksessa varsinaisesti kehota lähestymään. Suora ryhti, keskittynyt katse, joka ei harhaile. Poika pitää kohteliaan etäisyyden vähän kaikkiin. Ei niin, että näyttäisi yksinäiseltä ja maailman hylkäämältä… vaan niin, että arvostaa omaa seuraansa suuresti.

Ruokatunnilla Alex saa viestin Aavalta. Miten menee uudessa koulussa? Onko siellä ketään potentiaalista?

On täällä yks, Alex vastaa. Mut ei mulla oo mitään jakoa. Eiköhän se oo sitä paitsi ihan hetero.

Äläs sano, Aava inttää. Mee puhumaan sille. Mitä sä voit menettää?

”No en tiedä, ehkä vaikka kasvoni ja kaiken itsekunnioitukseni lukion loppuun asti”, Alex huokaa muttei vaivaudu enää väittämään vastaan parhaalle kaverilleen.

Mutta kun Alex seuraavan kerran näkee pojan englannin tunnilla, hän huomaa tämän repusta pilkistävän sateenkaarenvärisen kangaskassin. Ehkä peli ei olekaan vielä pelattu.

Alex ei ollenkaan pysty keskittymään opetukseen. Hän vilkuilee poikaa salaa luokan toiselta puolelta aina, kun tämä ei huomaa. Ja kun sitten huomaakin, Alex yrittää katsoa äkkiä pois. Ja myöhästyy. Hän jää nolosti kiinni tuijottamisesta.

”Alex?” opettaja kysyy silloin.

”…mitä?”

”Annoin teille tehtäväksi lukea joululoman aikana näytelmän Cyrano de Bergerac. Voisitko tiivistää sen olennaisen sanoman parilla sanalla?”

”En mä… ollu tässä koulussa vielä silloin.”

Alex kohauttaa harteitaan ja virnistää, mutta ei opettajalle vaan pojalle. Silloin poika hymyilee takaisin.

”Se näytelmä kertoo ristiriidasta sisäisen ja ulkoisen kauneuden välillä”, poika vastaa pyytämättä puheenvuoroa. ”Ja pohjimmiltaan siitä, että joskus asiat voi näyttää ulospäin aika eriltä kuin mitä ne on.”

”Loistavaa, Eelis”, opettaja henkäisee ja säteilee pojalle. Kaikesta näkee, että Eelis on opettajan tähtioppilas.

Eelis vilkaisee Alexia vielä kerran kulmiensa alta, mutta koko lopputunnin hän viettää katsellen tiukasti oppikirjansa sivua. Alex on huomaavinaan tämän kalpeilla poskilla hennon punan, eikä enää saa silmiään irti.

Sen nimi on Eelis, hän kirjoittaa Aavalle salaa pöydän alla.

Seuraavalla tunnilla Alex päättää mennä luokkaan ajoissa ja saada istumapaikan ihan Eeliksen vierestä.




Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 302
III

Spurttisana jo

(350 sanaa)


Perjantaina Alex kutsuu heidät puolituttujen kavereiden kotibileisiin, vaikkei edes tunne vielä ketään. Eelis ei voi kuin ihailla. Hän on tuntenut suuren osan porukasta jo ennen lukiota, muttei ole juuri koskaan käynyt kotibileissä.

Ensin Eelis aikoo sanoa, ettei välitä mennä nytkään. Häntä hirvittää juoda Alexin aikana. Jos menettäisi otteensa ja puhuisi ohi suunsa… tai menisi kännissä suutelemaan Alexia. Eeliksen elämä olisi sitä myötä ohi. Mutta ei Eelistä huvita myöskään olla se ainoa jäykistelijä, joka ei juo, ja joka ei keksi mitään puhuttavaa.

Alexin takia hän päättää silti mennä. Eikä hän joudu katumaan. Ainoa ongelma on, että ilta on ohi hetkessä.

Ulkona on pimeää, maahan on satanut kerros märkää lunta. Äkillinen hiljaisuus tuntuu päätähuimaavalta.

”Pitääkö jo mennä kotiin?” Eelis horjahtaa Alexia päin. Hän jää nojaamaan tätä vasten ja muka unohtuu siihen.

”Ei mun puolesta. Voisithan sä tulla meille. Jere on yövuorossa, joten mä oon yksin kotona. Eikä Jereä nyt muutenkaan haittaa mikään.”

Jere.

Niin tietysti. Alex asuu jonkun kanssa. Jonkun Jeren, joka on jo töissä… Eelis kuvittelee Alexin komean, muutaman vuoden heitä vanhemman poikaystävän, joka osaa antaa Alexille kaiken mitä tämä haluaa.

Eeliksen maailma keikahtaa ympäri. Hän ehtii juuri ja juuri kävelytieltä nurmikon puolelle ennen kuin voi pahoin. Alex laskeutuu hänen vierelleen, käsivarsi kietoutuu hänen tärisevän vartalonsa ympärille.

”Anteeks…” Eelis mutisee. ”Kyllä mun taitaa olla paras mennä kotiin.”

”Ei kun tuu nyt vaan meille. Mä asun sitä paitsi lähempänä… tai siis, onhan se sun porukoille okei?”

Eelis vilkaisee Alexia. Jospa tämä vain tietäisi, miten vähän hänen äitiään kiinnostaa tähän aikaan lauantaiaamusta, missä hän menee. Mutta Eelis ei halua kenenkään tietävän. Se on ollut hänen salaisuutensa jo kauan.

”On se. Mutsi on… työreissussa.”

Se on räikein valhe, jota Eeliksen suusta on päässyt pitkään aikaan. Ei hän edes muista sellaista aikaa, jolloin äidillä olisi ollut työ, saati sitten reissuja. Hänellä on tunne, että kaikista ihmisistä juuri Alexille voisi puhua siitä.

Joskus. Mutta ei nyt.

Eelis antaa Alexin auttaa itsensä ylös märästä maasta. Häntä horjuttaa edelleen, mutta Alex on siinä ja pitää häntä pystyssä.

”Hyvä”, Alex sanoo. ”Mennään nukkumaan. Tota… haittaisko sua nukkua mun vieressä?”

Eelis on liian sekaisin kysyäkseen, eikö edes se haittaisi Jereä.




Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 302
IV

Spurttisana valkoinen

(350 sanaa)


Alex havahtuu siihen, että hänellä on joku peittonsa alla. Raukeasti hän avaa silmät. Kestää hetken, että tottuu näkemään hämärässä. Mutta sitten hän muistaa. Hymyilee, venyttelee itsensä kunnolla hereille ja vain katselee.

Eelis nukkuu kyljellään, poski tyynyä vasten, peitto puoliksi mytyssä sylissään. Pelkät bokserit jalassa. Tummanruskeat hiukset melkein yhtä hyvin kuin aina. Alexia huvittaisi pörröttää ne kerrankin sekaisin. Ja antaa käsiensä jatkaa matkaa paljaalle iholle.

Eelis ynisee unissaan, vaikuttaa jotenkin tuskaiselta. Alexin olo on aika hyvä. Huomaa kyllä ottaneensa, mutta ei häiritsevästi.

”Tapa mut…” Eelis huokaa ja avaa silmät varovasti, kuin huoneen hämärä saattaisi vihloa niitä.

”Kyllä sä jäät henkiin”, Alex lupaa. ”Haenko sulle vettä?”

”Enköhän mä itekin löydä.”

Kun Eelis menee, Alex nappaa puhelimensa tyynyn vierestä ja kirjoittaa äkkiä Aavalle.

Se nukkui viime yön mun sängyssä!

Tarkalleen ottaen neljä ja puoli tuntia, Alex huomaa. Kello on vartin yli kahdeksan. Hän kuuntelee Eeliksen kolistelua keittiössä, vesihanan ääntä. Sitten… ulko-oven kolahdus. Hiljaista puhetta. Eelis on juuri kohdannut töistä palanneen Jeren.

Kun hän palaa vedenhakureissultaan, hänen kasvonsa ovat totiset ja vitivalkoiset.

”Tuolla oli se… se sun…”

Alex katselee hymyillen, kun Eelis kiskoo nopeasti t-paidan paljaan ylävartalonsa peitoksi ja vetää farkutkin jalkaansa.

”Ai, Jere tuli jo kotiin? Älä siitä stressaa. Se on oikeesti tosi rento.”

Eelis istuutuu sängyn laidalle ja hautaa kasvot käsiinsä.

”Ei kai kukaan voi olla noin rento? Vittu te ootte outoja…” Kuulostaa siltä, että Eelis joutuu tekemään ankarasti töitä tasatakseen hengitystään. Huono olo ei taida taaskaan olla kaukana. ”Sitä paitsi… eikse oo vähän vanha sulle?”

Alex kohottautuu istumaan Eeliksen taakse. Niin lähelle, että hän pystyy nuuhkaisemaan tämän niskaa ilman, että kuitenkaan koskettaa. Hän antaisi paljon, jos uskaltaisi nyt kietoa käsivartensa Eeliksen vyötäisille ja tunnustella tämän kylkiä ja vatsaa kankaan läpi. Hymyilyttää vielä aiempaakin enemmän.

”Unohdinko mä mainita, että Jere on mun faija?”

Eelis kääntyy katsomaan häntä. Pojan kasvot ovat niin lähellä, että Alexin hengitys salpautuu.

”Se oli vasta yhdeksäntoista, kun mä synnyin”, Alex jatkaa, kun Eelis vain tuijottaa. ”Enkä mä oo asunu sen kanssa kovin pitkään. Pari vuotta vasta. Sitä ennen mä asuin mummin luona Hämeenlinnassa.”

”Okei, no… kiva ettet asu siellä enää.”

Silloin Alex näkee kalpeilla kasvoilla aamun ensimmäisen hymyn.



« Viimeksi muokattu: 24.01.2025 23:39:27 kirjoittanut Altais »

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 302
Kirjoittajalta: Seuraava raapale ei ole osa spurttia, mutta laitan sen nyt tähän samaan ketjuun, koska ajallisesti ja tarinallisesti se sopii juuri tähän kohtaan. Sen jälkeen ketju jatkuu taas spurttiraapaleilla.



Inspissana: kurja

(300 sanaa)

Eelis tuijottaa fysiikan koetta, jota ei ole täytetty vielä edes puoliväliin asti. Hän jumittaa tehtävässä seitsemän. On yrittänyt samaa laskua jo kolmella eri tavalla, mutta ei vaan onnistu. Vastaus on joka kerralla eri, ja väärä.

Hän sulkee silmät, yrittää hengittää syvään ja keskittyä sanoihin, joilla alaluokkien opettajalla oli tapana opastaa häntä eteenpäin, kun koejumi iski.

Jos et tajua jotain kysymystä, siirry vaan eteenpäin ja vastaa kaikkiin kohtiin, jotka ainakin osaat.

Mutta ei se ole niin helppoa. Kylmä hiki nousee Eeliksen otsalle. Hän vilkaisee vieressään istuvaa Alexia. Tämä tekee koettaan otsa keskittyneessä kurtussa. Mikä oikeus Alexilla on nyt näyttää noin osaavalta? Eikö muka Eelis olekin luotsannut hänet läpi koko tämän kurssin? Ja eikö muka Alex olekin koko ajan vain valittanut, miten ei osaa mitään?

Sitä paitsi, on Alexin vika, ettei Eelis pysty enää keskittymään opintoihin, tai oikein mihinkään. Alexin vika on sekin, että hänellä on tapana maata öisin hereillä ja rakennella kaiken maailman pilvilinnoja. Mikä oikeus tuolla tyypillä muka oli ilmestyä jostain hänen elämäänsä ja laittaa se näin sekaisin? Ja samaan aikaan hän itse tuskin on tälle mitään muuta kuin kaveri.

Eelis vilkaisee kelloa. Ei ole enää aikaa vastata kaikkiin kysymyksiin. Ei olisi, vaikka tajuaisikin tehtävän seitsemän. Eelis kerää kamppeensa, nousee ja painelee ovesta ulos. Hän tuntee Alexin katseen selässään, mutta ei pysähdy.

Myöhemmin Alex löytää hänet koulun ulkorappusilta. Hän istuu siinä halaamassa polviaan. Olo on kurja, melkein itkettää. Kun Alex istuu viereen ja laskee leukansa hänen olkapäälleen, Eelistä hävettää typerät ajatuksensa. Eihän mikään oikeasti ole Alexin vika. Alex on ihana. Ja täysin syytön siihen, että Eelis tuntee tällä lailla.

”Hei”, Alex kuiskaa ja tönäisee häntä kevyesti. ”Otetaanko loppupäivä omaa lomaa? Vois tehdä ihan hyvää molemmille.”

Alex ei sano, että Eelis on hermoraunio, vaikka se totta onkin. Eelis hymyilee kiitollisena.

”Joo. Mennään.”

Mieli tekisi ottaa kädestä, kun he lähtevät kävelemään keskustaan.





V

Spurttisana: Puutarha

(350 sanaa)


Äiti lähtee kerrankin viikonlopuksi pois, siskonsa luo Mänttään. Eelis katselee malttamattomana tämän hermostuneita lähtöpuuhia. Kun äidillä on meikkiä, kammattu tukka ja oikeat vaatteet nuhjuisen kotiasun sijaan, hän näyttää melkein ikäiseltään.

”Kai sä kulta nyt sitten pärjäät täällä itseksesi?” äiti henkäisee ja taputtaa häntä poskelle.

”Joojoo”, Eelis huokaa. Hän haluaisi sanoa, että ainahan hän muutenkin pärjää itsekseen, mutta ei sano, koska silloin hän olisi hankala ja muistuttaisi isää. ”Mee nyt jo, tai myöhästyt junasta.”

”Kutsu vaikka joku kaveri yökylään, jos sua pelottaa olla yksin”, äiti huikkaa vielä ovenraosta. Eelis pyöräyttää silmiään, mutta hänen onnekseen äiti ei sitä enää näe.

Hän vilkaisee ympärilleen. Ikään kuin tänne viitsisi ketään kutsua ennen kunnon raivaussiivousta. Viime aikoina Eelis ei ole ehtinyt hoitaa kotiasioita niin hyvin kuin yleensä, kun kaikki aika on mennyt koulussa ja Alexin kanssa. Nyt hän kerää ympäriinsä lojuvat pyykit, tiskit ja tyhjät pullot, lajittelee postit ja laittaa laskut keittiön yläkaappiin. Koko aamupäivän hän käyttää imuroiden ja lattioita luututen.

Kun kaikki muu on valmista, Eelis kastelee vielä keittiön ikkunalautaa koristavan ruukkupuutarhansa. Hän rakastaa laittaa ruokiin ja salaatteihin tuoreita yrttejä, muttei sellaisiin ole varaa kuin itse kasvattaen.

Eelis katselee työnsä jälkeä melkein tyytyväisenä. Uskaltaisiko… Olisiko ihan mahdoton idea pyytää Alex illaksi tänne? Vaikka videopelien varjolla? Eelis ei ole pyytänyt kavereita käymään sitten vitosluokan, jolloin hän ymmärsi alkaa hävetä, kun heillä kotona oli niin erilaista kuin kenenkään kaverin luona.

Silloin hän ei vielä osannut siivota niin kuin nyt.

Eikä hän myöskään ole ihan varma, onko Alex pelkkä kaveri.

Kädet siivousurakasta vapisten hän kirjoittaa viestin Alexille. Vastausta ei tarvitse odottaa pitkään.

Ovikello soi tasan kahdenkymmenen minuutin päästä. Alex astuu sisään punaposkisena ja hengästyneenä, vaaleat hiukset pipon alta pilkottaen. Takki ja kengät tipahtavat hänen yltään kuin itsestään. Ne jäävät juuri siihen, mihin sattuivat putoamaan. Eelistä hymyilyttää. Hän on jo oppinut, ettei Alex ole turhantarkka sellaisista jutuista.

”Juoksitsä koko matkan tänne?” Eelis kysyy, kun Alex menee keittiöön juomaan, edelleen hengitystään tasaillen.

”Joo.”

”Miks ihmeessä?”

”Muuten vaan. Oli sellanen olo. Tai siis…” Alex kääntyy katsomaan Eelistä. Hän on yhtäkkiä ihan vakava. Puree alahuultaan, kuin aikoisi sanoa jotain tärkeää mutta vaikeaa.

”Tai siis?”

”Ei mitään. Unohdin hanskat kotiin. Tuli kylmä.”




Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 302
VI

Spurttisana ehkä

(350 sanaa)


Ilman eri sopimusta Alex jää Eeliksen luo yöksi. He pelaavat niin myöhään, ettei olisi enää mitään järkeä lähteä kotiin. Alex tietää, ettei Jere murehdi hänen poissaoloaan, kunhan hän muistaa ilmoitella itsestään.

Eeliksen sänky on kapeampi kuin Alexin. Eelis asettuu kyljelleen, kasvot seinään päin. Alex yrittää parhaansa mukaan mahtua tämän viereen putoamatta lattialle, mutta kietomatta kuitenkaan käsivarttaan pojan ympärille. Se on yllättävän vaikeaa.

Alexin sydän lyö järjettömän lujaa. Ihme, jos Eelis ei kuule sitä pimeässä. Hengenvedot ovat liian äänekkäitä. Alexin nenä on melkein Eeliksen niskahiuksissa. Hänen on pakotettava itseään, ettei upottaisi kasvojaan pojan niskaan.

Koko illan hän on käynyt tätä loppumatonta sotaa itseään vastaan. Uskaltaisiko lähestyä Eelistä vai ei? Näin solmussa hän ei ole ollut itsensä kanssa vielä koskaan. Alexilla on ollut tapana toimia ennen kuin ehtii alkaa yliajatella ja jahkailla, mutta tällä kertaa kaikki on toisin.

Hänellä on ollut monenlaista pientä säätöä ennenkin, mutta entisistä opeista ei ole apua nyt. Nyt on tosi kyseessä. Alex vilkaisee puhelintaan ja tajuaa kaksi asiaa.

Kello on puoli viisi eikä hän tule saamaan tänä yönä unta.

Ja hän on rakastunut Eelikseen. Oikeasti rakastunut.

Hän ei yhtään tiedä, mitä tehdä. Ei hänellä ole kokemusta tällaisista asioista. Ensin hän aikoo kirjoittaa viestin Aavalle, mutta tulee sitten toisiin ajatuksiin. Aava sanoisi vain, että kerro se sille, as simple as that.

Alexille tämä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Oikeastaan hän haluaisi kysyä neuvoa Jereltä. Hän tarvitsisi isää, vaikkei olekaan koskaan ennen osannut ajatella Jereä varsinaisena isänä. Jere sanoisi varmaan, ettei hän ole oikea henkilö neuvomaan ketään etenkään rakkaudessa, jos katsoo kaikkia hänen tekemiään hölmöyksiä. Mutta siksi Alex kaipaisi neuvoa juuri Jereltä. Heissä on niin paljon samaa.

Alex tuijottaa Eeliksen niskaa pimeässä. Miettii, mahtaako poika tuntea samoin kuin hän. Ehkä. Ehkä ei. Ei se mahdotonta ole. Mutta silti… yksikin väärä liike voi myös pilata kaiken. Alex ei halua menettää Eelistä, kun on viimein löytänyt elämäänsä tällaisen tyypin, josta haluaa pitää kiinni.

Eelis on hänelle kiintopiste. Ankkuri. Eelis on vakaa siinä missä hän itse on pelkkä haahuilija. Mutta silti… pojassa on myös jotain rikkinäistä.

Alex ei kestä enää. Jotain on tehtävä, tai hän sekoaa päästään. Hän selvittää kurkkuaan.

”Eelis… nukutsä?”




Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 302
VII

Spurttisana tuoksu

(350 sanaa)


Eelis värähtää. Mistä Alex tietää, ettei hän nuku? Hän on maannut aloillaan kaiken yötä, kääntämättä kylkeä edes silloin, kun oikeaa käsivartta alkoi pistellä ja siitä meni tunto. Hän on yrittänyt jäljitellä nukkuvan tuhinaa, vaikka hänen aistinsa ovat ylivirittyneet Alexin tuoksusta ja läheisyydestä.

”Säkin oot vielä hereillä?” Eelis pelastautuu kääntämällä huomion Alexiin.

”Mm. En saanu unta.”

”Mietitkö sä jotain?”

”Joo. Pitäis puhua sulle yhdestä jutusta.”

Eelis kääntää kiireesti kylkeä. Alexin pieni, haavoittuva ääni saa hänet unohtamaan itsensä. Nopea liike saa Alexin melkein keikahtamaan sängyn laidan yli. Eelis pelastaa hänet kietomalla puutuneen käsivartensa hänen ympärilleen.

Molempia naurattaa, kunnes Eelis tulee liian tietoiseksi Alexin vatsasta, joka painautuu hänen omaansa vasten. Alex vakavoituu myös, eikä katso pois, vaikka he ovat ihan lähekkäin.

”Mistä jutusta? Alex?”

”No… mä en ollu sulle ihan rehellinen tänään.”

”Rehellinen mistä?”

”Siitä, että unohdin muka hanskat kotiin…. se oli ihan paskapuhetta.”

Eelis aikoo ensin nauraa Alexin järjettömälle tunnustukselle. Miksi kukaan valehtelisi yksien hanskojen takia? Mutta Alexia ei naurata. Silloin Eelis tajuaa, ettei kyse ole hanskoista alkuunkaan.

”Haluaisitko sä avata tätä vähän lisää?”

Alex räpyttää silmiään pari kertaa.

”No kun sä kysyit, miksi juoksin koko matkan tänne”, hän huokaa. ”Enhän mä voinu mitenkään sanoa, että se oli sun takia.”

Mun takia?”

”Joo. Eelis, mä… siis… ei vittu. Oon niin surkea tässä.”

Alex piilottaa kasvonsa Eeliksen olkapäähän ja hytisee epämääräisesti. Eelis ei tiedä, onko se naurua vai itkua. Eeliksen sisällä on yhtäkkiä lämmin, eikä mikään enää pelota. Hän alkaa hellästi silittää Alexin sotkuista tukkaa.

”Ei se mitään”, hän kuiskaa. ”Ollaan molemmat sitten yhtä surkeita. Itse asiassa mäkin valehtelin sulle kerran…”

”Mitä? Mistä?” Alex nostaa päänsä ja katsoo häntä suurin silmin.

”Muistatko, kun tulin kännissä teille yöksi? Ja väitin, että mutsi oli työreissussa. Paskaahan se oli. Mutsi… sillä ei mee kovin hyvin. En vaan kehdannu myöntää sitä. Kai mä halusin… näyttää sun silmissä mahdollisimman hyvältä.”

”Tyhmä. Sä näytät mun silmissä joka tapauksessa hyvältä. Aina. Eikä sun mutsi liity siihen millään lailla.”

”Alex”, Eelis kuiskaa ja silittää peukalolla pojan poskea. ”Yritätkö sä nyt sanoa…?”

”Joo”, Alex äännähtää. ”Just sitä mä yritän sanoa.”

Eelis hengähtää syvään. Vielä viimeisen, täydellisen hetken hän odottaa ennen kuin suutelee.




Kirjoittajalta: Spurtti oli nyt tässä, mutta tarinaan tulee vielä ainakin yhden tai parin raapaleen verran jatkoa.



Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 302
Kirjoittajalta: Tarina jatkuu tästä siis edelleen raapaleilla, joiden tarkkaa määrää en osaa tässä kohtaa arvioida. Sokerisiivelle kiitos uusista inspissanoista! Ne tulivat tarpeeseen, koska huomasin tarinan jatkamisen spurtin jälkeen yllättävän vaikeaksi ilman niitä.




VIII

Inspissana hidas

(350 sanaa)


Yhdentoista jälkeen Eelis keittää heille aamukahvin, jonka he melkein unohtavat juoda. Keitin on jo sammunut ja kahvi haaleaa, kun he havahtuvat olohuoneen sohvalta ja muistavat, että aamiainen on edelleen syömättä.
 
Alexin huulet ovat rohtuneet ja puhki suudellut, tomaatti voileivän päällä saa ne kirvelemään. Eelis lisää itselleen huulirasvaa ja ovelasti hymyillen päättää, että myös Alex tarvitsee siitä osansa. Tyytyväisenä Alex toteaa, että Eeliksen hiukset ovat viimeinkin kunnolla sekaisin, ja kaulalla pieni, punainen jälki. Se jää juuri ja juuri näkyviin t-paidan kaula-aukon reunan alta.

Alex toivoo, että se olisi siinä vielä maanantainakin.

Saisivatpa koulussa miettiä, kuka sen on tehnyt.

Ellei sitten… Eelis haluaisi tehdä tästä jo julkista?

Ei. Alex sanoo itselleen, ettei sellaista mietitä nyt. Ei mennä asioiden edelle. Kaikki on vielä liian uutta ja ihanaa. Ei hän halua pilata tätä alkamalla kysellä hankalia liian pian.

Sitä paitsi kynnys on Eelikselle varmaankin monin verroin korkeampi kuin hänelle. Eelis on tuntenut lukiokaverinsa jo pitkään, toisin kuin Alex, joka ei muutenkaan ole tottunut pyytelemään olemassaoloaan anteeksi. Nyt Eelis saa määrätä tahdin.

”Mitä sä mietit noin vakavana?” Eelis kietoo käsivartensa Alexin ympärille takaapäin ja suukottaa takkuisia hiuksia.

”No että… mä rakastan tällasia hitaita aamuja. Varsinkin sun kanssa. Ja haluan niitä vielä paljon lisää.” Alex kääntyy ja varastaa Eelikseltä nopean suudelman.

”Saat.” Eelis naurahtaa ja näykkäisee hänen alahuultaan. Alexin vatsassa läikähtää.

”Ja että sä oot liian hyvä mulle. Ihan liian hyvä.” Se ei ole vitsi. Oikeastaan ajatus vähän pelottaa Alexia.

”Älä sano noin.”

Eelis kiskoo hänet ylös tuolista, painaa seinää vasten ja tarttuu ranteista. Alexin sisällä kohisee ja väreilee. On vaikea hengittää, kun Eelis painautuu kiinni niin tiukasti, mutta se ei häntä haittaa.

”Sä oot mulle just hyvä. Niin hyvä.” Eeliksen sanat kuulostavat kehrääviltä, pehmeiltä ja vaativilta samaan aikaan. ”Anna mä näytän, miten hyvä…”

Ainakaan juuri sillä hetkellä Alex ei epäile enää. Ei hän osaa kuin antautua tämän suloisen unohduksen vietäväksi ja ajatella, että hänellä kävi mieletön tuuri. Hän ei vieläkään ymmärrä miten, mutta näyttää siltä, että tuo ihmeellinen olento todella haluaa juuri hänet.

Alex haluaisi sanoa kaikenlaista, ja samaan aikaan ei ole tarpeen sanoa yhtään mitään. Sillä hetkellä ei ole olemassa maailmaa näiden seinien ulkopuolella.




Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 3 143
Sitä jotenkin kuvittelisi, että tämä uusi poika koulussa, friends to lovers, idiots in love, mutual pining tarina olisi jo jossain vaiheessa liian monta kertaa luettu. Ja sitten minä söin tämän hetkessä ja tahdon lisää. ;D Eelis ja Alex ovat aivan ihania ja kumpikin omalla tavallaan epävarmoja. Olen katsellut paljon Auri Katariinan siivousvideoita, joissa hän siivoaa tuntemattomien ihmisten ja joskus myös perheiden koteja ja tuli heti tunne, että Eelis elää juuri tuollaisessa kodissa. Pitää itse yrittää nuoresta iästä huolimatta huolehtia kodista, eikä kehtaa kutsua kavereita kylään. Ja Alex, vaikka ei välittäisikään muiden mielipiteistä, hän on uudessa koulussa ja tavannut uuden hyvän ystävän ja siinä on jo paljon menettämisen arvoista. <3

Lainaus
Mutta kun Alex seuraavan kerran näkee pojan englannin tunnilla, hän huomaa tämän repusta pilkistävän sateenkaarenvärisen kangaskassin.

Tämä jotenkin hymyilytti, kun sateenkaarevien ihmisten pitää olla juuri tällä tavalla paljon tarkkaavaisempia ja Alex on selvästi oppinut sen jo. Onhan se jotenkin kurjaa, mutta samalla hauskaa, kun pitää olla etsivä näissä tilanteissa. :D Jere oli kiva yksityiskohta Alexin elämässä. Kertoi minusta paljon, että Alex kutsui tätä Jereksi. Hän on asettunut tämän luokse asumaan ja asumistilanne selvästi toimii, mutta Alex kutsuu häntä silti vielä Jereksi ja ensin luulinkin hänen olevan isäpuoli. Ihanaa, että Jere tuntuu yrittävän menneistä virheitä huolimatta ja ihanaa, että Alex ymmärtää häntä niinkin paljon, että tietää, että juuri siksi tältä kannattaisi kysyä neuvoa. :) Ihhih ja kikatin ääneen, kun Eelis törmäsi häneen ensimmäistä kertaa pelkissä boksereissa. ;D

Lainaus
Jos et tajua jotain kysymystä, siirry vaan eteenpäin ja vastaa kaikkiin kohtiin, jotka ainakin osaat.

Tämäkin hieno yksityiskohta, ainakin joskus Eeliksellä on ollut hyvä opettaja joskus, koska tuo on superhyvä neuvo ja hyvin konkreettinen. ^^

Lainaus
Eelis hengähtää syvään. Vielä viimeisen, täydellisen hetken hän odottaa ennen kuin suutelee.

Ihh, tuo koko kohtaus sängyssä aamuyöllä oli niin nättiä. <3 Kumpikaan ei oikein sano mitään, muutamia tosi kankeita sanoja, kertovat valheista ja sitten päätyvät samaan lopputulokseen. Aivan ihanaa kangertelua ja tuntui hyvin tuo teini-iän vaikeus tietää mitä tuntea, saati sitten miten sitä sanoittaa.

Lainaus
Alexin huulet ovat rohtuneet ja puhki suudellut, tomaatti voileivän päällä saa ne kirvelemään.

*pihinää* Kuvailet myös aivan ihanasti ja tuntuu kuin tässä olisi lukenut slow burnia muutamassa raapaleessa. Tämä morning after oli niin parhautta. Kiitos näistä, innolla luen lisää, jos kirjoitat lisää. ^^
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 302
Meldis: No tämäpä, minulla on varmaankin ikuinen heikkous friends to loversia, idiots in lovea ja muita niihin liittyviä tropeja kohtaan. Noinhan se on, että tarina on ikään kuin loputtoman moneen kertaan kuultu, ja silti siitä ei ikinä saa tarpeekseen. ;D Tai siis itse en saa, ja ihana kuulla, että meitä on muitakin. Näitä poikia tuli joskus viime vuonna kirjoitettua pari vuotta vanhempina, ja nyt sitten huvitti kirjoittaa siitä, miten he ovat toisensa löytäneet. Kumpikin on omalla laillaan epävarma, mutta Eelis vielä paljon enemmän kuin Alex. Varmaan siihen vaikuttaa tuo, että Alexilla on kuitenkin rento ja mukava isä (jota hän ei osaa kutsua isäksi), vaikka onhan hänelläkin perhetaustoissa omat juttunsa, joista ehkä vielä kuullaan lisää. Mutta Eeliksellä on kyllä aika raskasta äitinsä kanssa, ja minäkin ajattelen, että hän on jo nuorena tottunut pyörittämään sekä omaansa että äidinkin arkea. Hänestä on ehkä tullut aika ylivastuullinen ja stressaaja, ja siksi rennommin elämään suhtautuva Alex tekee hänelle omalla laillaan hyvää. Oli aivan ihana kirjoittaakin noita kohtia, joissa pojat yrittivät kovasti saada jotain sanotuksi, vaikka sellainen on hirveän hankalaa ja pelottavaa, eikä todellakaan tiedä, mitä pitäisi sanoa tai tehdä. ;D Ajattelin kyllä jatkaa tarinaa vielä, vaikka se spurttiviikko, jolla tätä alun perin aloitin, onkin jo aikaa sitten mennyt. Näiden raapaleiden kirjoittelu tuntuu onnistuvan kohtuullisesti silloinkin, kun aika on vähissä ja motivaatio hukassa. Kiitos ihanasta kommentista, joka ilahdutti tosi paljon! :)




IX

Inspissana: aurinko

(350 sanaa)


Helmikuun lopun iltapäivässä on aavistus kevään tuntua. Jokirannan asfaltin ohuessa lumikerroksessa on siellä täällä auringon sulattamia, märkiä läiskiä. Kaikkialla kulkee käsi kädessä onnellisen näköisiä pariskuntia. Kevään ensimmäinen valon pilkahdus on jo tehnyt tehtävänsä, Eelis ajattelee.

Alexilla on takki auki, sen alta pilkottaa kaistale valkoista hupparia. Vaalea tukka valuu pipon alta silmille, ja on kuin aurinko olisi jo saanut pisamat pojan nenällä hieman lisääntymään.

Eelis ajattelee, että Alex on melkein sietämättömän kuuma ja ihana. Niin kertakaikkisen suudeltava, että hän antaisi melkein mitä vain, jos uskaltaisi edes tarttua tätä kädestä juuri nyt. Olla niin kuin muutkin onnelliset pariskunnat, joiden ei tarvitse yrittää pitää piilossa jotain tällaista. Jotain tällaista, joka ei halua tulla pidetyksi piilossa, Eelis ajattelee, ja häntä alkaa ärsyttää oma epäröintinsä.

Eikö se olekin aina hän itse, joka niin kovasti yrittää saada heidät näyttämään pelkiltä kavereilta, kun joku on näkemässä? Eikö juuri hän aina pidäkin Alexiin soveliasta etäisyyttä koulussa ja kaduilla?

Alex ei ole koskaan sanonut siitä mitään. Eelis ei tiedä, haittaako se Alexia, tai haluaisiko tämä asioiden olevan toisin. Alex ei koskaan vaikuta siltä, että tätä haittaisi tai liikuttaisi mikään. Maailma pyörii, pähkähulluja asioita tapahtuu ja koulussa on milloin mitäkin draamaa, mutta Alex on aina niin sinut kaiken kanssa.

Eelis haluaisi olla niin kuin Alex. Kantaa itsensä vailla kalvavaa epäilystä siitä, tekeekö kaiken kaikkien mielestä oikein.

Hetkeksi kapinanhenki iskee Eelikseen. Rohkeuden puuskassaan hän tarttuu Alexia kädestä.

Alex katsoo häneen yllättyneenä. Eelis irrottaa otteensa nopeasti ja tunkee kädet syvälle takin taskuihin.

”Sori…”

”Mitä?” Alex pysäyttää hänet keskelle kävelytietä. Siniset silmät katsovat häneen vaalean tukan alta. ”Mitä sä pyydät anteeksi?”

”No kun mä… siis...”

Alex työntää molemmat, lämpimät kätensä Eeliksen takintaskuihin ja puristaa ne hänen jääkylmien sormiensa ympärille. Lämpö lähtee liikkeelle sormista ja valtaa vähitellen koko Eeliksen kehon. Eelis alkaa jo unohtaa, että on koskaan pelännyt mitään.

”Ei sun tarvii ikinä pyytää anteeksi, jos sä kosket mua.”

”Mä en vaan tiennyt, että haluatko sä –” Eelis mutisee. ”Täällä… noiden nähden.”

”Haluan”, Alex kuiskaa. ”Mä haluan olla sun, niin että kaikki sen tietää.”

Alex nousee aavistuksen varpailleen. Siinä kaikkien onnellisten pariskuntien ja koiranulkoiluttajien katseiden alla hän painaa huulensa Eeliksen hiukan vapisevia huulia vasten.



« Viimeksi muokattu: 21.02.2025 23:56:48 kirjoittanut Altais »

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 302
X

Inspissana kuiskata

(350 sanaa)


Alexin pussilakanassa on mustavalkokirjavia pesukarhuja. He makaavat peiton alla tasaten hengitystään, Eeliksen kasvot Alexin hiuksissa, käsi hyväilemässä tämän ristiselkää. Alexin nenä ja huulet painautuneina Eeliksen kaulalle. Poika piirtelee lämpimillä sormenpäillään kuvioita Eeliksen rintaan, ja tämän syvät hengenvedot kutittelevat Eeliksen solisluun kuoppaa. Kun Alex näykkäisee kevyesti, Eeliksen keho värähtää mielihyvästä.

”Varo vaan, tai mä alan haluta sua taas”, Eelis murahtaa painaen Alexin hiuspörröön raukean suudelman.

Alex vetää Eeliksen lantion kiinni itseensä ja taivuttaa päätään taaksepäin.

”Mä haluan jo nyt”, hän huokaa.

Eelis nauraa, mutta naurussa on pinnan alla kytevää nälkää.

”Sä oot ihan kyltymätön”, hän mutisee, upottaa sormet Alexin hiuksiin ja suutelee.

Alex äännähtää hänen huuliaan vasten tyytyväisenä, voittajan elkein. Poika painaa lantionsa tiukemmin vasten Eelistä, ja kumpikin tietää jo, ettei lepotauosta tule pitkää.

”Syytä itseäsi”, Alex sanoo ja katsoo Eelistä silmät tummina mielihyvästä. ”Mitäs oot noin helvetin upea.”

Eelis menee sanattomaksi. Niin käy melkein aina, kun Alex kehuu häntä. Hän ei osaa ajatella itseään niin kuin Alex osaa. Tämähän heistä on se upea ja ihana, ja hän itse on vain… hän. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Tunnollinen, kunnollinen Eelis, joka aina tekee kaiken oikein, muttei koskaan uskalla elää.

”Mitä?” Alex kysyy. ”Sanoinko mä jotain ihan outoa?”

”Et…”

”Vaan?”

”Sitä vaan, kun…” Eelis aloittaa. ”Alex, tiedätkö…”

Juuri silloin ulko-ovi käy. Joko Jere on päässyt töistä aikaisemmin, tai kello on enemmän kuin he tajusivatkaan. Jälleen kerran.

”Vittu”, Eelis kuiskaa. ”Mun täytyy vähän rauhoittua ennen kuin voin näyttäytyä sun faijalle.”

”Ajattele jotain tosi epäeroottista”, Alex vastaa ja näykkäisee Eeliksen alahuulta tavalla, joka ei todellakaan auta viilentämään tämän oloa. ”Vaikka sitä sun naapuritalon karvaista setämiestä, joka tykkää istuskella kelteisillään parvekkeella.”

”Joo, kiitos. Tämän jälkeen mun ei teekään mieli seuraavaan viikkoon”, Eelis nauraa, vaikka se onkin vain tyhjää puhetta. Niin kauan kuin Alex on lähellä, mikään määrä epäeroottisia ajatuksia ei auta.

Alex kääntää Eeliksen selälleen, ristii käsivarret tämän rinnan päälle ja jää siihen nojaamaan. Hän katselee Eeliksen kasvoja. Hajamieliset sormet mukailevat hänen nenänsä ja huultensa muotoja.

”Kai sä jäät meille syömään?” hän kysyy. ”Jere laittaa tosi hyvää ruokaa, vaikkei uskoisi. Ja… mä haluaisin jo kertoa sille, että sä oot mun poikaystävä. Sopiihan se sulle?”



Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 3 143
Tänään on ollut kurja aamu, joten oli kiva tulla sulamaan näiden kahden tarinaan. Yhdeksäs raapale oli ihanan toiveikas, vaikka Eelis huolehtikin omia pelkojaan. Kuvattu kevään tulo kuitenkin sai tuntumaan olon siltä, että kyllä tästä vielä noustaan.

Lainaus
Alex työntää molemmat, lämpimät kätensä Eeliksen takintaskuihin ja puristaa ne hänen jääkylmien sormiensa ympärille.

Äää ja tämä, söpöintä ikinä! Tämä mielikuva oli upeinta siirappia, että Eelis vähän yritti rohkaistua, sitten pelästyi ja Alex puski siitä läpi. <3 Kurjaa ajatella, että vieläkin pitää pohtia, voiko pitää omaa kumppania kädestä ulkona, eikä se edes ole katteeton pelko. Mutta onneksi Alex ja Eelis saivat julkisen pusunsa. Thih, kymmenes raapale oli kyllä niin teini-iän huumaa. Ei pysty hetkeäkään pitään näppejään irti toisesta. Alexin yritys saada Eelis rauhoittumaan oli suorastaan ilkeä. ;D Kiitos näistä taas, piristi ihan superisti!
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 302
Meldis: Aivan ihana kuulla, että nämä raapaleet ovat tuoneet sulle piristystä huonoon hetkeen. Juuri siihen tarpeeseen näitä itsekin kirjoittelen, että ne toisivat silloin tällöin vähän jotain lämpöistä ja pehmoista keskelle arkea, joka voi välillä olla melkoista rämpimistä. Alex ja Eelis ovat kyllä molemmat ihan umpirakastuneita, ja silloin on tietysti vaikea malttaa pitää näppinsä erossa toisesta. Mutta Eeliksellä taitaa tosiaan olla enemmän totuttelemista uuteen tilanteeseen kuin Alexilla, mitä muiden ihmisten mahdollisiin reaktioihin tulee. Suurkiitos sulle ihanasta kommentista! :)

Tänä viikonloppuna iski inspis ja suuri tarve kirjoittaa erityisesti angstia ja hurt/comfortia. Tässä siksi putkeen kolme rapsua, ja katsotaan, josko vielä neljäskin. Lisäys: siellä se päivän neljäskin nyt on. ;D





XI

(350 sanaa)


”Eelis? Hei?”

Eelis havahtuu, kun Alex ravistelee häntä.

”Niin? Mitä sä sanoitkaan?”

”Kyllä sä kuulit. Mä sanoin, että haluaisin kertoa Jerelle meistä.”

”Okei…”

Eelistä hirvittää. Ei hän edes tiedä, miksi. Jere on oikeasti juuri niin rento kuin Alex on sanonut, ja luultavasti tämä myös tietää jo aivan hyvin, mistä Alexin ja Eeliksen välillä on kyse. Mutta siitä huolimatta Eelistä jännittää hirveästi ajatus siitä, että pitäisi katsoa Alexin isää silmästä silmään ja nähdä, miten tämä ottaa uutisen vastaan, kun se hänelle ihan suoraan kerrotaan. Eelis jähmettyy liian pitkäksi aikaa, ja Alex huomaa sen.

”Ai, sä et siis halua?”

”En mä… niin sanonut”, Eelis mutisee.

”No et niin. Kun et sä sano yhtään mitään.” Alexin ääni tihkuu loukkaantuneisuutta. Eelis ei haluaisi tämän tuntevan niin, muttei juuri nyt osaa muuta kuin käpertyä kerälle ja kääntää Alexille selkänsä. Alexin käsi ravistelee hänen olkapäätään.

”Eelis, puhu mulle. Miks sä menit noin oudoksi? Mikä sulla oikein on?”

Eeliksen sydän hakkaa liian lujaa. Hän tietää, että pitäisi yrittää puhua Alexille kaikesta, mitä hänen sisällään on, mutta hän ei tiedä, miten se tehdään. Hän avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta sulkee sen sitten uudelleen. Hän yrittää hengittää syvään, että pysyisi rauhallisena.

”En mä varmaan pysty tähän just nyt”, hän sanoo lopulta.

”Mihin sä et pysty?”

Eeliksen kurkku tuntuu niin tukkoiselta, että hänen on hankala puhua. Sanat ja ajatukset katoavat, eikä hän osaa selittää, mikä on hätänä.

”Mun pitäis varmaan mennä”, hän mutisee, nousee ylös ja alkaa vetää vaatteita ylleen.

Alexin epäuskoinen katse seuraa häntä. Pojan hiukset ovat sekaisin, ja kaulalla näkyy jälkiä heidän pitkästä iltapäivästään toistensa iholla. Mutta nyt Alex kietoutuu tiukemmin peittoonsa ja näyttää pieneltä.

”Oliks tää nyt siis… tässä?”

Alexin sanat särkevät Eeliksen sydäntä, eikä hän haluaisi mitään niin paljon kuin unohtaa koko lähtemisen, käpertyä takaisin peiton alle, vetää Alexin itseään vasten ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin.

Mutta kun kaikki ei ole hyvin. Jokin Eeliksen sisällä on pahan kerran solmussa. Ja hän tietää, että hänen pitää se itse selvittää.

Hän pudistaa päätään. ”Mä vaan… tarviin nyt hetken”, hän mutisee. ”Anna anteeks.”

Eelis ei jää odottamaan vastausta. Niin kauan kuin vielä pystyy, hän lähtee pois katsomatta taakseen.




XII

(350 sanaa)


Jere ilmestyy koputtelemaan ovelle, kun Alex on viettänyt jo toista tuntia käpertyneenä epäuskoiseen itsesääliin. Hän on tuijottanut puhelintaan ja odottanut, että Eelis soittaisi, tai edes laittaisi viestiä. Mutta mitään ei kuulu, eikä Alex myöskään kehtaa soittaa Eelikselle. Tämähän sanoi haluavansa olla rauhassa. Mutta Alexista tuntuu, ettei hän voi olla, jos ei saa pian puhua Eeliksen kanssa.

Kai tämä oli vain yksi huono hetki? Alex ei halua edes ajatella, että kaikki voisi olla yhtäkkiä ohi.

”Tuutko syömään?” Jere kysyy. ”Mä tein pizzaa, ja jälkkäriksi olisi –”

”En mä”, Alex huokaa ja kääntää selkänsä ovea kohti. Hän kuulee, miten Jere raottaa ovea, tassuttelee peremmälle ja istahtaa sängyn reunalle.

”Mikäs nyt on?”

”Ei mikään.”

Jere hymähtää kevyesti ja taputtaa Alexin peittoon kääriytynyttä selkää. Hän ei sano mitään, ja juuri nyt Alex on siitä hyvin kiitollinen. Alex nieleskelee eikä oikein tiedä, pitäisikö avautua vai ei, mutta lopulta hänen on kuitenkin pakko. Jollekin tästä pitää puhua, muuten hänen päänsä sekoaa. Ja kenelle hän sitten puhuisi, jos ei Jerelle?

”No kun Eelis ja mä”, Alex aloittaa. ”Me ollaan… tai ainakin oltiin. Vittu, en mä tiedä yhtään, mitä tässä tapahtuu. Mä tykkään siitä ihan tosi paljon, mutta nyt se… en mä tiedä. Kaikki meni yhtäkkiä ihan oudoksi.”

Alex päätyy purkamaan Jerelle ihan kaiken. Se on helppoa, koska Jere tuntuu ymmärtävän paljon sellaistakin, mitä hän ei edes osaa selittää. Alexilla on tunne, että Jere on tajunnut alusta asti, mitä heidän välillään on. Ehkä hän on nähnyt sen jopa selvemmin kuin Alex itse. Nyt Jere kuuntelee hiljaa, kun Alex puhuu. Välillä nyökyttelee, välillä kysyy jotain, mutta muuten antaa Alexin vapaasti purkaa mieltään.

”Mitä mä nyt teen?” Alex kysyy lopulta, hengästyneenä omasta puhetulvastaan ja itkusta, joka tekee tuloaan.

”Annat sille aikaa. Sitähän se pyysi. Se tarvitsee aikaa, ja kun se on valmis, se tulee kyllä takaisin.” Jere sanoo sen kuin minkäkin yksinkertaisen asian.

Alex nielaisee.

”Entä jos ei tule?”

”Kyllä se tulee.”

Jokin Jeren sanoissa onnistuu rauhoittamaan Alexin mieltä, vaikka tietenkään hän ei haluaisi odottaa. Hän haluaisi Eeliksen luokseen nyt heti. Mutta hän tietää Jeren olevan oikeassa. Joskus ei auta kuin antaa ajan kulua, niin mahdoton ajatus kuin se onkin.




XIII

(350 sanaa)


Kahta päivää myöhemmin Eelis seisoo Alexin oven takana. Hän soittaa ovikelloa ja jää hermostuneena odottamaan. Eteisestä kuuluu askelia. Jo ennen kuin ovi aukeaa, Eelis tietää, ettei tulija ole Alex.

Eelis kohtaa Jeren sinisten silmien katseen. Häntä pelottaa ja hävettää puhutella Alexin isää, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja.

”Tota, onkohan Alex kotona?”

”Ei oo”, Jere sanoo. ”Lähti pari tuntia sitten käymään jossain. Tulee varmaan pian. Haluatko jäädä odottamaan?”

Eelis räpyttelee silmiään. Hän haluaisi mennä sisään, muttei tiedä, uskaltaako. Hän miettii, mitä kaikkea Jere tietää, ja mahtaako tämä olla vihainen.

”Mä vaan… haluaisin tietää, onko se kunnossa”, hän mutisee. ”Kun itse asiassa… meille tuli vähän sanomista, ja nyt se ei oo ollut koulussa pariin päivään. Ja sen puhelin on kiinni. Mä oon… aika huolissani.”

”Tuu sisään”, Jere sanoo.

Nyt Eelis ei enää epäröi. Hän astuu eteiseen, vetää oven perässään kiinni ja potkaisee kengät jaloistaan.

”Me ollaan Alexin kanssa yhdessä”, hän sanoo yllättävässä rohkeuden puuskassaan. ”Tai ainakin… oltiin. Mutta nyt mä oon sotkenut asiat aika pahasti.”

”Ymmärrän. Kuule. Tuu tänne keittiöön istumaan. Ei sun siinä eteisessä tarvii odotella. Mä laitoin just ruokaa, sitä riittää kyllä sullekin.”

Hämillään Eelis seuraa Jereä keittiöön. Oikeastaan hän ei pysty edes kuvittelemaan syömistä juuri nyt, koska hänen vatsansa ja sisäelimensä ovat aivan umpisolmussa. Mutta toisaalta Jeren välittömyys lämmittää häntä, ja keittiön hyvä tuoksu tekee kaikesta vähän helpompaa kestää.

”Sä taisit jo… tietää?” Eelis sanoo varovasti.

Jere nyökkää. Hänen silmäkulmassaan näkyy pienenpieni, peitelty hymy, kun hän kattaa Eeliksen eteen lautasen ja ruokailuvälineet.

”Meille tuli Alexin kanssa riitaa siitä, kun se halusi kertoa sulle meistä, mutta mä menin ihan paniikkiin”, Eelis sanoo. ”En mä edes tiedä miksi. En mä kuvitellut, että sä suuttuisit tai mitään. Se vaan…”

”Ihan ymmärrettävää”, Jere sanoo. ”Onhan nää isoja juttuja. Ootko sä jo kertonut sun äidille teistä?”

Eelis pudistaa hitaasti päätään. Miten Jere saattaakin noin vain arvata, missä ongelma on, vaikkei vielä edes tunne Eelistä kovin hyvin? Ennen kuin huomaakaan, Eelis on jo kertonut Jerelle vaikka mitä. Välillä häntä itkettää, välillä naurattaa, mutta Jere vain kuuntelee, ojentaa nenäliinan ja antaa hänen puhua.

Eelis havahtuu vasta, kun Alex yhtäkkiä seisoo keittiön ovella ja tuijottaa häntä järkyttyneenä.




XIV

(350 sanaa)


Kuin sanattomasta sopimuksesta Eelis seuraa Alexia tämän huoneeseen. Eeliksen läheisyys kihelmöi Alexin iholla, vaikkei poika edes kosketa häntä. Eelis jää istumaan sängyn reunalle, kohteliaan välimatkan päähän Alexista. Se tuntuu sietämättömältä.

Ensin Eelis ei sano mitään, vilkuilee vain Alexia varovasti alta kulmien. Mutta Alex on päättänyt, että tällä kertaa hän ei ole se, joka sanoo jotain ensin. Eelis tuli hänen luokseen, joten kaipa tämä nyt tietää, mitä haluaa. Alexin sisintä kivistää. Viime päivät ovat olleet hänelle liikaa, eikä hän enää tiedä, mitä uskaltaa odottaa.

Lopulta Eelis selvittää kurkkuaan. ”Tota… mä tiedän nyt, mitä haluaisin sulle sanoa.”

”Okei. Anna mennä.”

Alexin ääni ei jätä arvailun varaan, että hän on puolustuskannalla. Eelis vilkaisee häntä kuin sanoen, että älä viitsi. Poika huokaa syvään ja keräilee itseään ennen kuin alkaa puhua. Alex miettii, voikohan Eelis kuulla hänen sydämensä jännittyneet lyönnit.

”Ensinnäkin, anteeksi”, Eelis sanoo. ”Mä menin hetkeksi ihan paniikkiin, kun sä halusit kertoa Jerelle. Se ei ollut mitenkään sun vika, ei myöskään Jeren, vaan koko juttu oli mun omassa päässä. Mä selitän kyllä, jos vaan haluat kuunnella.” Eelis naurahtaa hermostuneesti. ”Mutta itse asiassa… mä taisin just äsken kertoa Jerelle meistä.”

Alex piilottaa yllätyksensä, nojaa leuan polviinsa ja katsoo Eelistä haastavasti.

”Onko siis edelleen olemassa joku me?

”Jos sä vaan haluat niin”, Eelis sanoo. ”Mä ainakin haluan edelleen olla sun kanssa. Enemmän, kuin… vielä koskaan tähän mennessä.”

Jos jokin pieni osa Alexista halusikin vielä äsken vihoitella, nyt sekin vähä sulaa pois. Hänen kurkustaan pakenee pieni, surkea nyyhkäisy, ja hän nyökkää vastaukseksi Eelikselle, kun ei juuri nyt pysty puhumaan.

”Alex”, Eelis sanoo ja siirtyy vähän lähemmäs. ”Saanko mä koskea sua?”

Alex nyökkää taas. Hän ei viitsi yrittää piilottaa itkuaan Eelikseltä, ja kun Eelis vetää hänet syliinsä ja rutistaa tiukasti, hän kietoo käsivartensa Eeliksen vyötäisille ja hautaa kasvonsa pojan puseroon. Eelis suukottaa hänen päälakeaan, se saa hänet itkemään vielä lisää.

”Eelis, mä tykkään susta ihan hirveän paljon”, Alex nyyhkyttää. Hän haluaisi sanoa jotain vielä enemmän, mutta siihen hänen rohkeutensa ei vielä riitä.

”Niin mäkin susta”, Eelis vastaa ilman sekunninkaan epäröimistä. ”Mä olin ihan idiootti, mutta se ei tarkoita…”

”Tiedän.”

Alex painautuu Eelistä vasten vailla pienintäkään halua riidellä enää.



« Viimeksi muokattu: 02.03.2025 16:14:12 kirjoittanut Altais »

Skorpioni

  • ***
  • Viestejä: 341
  • Ava&banner by Ingrid
Oi ihanuutta! Mulla on ollut jotenkin tosi vähän aikaa lukea yhtään mitään, mutta raapalemittaan oli helppo tarttua kun yhden pätkän ehtii lukaista melkein missä välissä vain. Ja hyvä että tartuin! Jotenkin juuri tällaista söpöyttä kaipasin juuri tähän väliin. Ja söpöyden seassa sopivasti murusina vakavampiakin aiheita. (tulee mieleen salted caramel-suklaa, kun on hippuina suolaista siellä täällä makean seassa!)
Ajanpuutteen vuoksi en nyt kirjoita mitään hirveän syväluotaavaa, mutta halusin vain jättää kommentin, että luin ja tykkäsin! Ja jos tulee lisää osia, yritän ehtiä nekin lukaisemaan. Pidin poikien välisestä kemiasta ja jotenkin erityisesti Eeliksestä, joka yrittää kannatella koko maailmaa harteillaan. Ehkä kohta joku kannattelee vähän häntäkin? Liikutuin myös isän ja pojan lempeistä ja lämpimistä väleistä.
Just some things to say,
things that looked good yesterday

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 3 143
Oi ei, niin paljon kuin hurt/comfortista tykkäänkin niin on se silti raastavaa luettavaa. :'') Jere tuntuu olevan kunnon kallio tässä kaikessa ja tulee olo, että hän on saanut kompuroida urakalla, että tietää, miten kompuroinnista selviää ja tietää oikein hyvin myös, että suossa ollessa ei ymmärrä, miten suo ei jatku ikuisesti. Tosi kivaa, miten hän jutteli myös Eelikselle, mikä on minusta kivaa, kun aina omat vanhemmat eivät ole sellaisia aikuisia, joille voisi jutella mieltä askarruttavista asioista. Tarvitaan muitakin, mutta Eelikselle joku opettajakin tuntuu olevan kaukainen vaihtoehto. Ihanaa, että Jere osasi saada hänet auki. :)

Lainaus
”Niin mäkin susta”, Eelis vastaa ilman sekunninkaan epäröimistä. ”Mä olin ihan idiootti, mutta se ei tarkoita…”

”Tiedän.”

Tässä oli tosi kiva tasapaino siinä, että Alex saa olla vihainen, kun Eelis menee vaikeaksi, kun tulee puhe suhteesta kertomisesta Alexin elämän tärkeille ihmisille, ja samalla Eelis saa olla hukassa, koska sellaista on olla nuori ja ihastunut. Ei tiedä, mitä tuntee ja varsinkaan, miten sitä sanoittaa. Voih Eelistä, toivottavasti hän saa selvyyden epämääräisiin pelon tuntemuksiin. <3 Kiitos uusista raapaleista!
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚