Nimi: Sarvihaara laukkasi tänä yönä
Fandom: Potter
Ikäraja: S
Paritus: Hestia Jones / James Potter
Genre: Jouluinen feelgood
Tiivistelmä: Nyt on jouluyö, ja haluan näyttää sinulle jotakin.Kirjoittajan sana: Ficin otsikko on suoraan Azkabanin vangista. Tapahtumat kuitenkin sijoittuvat Tylypahkan jouluyöhön vuonna 1977. Tää osallistuu jouluiseen tropes-haasteeseen, tropena oli suudelma mistelin alla.
SARVIHAARA LAUKKASI TÄNÄ YÖNÄMarlene McKinnon oli voittanut Päivän Profeetan jouluarvonassa tuhat kaljuunaa, mutta siitä huolimatta Hestia Jones uskoi olevansa tänä jouluyönä Tylypahkan onnellisin noita.
Kaljuunoita hänellä ei ollut taskuissaan kuin muutama, mutta hänellä oli jotain monin verroin arvokkaampaa: hänellä oli James Potterin ystävyys. Ja tällä hetkellä se oli yksin hänen, sillä Remus ja Peter olivat lähteneet jouluksi kotiin ja Sirius nukkui pois äkäistä flunssaansa. Hestian ei ollut tarvinnut kahdesti miettiä, kun James oli ehdottanut hänelle yöllistä seikkailua Tylypahkan mailla näkymättömyysviitan turvin.
Pakkasta oli muutama aste, ja tähdet tuikkivat kirkkaina. Tylyahosta, tarkemmin sanottuna Kolmesta luudanvarresta, kantautui jouluisia säveliä aina, kun ovi kävi. Muuten oli hiljaista.
”Nyt on varmaan jo turvallista ottaa viitta pois”, James sanoi, kun he tulivat pienelle kuusien suojaamalle aukiolle. Hestia muisti käyneensä aukiolla vain kerran, siskonsa Gwenogin syntymäpäiväpiknikillä muutama vuosi sitten. Kesällä aukiossa ei ollut ollut mitään erityistä, mutta nyt lumi painoi kuusenoksia alas ja tuntui kuin he olisivat olleet majassa, jota valaisivat tähdet korkealla kuusien yllä.
”En voi ymmärtää, että kaikkien näiden vuosien ajan olet onnistunut käyttämään viittaa jäämättä kiinni”, Hestia sanoi ja James kääri viitan laukkuunsa. Hestia kaivoi omasta laukustaan viltin, jonka James oli pyytänyt ottamaan mukaan. Hän levitti sen keskelle aukiota.
”Vielä täytyy puoli vuotta yrittää jatkaa samaan malliin”, James virnisti.
Puoli vuotta. Niin, tasan sen verran James olisi enää Tylypahkassa. Sitten hän lähtisi ja Hestia jäisi vielä kokonaiseksi vuodeksi. Millaiselta Tylypahka mahtaisi tuntua Jamesin lähdön jälkeen? Ei ainakaan yhtään samanlaiselta. Rohkelikon huispausjoukkueeseen valittaisiin uusi jahtaaja. Rohkelikon oleskeluhuoneessa ei enää kaikuisi Jamesin nauru. Ja mikä pahinta: Hestia tuntisi itsensä tavattoman yksinäiseksi. Tietysti hänellä yhä olisi paras ystävänsä Emmeline Vance. Mutta Emmelinen kanssa Hestia ei voinut seikkailla. Ja lisäksi James oli… James. Hestia olisi halunnut hänen kanssaan niin paljon enemmänkin kuin ystävyyttä ja huispausjoukkuetoveruutta, mutta niin kauan kuin James oli hänen elämässään edes jotenkin, hän oli tyytyväinen. Mutta jos puolen vuoden päästä James lähtisi kokonaan, hän…
”Huhuu, Jones, minne katosit?”
Hestia säpsähti. James oli tullut ihan hänen eteensä ja heilutteli kättään hänen kasvojensa edessä. Jamesin selän takana paloi pieni nuotio, jonka James oli taikonut sillä välin, kun Hestia oli murehtinut tulevaa.
”Äh, sori. Aloin vain taas miettiä, mitä meidän huispausjoukkueelle käy, kun sinä lähdet.”
Varjo häivähti Jamesin kasvoilla. Hestia tiesi hyvin, että huispauksen jättämisen ajatteleminen teki kipeää, vaikka vielä James ei ollut halunnut asiasta keskustella. Nytkin hän nopeasti palautti hymyn kasvoilleen ja huitaisi kädellään.
”Älä sinä siitä murehdi. Jos sinun siskosi valitaan kapteeniksi, teillä ei ole mitään hätää. Gwenog on niin sisukas, että saa vaikka fletkumadon pelaamaan jahtaajana varsin kelvollisesti. Sitä paitsi nyt on jouluyö, ja haluan näyttää sinulle jotain. Istu tuohon viltille.”
Hestia teki työtä käskettyä. James jäi seisomaan ja näytti yhtäkkiä hyvin jännittyneeltä.
”Älä näytä tuolta. Minua alkaa pelottaa”, Hestia sanoi.
”Sulje silmäsi.”
”No nyt minua ainakin pelottaa.”
”Luota minuun, Jones. En aio tällä kertaa laittaa paitasi sisään räiskeperäistä sisuliskoa tai pestä kasvojasi lumella. Haluan näyttää sinulle yhden jutun, mitä olen harjoitellut.”
”Miksi minun sitten pitää sulkea silmäni?”
”Sulje ne hetkeksi. Laske vaikka kymmeneen ja avaa ne sitten”, James sanoi ja vaihtoi jännittyneenä painoaan jalalta toiselle.
”Tapan sinut, jos tämä on jotain epämiellyttävää”, Hestia murahti, mutta sulki silmänsä. Oli hiljaista. Jostain kaukaa Tylyahon perukoilta kuului humalaista naurua. Hestia odotti, että kohta lumipallo mätkähtäisi hänen kasvoilleen, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten hän täysin järjenvastaisesti odotti, että James tulisi viltille hänen viereensä ja suutelisi häntä. Ajatus oli niin suloinen, että Hestia joutui ravistamaan päätään saadakseen mielikuvan pois. Samalla hän muisti Jamesin käskeneen laskea. Nopeasti Hestia laski kymmeneen ja avasi sitten silmänsä.
”Hui saakeli!”
Mitä tahansa Hestia olikaan odottanut, niin ei missään nimessä tätä. Hänen edessään seisoi hirvi, jolla oli komeat sarvet ja joka muutenkin oli niin iso, että Hestia nousi seisomaan ja peruutti vaistomaisesti kauemmas. Jamesia ei näkynyt missään. Mitä pelleilyä tämä oikein oli?
Hirvi kallisti päätään tutunoloisesti. Tutunoloisesti? Oliko Hestia sekoamassa? Mutta juuri samalla tavalla James kallisti päätään aina, kun mietti jotain.
Hitaasti hirvi otti muutaman askeleen kohti Hestiaa. Hestia ei perääntynyt. Ei kai hirvi ollut mitenkään vaarallinen eläin? Varovasti Hestia kohotti kätensä ja painoi sen hirven poskelle. Eläin sulki silmänsä ja antoi Hestian silittää.
Aika kului. Hestia ei tiennyt, kauanko oli eläintä silittänyt, mutta lumous särkyi, kun jossain etäällä humalaisten kuoro aloitti varsin epävireisen joululaulun.
Hirvi avasi silmänsä, astui muutaman askeleen taaksepäin ja lähti sitten laukkaan. Se kiersi muutaman kerran aukion ympäri, ja kun se kolmannen kerran katosi Hestian selän taakse, esiin käveli kevyesti hengästynyt James. James tuli seisomaan Hestian eteen, juuri siihen, missä hirvi oli vielä hetki sitten ollut ja hymyili vähän hämillisesti pää tutusti kallellaan.
Hiljaisuus. Vain humalainen
Jouluyö, juhlayö jossain etäällä.
”Mitä äsken tapahtui?” Hestia kysyi lopulta.
”Minä olen animaagi. Olen kertonut aikaisemmin vain Siriukselle, Remukselle ja Peterille. Kukaan muu ei tiedä. En ole rekisteröitynyt enkä aiokaan. Voi olla hyödyllistä, ettei Tiedät-kai-kuka tiedä tästä.”
”Miten… miten sinä olet voinut yksin opetella animaagiksi? McGarmiwa on sanonut, että se on melkein mahdotonta.”
James kohautti olkapäitään.
”Siihen meni muutama vuosi. Mutta kun olen päättänyt jotain, niin yleensä myös saan sen.”
”Minä… tosi vaikuttavaa. En edes tiedä, mitä sanoa. Kiitos, että kerroit.”
”En halua salata sinulta mitään.”
Sen sanottuaan James meni jälleen hämillisen näköiseksi. Hän oli kauan hiljaa, ennen kuin jatkoi:
”Kuule Jones. Olen vähän ajatellut. Meitä kahta. Sinä olet…”
Yllättäen James hiljeni ja kääntyi katsomaan kohti Tylyahoon vievää polkua. Nyt Hestiakin kuuli lähestyvät askeleet ja vaimean puheen. Aikaa näkymättömyysviitan kaivamiselle ei ollut. Hestia ja James nappasivat laukkunsa, James otti Hestiaa kädestä ja juoksutti hänet tuuheimman kuusen taakse.
Hestia ei irrottanut kättään Jamesin omasta. Häntä harmitti, ettei James ollut ehtinyt sanoa lausetta loppuun. Mutta sille ei voinut nyt mitään. Pääasia, ettei kukaan löytäisi heitä seikkailemassa ulkona keskellä yötä ilman lupaa.
Varsin pian aukiolle ilmestyi kaksi ihmistä, noita ja velho. He seisahtuivat nähdessään viltin ja nuotion.
”Kas. Tämähän on kuin meitä varten tehty”, velho sanoi naurua äänessään. Hänellä oli vaaleat, kiharaiset hiukset ja tuuhea parta. Hän oli varsin hauskannäköinen. Noita puolestaan näytti vähän kopealta. Hänellä oli mustat, kiiltävät hiukset ja hän oli pisin Hestian koskaan näkemä noita.
”Keskeytimmeköhän me jotain?” noita kysyi ja juoksutti katsettaan pitkin lumihankea.
”Pahus. Meidän jalanjäljet”, James mumisi.
Noita nosti katseensa ja katsoi juuri siihen kohtaan, missä Hestia ja James seisoivat yhä käsikkäin. Onneksi oli niin hämärää, ettei noita toivottavasti pystynyt erottamaan heitä tuuheiden oksien lomasta.
”Anna olla, Rowena. Jos keskeytimme, lienee kohteliasta jatkaa matkaa. Varsinkin, kun kyseessä näyttää olevan minun tupani oppilaita”, velho sanoi ja osoitti Rohkelikon punaista vilttiä.
”Mutta oppilaat ovat luvatta poissa linnasta. Mitä vain voi sattua. Jos se humalaisten joukkio tulee…” Rowenaksi kutsuttu noita aloitti, mutta velho otti häntä kädestä.
”Kultaseni, sinun opetusvelvollisuutesi on päättynyt jo tuhat vuotta sitten. Sitä paitsi nämä ovat minun tupani oppilaita. He kyllä osaavat pitää itsestään ja toisistaan huolta.”
Hestia pikemminkin arvasi kuin näki, miten Rowenaksi kutsuttu noita pyöräytti silmiään.
”Godrick, miten sinä voit kuolleenakin olla noin sinisilmäinen.”
James puristi Hestian kättä tarpeettoman lujaa. Hestia kääntyi katsomaan häntä ja James muodosti huulillaan sanat:
Mitä helvettiä?”Ihmisen perusoikeus on luottaa. Mutta kuule, meidän pitäisi jatkaa matkaa, jos emme halua pettää Helgan ja Salazarin luottamusta. Sillä seuraavalla aukiolla on muistaakseni pienempiä kuusia. Haetaan joulukuusi sieltä”, Godrickiksi kutsuttu velho sanoi.
”Minä en ymmärrä, miksei sitä typerää kuusta voinut vain loitsia. Miksi tuhlata aikaa täällä umpihangessa.”
”Koska minä haluan viettää sinun kanssasi aikaa”, Godrick sanoi ja kumartui suutelemaan noitaa. Suudelma oli pitkä ja Hestia alkoi jo tuntea olonsa kiusaantuneeksi. Lopulta kaksikko erkaantui toisistaan ja selkeästi lauhtunut Rowena nosti kätensä kohti Jamesin loitsimaan nuotiota.
”Tämän nuotion minä joka tapauksessa sammutan. On edesvastuutonta jättää tuli vartioimatta”, Rowena sanoi ja nuotio sammui. Pimeys laskeutui metsään.
”Hyvä niin. Nyt jatketaan matkaa, jouluyö on lyhyt”, Godrick sanoi ja loi katseen juuri sinne, missä Hestia ja James seisoivat. Hestiasta tuntui kuin velho olisi katsonut heitä suoraan silmiin ja näytti jopa siltä, että hän olisi nyökännyt pienesti. Mutta hetki meni nopeasti ohi, ja kaksikko jatkoi matkaansa syvemmälle metsään. Viimeinen lause, joka Hestian ja Jamesin korviin kantautui, oli Rowenan:
”Katso, hirvi on mennyt tästä.”
Muutaman minuutin Hestia ja James seisoivat äänettöminä, yhä käsikkäin. Sitten James kuiskasi: ”Lähdetään ennen kuin he palaavat.”
Hestia haki viltin ja James otti laukustaan näkymättömyysviitan. Sen suojissa kaksikko lähti kohti Tylypahkaa. Ketään ei näkynyt, ja he olisivat hyvin voineet puhua, mutta kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Mitä äsken oli oikein tapahtunut?
Tylypahkan ikkunat olivat jo pimeinä. Ainoastaan rehtorin kansliassa ja muutamassa muussa yksittäisessä huoneessa loisti valo. Hetken Hestia mietti, pitäisikö heidän mennä kertomaan Dumbledorelle, että he olivat törmänneet Godrick Rohkelikkoon ja Rowena Korpinkynteen, mutta se kuulosti niin järjettömältä, että tuskin edes Dumbledore uskoisi heitä. Sitä paitsi samalla he joutuisivat paljastamaan olleensa luvatta ulkona.
Tylypahkan ulko-ovi oli onneksi auki, niin kuin he olivat sen jättäneet. Käytävät olivat autiot, mutta siitä huolimatta he pitivät näkymättömyysviitan yllään aina Rohkelikkotornin käytävälle asti.
”Herätys, me haluaisimme päästä sisälle”, Hestia sanoi äänekkäästi kuorsaavalle Lihavalle leidille niin kohteliaasti kuin pystyi. Maalaus säpsähti hereille.
”Mikä kellonaika tämä muka on? Teidän olisi pitänyt olla nukkumassa jo muutama tunti sitten!”
”Ei tullut uni. Salasana on mistelinoksa”, James sanoi.
”No sepä se. Marlene McKinnon ripusteli niitä oleskeluhuoneen täyteen. No, menkää nyt sitten. Ja heti vuoteisiin!” Lihava leidi komensi ja heilahti sivuun.
Hän ei ollut liioitellut. Oleskeluhuone oli täynnä mistelinoksia. Niitä roikkui katosta ja niitä oli maljakoissa jokaisella pöydällä ja ikkunasyvennyksessä. Ihmisiä oleskeluhuoneessa ei onneksi ollut, kaikki olivat jo nukkumassa. Kuin yhteisestä sopimuksesta Hestia ja James menivät istumaan nojatuoleille takan eteen. Godrick Rohkelikkoa esittävä maalaus nukkui takan päällä.
”Mitä äsken oikein tapahtui?” James kysyi vihdoin.
”En todella tiedä. Nähtiinkö me oikeasti Godrick Rohkelikko ja Rowena Korpinkynsi?”
”Miten se voisi olla mahdollista? Joo, nyt on jouluyö, mutta ei kai se sentään kuolleita tuo takaisin.”
”Katso tuota Rohkelikon maalausta. Eikö se meidän näkemämme velho näyttänytkin juuri tuolta?”
”Joo, paitsi että se oli paljon nuorempi kuin tuossa maalauksessa. Voi Merlin, Jones. Ajattelin, että tämän jouluyön suurin yllätys olisi ollut minun animaagiuteni, mutta vielä mitä.”
Hestia oli tyystin unohtanut Jamesin animaagiuden ja sen, mikä keskustelu heillä oli jäänyt kesken, kun Rohkelikko ja Korpinkynsi olivat tulleet. Jameskin näytti muistavan keskustelun vasta nyt, sillä yllättäen hän näytti jälleen epävarmalta. Hän veti syvään henkeä, kuin keräten rohkeutta, ennen kuin kysyi:
”Olisitko sinä valmis vielä yhteen yllätykseen tänä jouluyönä?”
”Kunhan et kaiva kaapista mörköä tai jotain muuta inhottavaa”, Hestia sanoi ja James naurahti. Sitten hän nousi, polvistui Hestian tuolin eteen ja nosti kätensä Hestian poskelle.
”Tuntui todella kivalta, kun silitit poskeani, kun olin hirvi. Minä… äh. Saanko minä suudella sinua?”
Kysymys tuli niin yllättäen ja oli niin epäluonnollisen kohtelias ollakseen James Potterin esittämä, että Hestia ei pystynyt ensin reagoimaan siihen mitenkään. Hän vain tuijotti Jamesia, jonka silmiin alkoi jo syttyä pettymys. Nopeasti Hestia nyökkäsi.
James kumartui lähemmäs ja suuteli. Suudelma oli epävarma ja hapuileva, mutta syventyi nopeasti. Varovaisuudesta ei ollut enää jälkeäkään, kun James riuhtaisi Hestian alas nojatuolista ja laski matolle takan eteen. Hestia hihitti nähdessään suuren mistelikimpun roikkumassa katosta päänsä yllä, mutta vakavoitui, kun James alkoi suudella hänen kaulaansa.
”Odota. Nyt tapahtuu liikaa kerralla”, Hestia sanoi ja James lopetti heti.
”Anna anteeksi. Innostuin liikaa. Tämä yö on vain ollut jotenkin… hyvin epätodellinen.”
Hestia nyökkäsi, nousi istumaan Jamesin vierelle ja suuteli häntä. Suudelma oli hellä ja täynnä lupauksia tulevasta.
Mikäli Hestia olisi katsonut Jamesin olan yli ikkunaan, hän olisi nähnyt, miten Godrick Rohkelikko, Rowena Korpinkynsi, Salazar Luihuinen ja Helga Puuskupuh koristelivat joulukuusta linnan pihamaalla.
Kirjoittajan sana 2: Aluksi tän piti olla vain tarina Hestiasta ja Jamesista, mutta koska joulu ja Tylypahkan perustajat kuuluvat mun päässä saumattomasti yhteen, päättivät Godrick ja Rowena vierailla tässä tarinassa. Jos syy heidän vierailuunsa jäi askarruttamaan, kannattaa lukea
Muinaisia jouluvieraita, S.
