Ikäraja: S
Tyylilaji: fluffy
Paritus: Helmi/Hannu
Sanamäärä: 250
Haasteet: Originaalikiipeily (124. pajulintu), Otsikoinnin iloja II (eläinotsikko) ja Inspissitaattiketju (löytyy lopusta)
Pajulinnun laulua: tuiA/N: Kuten otsikostakin huomaa, pajulintu oli tämän raapaleen pääinspiraatio. Hyödynsin myös
Milgian antamaa inspissanaa
lenkki. Ja herra paratkoon tulin kirjoittaneeksi hettiä! Erittäin harvinaista minulta
Herkkä kuin pajulintuHelmi pysäyttää minut hiekkatien varteen ja kehottaa kuuntelemaan. Kuulen kaunista linnunlaulua.
”Se on pajulintu”, Helmi sanoo. Hänen vihreät silmänsä säihkyvät. ”Niitä ei melkein ikinä näe, koska ne pysyttelevät mieluummin piilossa, mutta eikö se laulakin kauniisti?”
”Laulaa kyllä”, myöntelen, mutta valitettavasti edes pajulinnun viserrys ei pysty kilpailemaan huomiostani. Helmi näyttää niin kauniilta kukikkaassa kesämekossaan. En ole erityisemmin kiinnostunut linnuista, mutta kun Helmi alkaa kertoa niistä, olen pelkkänä korvana. Helmissä on sellaista paloa ja innostusta, mikä saa kaiken kuulostamaan kiehtovalta.
”Olen aina tuntenut suurta hengenheimolaisuutta pajulinnun kanssa”, Helmi sanoo ujosti ja hypistelee pitkää, vaaleaa palmikkoaan.
”Ai, miksi?” kysyn.
Tahtoisin ottaa kiinni Helmin levottomasta kädestä ja vakuuttaa hänelle, ettei hänen tarvitse hermoilla seurassani. Jätän kuitenkin tekemättä niin. Emme tunne toisiamme vielä niin hyvin, että minusta olisi luontevaa koskettaa Helmiä ilman kutsua. En tahdo aiheuttaa hänelle minkäänlaista epämukavuutta. Sen lisäksi tiedän, että Helmin veli tappaisi minut, jos kuulisi minun käyttäytyneen tökerösti.
”Pajulintu on niin arka ja vaatimattoman näköinen”, Helmi sanoo kuin pitäisi itseään samanlaisena, mikä on ihan täyttä pötyä. Ymmärrän kuitenkin pitää suuni kiinni. Kuunteleminen on tärkeämpää. ”Mutta kun pajulinnun antaa olla rauhassa, saa nauttia sen kauniista laulusta. Silloin minullakin on kaikista mukavin olla.”
”Rauhassa eli yksin?” kysyn enkä mahda pettymykselleni mitään, koska toivoin meidän olevan romanttisella päiväkävelyllä.
”Ei, ei yksin”, Helmi sanoo hymyillen ja jättää palmikkonsa hypistelyn. Hän laskee kätensä ja tarttuu reippaasti omaani. Höm, minusta tuntuu kuin sulaisin lätäköksi. ”Sinun kanssasi minulla on rauhallinen olo.”
Tahtoisin sanoa ”niin minullakin”, mutta olen menettänyt puhekykyni. Helmin iloisesta ilmeestä päätellen hölmö hymyni taitaa riittää vastaukseksi.
Meinasin jo unohtaa, mutta tähän inspasi myös Starrilta saamani sitaatti:"You do not have to be good.
You do not have to walk on your knees
For a hundred miles through the desert repenting.
You only have to let the soft animal of your body
Love what it loves.
Tell me about despair, yours, and I will tell you mine.
Meanwhile the world goes on.
Meanwhile the sun and the clear pebbles of the rain
Are moving across the landscapes,
Over the prairies and the deep trees,
The mountains and the rivers.
Meanwhile the wild geese, high in the clean blue air,
Are heading home again.
Whoever you are, no matter how lonely,
The world offers itself to your imagination,
Calls to you like the wild geese, harsh and exciting –
Over and over announcing your place
In the family of things"
Wild Geese, Mary Oliver
