Ficin nimi: Frēolsiaþ
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: BBC!Merlin
Genre: angst, drama, hurt/comfort, fluffy
Ikäraja: S
Paritus: Merlin/Arthur
Tiivistelmä: Arthur ja Merlin viettävät ensimmäistä jouluaan sen jälkeen, kun Merlin herätti Arthurin.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Tämä on jouluiseen tropes-haasteeseen kirjoitettu tropesta ensimmäinen joulu yhdessä. Tämä teksti sijoittuu omaan headcanoniini, jossa Merlin herättää Arthurin nykyajassa ja he päätyvät yhteen ja teknisesti ottaen olen jo kirjoittanut, millainen heidän ensimmäinen joulunsa tuossa headcanonissa on, mutta todennäköisesti et ole lukenut sitä ja se oli tosi tylsä versio, joten tein uuden.
Otsikko on vanhaa englantia ja tarkoittaa vapaasti käännettynä juhlikaamme. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia!
Frēolsiaþ
”Merlin? Mikä tuo on?”
Merlin kohotti katseensa ostoslistasta ja katsoi Arthuriin, joka osoitti puuta kaupassa. Arthur näki sen takana pitkulaisia pahvilaatikoita, joissa oli kuva samaisesta puusta, kuusesta, joka oli laatikon kuvassa kaiken lisäksi täynnä valoja ja tähtiä ja punaisia palloja.
”Se on joulukuusi. Muovikuusi. Muistathan mitä muovi on?” Merlin sanoi kuin hänen sanomansa sanat olisivat selventäneet yhtikäs mitään.
”Miksi kaupassa myydään kuusia? Kuka ostaa kuusia, kun niitä on metsässä?” Arthur äimisteli edelleen, eikä osannut liikkua Merlinin perässä tämän suunnatessa syvemmälle kauppaan etsimään heidän viikko-ostoksiaan.
”Se on muovista tehty, eikä sotke asuntoa”, Merlin sanoi ja huokaisi. ”Nyt on syyskuu, jouluun on monta kuukautta”, hän murahti.
”Mistä sinä puhut?” Arthur kysyi. Merlin voihkaisi siihen tapaan, kun tämä nykyään tuppasi voihkaisemaan aina, kun joutui selittämään uusia asioita Arthurille.
Arthur ei oikein osannut osallistua enää ostosten etsimiseen, kun Merlin yritti lyhyesti selittää, miksi kauppa myi puita ja mikä se joulu oikein oli ja miksi hän päivitteli nyt olevan syyskuu. Arthurin suu roikkui auki, myös siitä syystä, että oli luullut, ettei enää ihmettelisi näin paljon mitään uudessa ajassa.
”Onko sinulla puu kotona?” Arthur kysyi, kun he asettuivat autoon pakattuaan ostokset takakonttiin.
”Sen nimi on joulukuusi”, Merlin sanoi ties monennenko kerran, ”ja ei, ei ole enää. Tai ei minulla koskaan ollutkaan muovikuusta. Mutta joskus minulla oli oikea kuusi. Ei enää”, hän vastasi.
”Miksi?” Arthur kysyi. Merlinin kädet kiristyivät ratin ympärillä.
”En halunnut sitä enää”, hän sanoi ja Arthur näki tämän valkoisista rystysistä, että kannattaisi kysyä tarkemmin, kun Merlin ei enää olisi vaarassa ajaa autoa vastaantulevien kaistalle.
Kotona Merlin kertoi joululahjoista, joululauluista, joulukalkkunasta, joulusukista, joulutontuista, niin monesta joulualkuisesta asiasta, että Arthur ei millään pysynyt kärryillä. Hänelle ei ollut ihan selvää edes, miksi joulua tarkalleen juhlittiin. Merlin oli ensin puhunut uskonnoista, mutta sitten alkanut paasata jostain Nikolauksesta ja Saturnaliasta ja yulesta, joka ei ilmeisesti ollut sama asia kuin joulu ja Arthur oli täysin pihalla.
”En ole juhlinut sitä aikoihin, vuosikymmeniin”, Merlin sanoi työnnettyään tyhjennetyn kauppakassin riuskasti tiskikaappiin.
”Sanoit, että kaikki juhlivat sitä”, Arthur sanoi. Merlin suipisti suutaan ja marssi olohuoneeseen, missä rojahti sohvalle. Arthur seurasi häntä.
”Eivät kaikki juhli, vaikka heitä ei ole kauheasti”, Merlin mutisi. ”Koska uskonnot ja jotkut...koska eivät halua”, hän sanoi. Arthur päätti jättää sikseen ne uskonnot, kun äskenkään ei ollut saanut siitä osuudesta tolkkua ja istui sohvalle Merlinin viereen.
”Etkö sinä sitten halunnut?” hän kysyi. Merlin mutristi huuliaan.
”Aluksi joo. Sitten taas en”, hän sanoi. Arthur odotti. Merlin ei katsonut häneen, kun vihdoin jatkoi. ”Se on perhejuhla. Silloin ollaan läheisten kanssa.”
Arthur huokaisi syvään niin huomaamattomasti kuin kykeni. Merlin kenties ei näyttänyt 1500-vuotiaalta, mutta sitä tämä oli ja vaikka Arthur ei sallinut itsensä koskaan unohtaa, miten tämä oli odottanut nuo vuodet vain häntä, välillä oli sietämätöntä ajatella, mitä kaikkea tuo odotus oli sisältänyt. Kuolemaa. Yksinäisyyttä. Epätoivoa.
Arthur laski kätensä Merlinin käsivarrelle, joka oli ristissä tämän rinnalla toisen käsivarren kanssa. Pahoittelut ja kiitollisuudenosoitukset olivat riittämättömiä, joten hän silitti Merlinin käsivartta, kunnes tämän keho rentoutui, tämä käänsi päänsä ja he syleilivät
”Ei meidän tarvitse juhlia sitä”, Arthur sanoi Merlinin niskaan, kun he olivat olleet hiljaa jonkin aikaa. Arthur hapuili Merlinin niskahiuksia hellästi.
”Mutta sinä olet perheeni nyt”, Merlin sanoi hiljaa. Arthur hymyili ja laski huulensa Merlinin kaulalle.
”Vain jos haluat”, Arthur sanoi. Merlin nyökkäsi.
Merlin kuitenkin kieltäytyi aloittamasta joulunviettoa pitkään aikaan, eikä se liittynyt kuulemma siihen, että oli ollut aiemmin yksinäinen jouluna.
”Joulu alkaa aikaisintaan marraskuussa”, Merlin puhisi, vaikka muu maailma ei selvästi ollut samaa mieltä. Arthur ei oikein ymmärtänyt, mistä Merlinin ärtymys johtui, koska hän huomasi nauttivansa, kun valo ja koristeet alkoivat tehdä tietään kauppoihin ja kaduille sekä kerrostaloon, jossa he asuivat. Ikkunoissa oli valoketjuja, kynttilöitä, keskustassa kuusissa koristeita, kaupoissa paljon punaista ja vihreää ja se piristi Arthuria, kun vuosi pimeni päivä päivältä. Merliniä se ärsytti.
”Odota muutama vuosi, ymmärrät sitten”, Merlin huokaisi, kun lokakuussa erään karmean syysmyrskyn aikana Arthur ihasteli naapurin valtavaa tähteä ikkunassa, joka loisti heille saakka harmauden läpi kadun toiselta puolelta. Arthur pyöräytti silmiään.
Sitten marraskuu tuli ja Merlin suostui lähtemään ostamaan joulukoristeita. Hän oli heittänyt omansa pois kauan sitten.
”Enkä tiedä, olisivatko ne enää edes ehjiä”, hän sanoi valitessaan joulupalloja. Arthur olisi voinut innoissaan ostaa koko kaupan tyhjäksi ihan kaikista koristeista, mutta Merlin muistutti, että he asuivat vain pienessä kolmiossa.
”Ei sitä”, Merlin sanoi, kun Arthur ihasteli kaunista, lähes aidon kokoista poron poikasta, joka oli muodostettu valkoisista, välkkyvistä valoketjuista.
”Parvekkeelle mahtuisi. Tai olohuoneen ikkunalaudalle”, Arthur ehdotti
”Sitten, kun meillä on piha. Ehkä”, Merlin sanoi ja tiputti koriinsa joulupalloja.
Koristeita ei saanut laittaa liian aikaisin.
”Ymmärrät kyllä”, Merlin sanoi taas ja hillitysti levitti keittiönpöydälle punaisen liinan, laski television päälle joulupukin ja ripusti ikkunaan kultaisen tähden. Joulukuu oli aivan liian kaukana Arthurille kuitenkin ja hän alkoi hiljalleen ripotella koristeita jo pitkin marraskuuta. Hän laittoi valot ikkunaan, tonttukoristeita sohvapöydälle, kranssin oveen, kynttilöitä ja niiden jalkoja keittiöön ikkunalaudalle. Kun hän vaihtoi joulukuun kuudentena päivänä valkoiset patalaput punaisiin ja tontuin koristelluihin, Merlin pyöräytti hänelle silmiään.
”Minä en jaksa siivota sitä”, Merlin ilmoitti, kun vihdoin kotiin saattoi tuoda kuusen. Arthuria kiinnosti ajatus oikeasta kuusesta, mutta ehkä alkuun muovinen olisi helpompi. Oli joulukuun toinen viikko, kun he toivat sen kotiin ja ripustivat koristeet. Se oli aivan liian iso heidän olohuoneeseensa ja lopulta he joutuivat laittamaan sen tylysti Merlinin kirjahyllyn eteen.
”Pidät taukoa opiskelusta”, Arthur virnisti ja Merlin hymähti.
Sitten olivat jouluruuat. Suklaata Arthur oli jo syönyt ja piti siitä kyllä, mutta kuulemma suklaa vasta jouluun kuuluikin. Oli myös liuta joulupäivänä syötäviä ruokia, mutta Merlin sanoi, että ihan kaikkea ei ollut järkeä tehdä itse. Varsinkaan kalkkunaa.
”Luuletko, että en osaa paistaa lihaa?” Arthur kysyi.
”Siihen tulee täyte ja kaikkea. Usko pois, se vain on helpompaa”, Merlin toppuutteli. Sen sijaan hän halusi yrittää tehdä itse jotain juotavaa, johon oli tykästynyt aikoinaan. Oli melkein joulukuun puoliväli ja Merlin seurasi netistä kaivamiaan ohjeita tiiviisti.
”Tuoksuu hyvältä”, Arthur kommentoi tullessaan kurkistamaan kattilaan, jota Merlin hämmensi.
”Toivottavasti maistuukin”, Merlin vastasi. ”Nämä reseptit ovat ihan erilaisia verrattuna niihin, mitä käytin aikaisemmin.”
”Eikö sitä saisi kaupasta?” Arthur pohti muistellen nähneensä myynnissä olevan jos jonkinlaisia joulujuomiksi itseään kehuvia pulloja.
”Itse tehty on parempaa”, Merlin sanoi, ehkä hieman vältellen. Arthur ei painostanut häntä. Juoma oli hyvää, omenaista, vähän kirpeää ja lämmintä.
”Huolehdit turhaan”, Arthur huokaisi toisen mukillisen jälkeen.
”Se olisi voinut mennä ihan pieleen”, Merlin mutisi, vaikka näyttikin tyytyväiseltä. ”Gaius valitti, miten surkea olin rohdoissa.”
”Siitä on aika kauan”, Arthur hymähti ja katsoi Merliniä varuillaan. Tämä pyöritti juomaa lasisen mukin pohjalla.
”Niin on”, Merlin myönsi.
Lahjat olivat tuskainen yllätys. Senkin jälkeen, kun Merlin vähätteli ja sanoi, että heidän ei tarvinnut ostaa lahjoja lainkaan.
”Mutta se kuuluu asiaan, eikö?” Arthur kysyi.
”Ei se ole pakollista. Tämä on ensimmäinen joulusi”, Merlin sanoi rauhoitellen, mutta Arthur ei rauhoittunut. Hän oli aina ollut surkea keksimään lahjoja kenellekään ja aika usein Merlin oli ollut se, joka oli ehdottanut sopivaa lahjaa.
”Jotkut tekevät lahjalistan ja siitä voi valita sopivan”, Merlin ehdotti ja sellaisen Merlin tekikin, mutta jopa Arthur huomasi, että se oli tehty hyvin yksinkertaiseksi. Juuri häntä ajatellen. Suklaata, tuoksukynttilöitä. Arthur nyrpisti nenäänsä.
Joululauluista Arthur piti, hitaista ja nopeista, vanhoista ja uusista. Merlin vaikutti siltä, että oli kuullut jo kaikki tuhat kertaa, mitä varmaan olikin.
”Jotkut uudet ovat ihan kivoja”, Merlin sanoi varovaisesti, kun Arthur nosti radion volyymia sieltä kaikuessa
Baby It’s Cold Outside joulualusviikolla. ”Siitä jeesustelusta en välitä”, Merlin sanoi ja liikutti hopeista nauhaa kuusessa oksalta toiselle päättäen että se näytti paremmalta alempana ja sitten heti, että ylempi oksa olikin parempi.
”Ei jeesustella”, Arthur sanoi ja tarttui Merlinin käsiin, kun hän oli jälleen vaihtamassa nauhan paikkaa. Hän pyöräytti Merlinin ympäri ja laski tämän toisen käden olalleen ja otti toisesta omallaan kiinni. Merlin näytti yllättyneeltä, mutta ei vastustellut, kun Arthur veti häntä keskemmälle olohuonetta ja alkoi keinuttaa kappaleen tahtiin.
”Tiedätkö, että tämä on oikeastaan aika ristiriitainen kappale?” Merlin sanoi jossain vaiheessa katseltuaan Arthuria hienoisesti hymyillen vähän aikaa. ”Mies painostaa naista jäämään.” Arthur pyöräytti silmiään. ”Mutta ehkä nainen haluaa jäädä ja tarvitsee tekosyyn – sen että mies painosti - , ettei hän vaikuta kevytkenkäiseltä.” Arthur huokaisi hymyillen. ”En tiedä, kumpi on parempi tausta.”
”Se on kiva kappale”, Arthur sanoi ja liikutti kättään Merlinin selässä painaen tätä tiukemmin syliinsä. ”Se riittää.” Merlin nyökkäsi hymyillen kevyesti.
Joulupäivä lähestyi ja Arthur näki, miten Merlin piristyi hiljalleen kuin ei haluaisi toivoa liikoja etukäteen. Merlin muisti pari päivää ennen joulua, että kunnon siivous kuului myös asiaan. Siitä Arthur oli valmis joustamaan, mutta Merlin oli päättäväinen ja Arthur halusi pitää tämän tyytyväisenä, joten Arthur löysi itsensä makuuhuoneen vaatekaapista tyhjentämässä sitä kengistä, pahvilaatikoista ja turhasta roskasta kuten vanhoista pohjallisista, kuminauhoista, rikkinäisistä hatuista sekä kulahtaneista pöytäliinoista. Arthur ei ymmärtänyt, mitä ne toimittivat kaapin pohjalla.
”Miksi meillä on tällaisia täällä?” hän huokaisi ja viskasi roskapussin päällimmäiseksi päälle pari neliskanttista, pellavaista liinaa. Merlin kurkisti olohuoneesta nähdäkseen, mihin Arthur viittasi. Arthur ähkäisi ja kaivoi parittoman sormikkaan kaapin kulmauksesta ja suoristautui heittääkseen sen roskien joukkoon. Mutta Merlin oli tullut roskapussin luokse ja ottanut liinat käsiinsä. Arthur pyyhkäisi otsaansa ja vilkaisi uudelleen liinoja.
”Merlin?” hän kysyi. Merlinin kädet tärisivät pikkuisen, mutta toisaalta niin tärisivät Arthurinkin siivouksen jäljiltä. Mutta sitten Arthur näki Merlinin silmien kostuvan. ”Merlin?” hän kysyi ja tiputti sormikkaan kädestään. Merlin oli avannut liinat ja Arthur näki yhdessä kulmassa kauniisti kirjattuna ruskealla langalla kirjaimen H.
”Ne…” Merlin kähisi. Arthur odotti hiljaa, kun Merlin keräsi ääntään. ”Ne olivat äitini”, hän lopulta sanoi ja Arthur huokaisi. Merlin horjahti pienesti ja Arthur ohjasi tämän istumaan sängyn reunalle. Hän kahmaisi tämän kainaloonsa ja Merlin alkoi itkeä.
He istuivat siinä pitkään, Merlin puristaen taskuliinoja rintaansa vasten ja Arthur puristaen tätä syliinsä. Arthur alkoi epäillä, oliko joulunvietto lopultakaan hyvä idea. Hän sanoi sen ääneen. Merlin ei vastannut nopeasti.
”Minä vain…” hän haukkoi henkeään ja kohotti päätään. Tämän kasvot olivat turvonneet, märät ja punaiset ja hänen kätensä tärisivät yhä. Arthur laski kätensä tämän käsien päälle, että tämä hieman heltyisi rutistamasta iäisyyden ikäisiä liinoja.
”Minä haluaisin…” Merlin nikotteli ja Arthur odotti. ”Tiedän, että jossain maissa on perinteenä viedä kukkia ja kynttilöitä läheisten haudoille joulun aikaan”, hän sai vihdoin sanottua. ”Jossain on jopa sellaisia muistomerkkejä niille, jotka on haudattu jonnekin muualle. Tai joilla ei ole hautaa lainkaan.”
”Kuten se, joka on sodissa kadonneille?” Arthur muisteli kiveä Lontoon keskustassa.
”Tavallaan. Sinne voi kuka vaan viedä kynttilän”, Merlin silitti liinoja. ”Haluaisin…” hän väänsi kasvojaan kuin tuskissaan. ”Minä...minä olen oikeasti…” Merlin nikotteli. Arthur silitti tämän kämmenselkää.
”Ei se mitään. Tajuan kyllä”, Arthur yritti lohduttaa, mutta Merlin pudisti päätään ja kääntyi istumaan sivuttain. Hän laski otsansa Arthurin otsaa vasten, jolloin Arthur näki tämän märät kasvot vain sumuisesti edessään. Merlinin käsi takertui Arthurin käteen.
”Minä olen onnellinen, että voin viettää joulua kanssasi. Rakkaani kanssa”, Merlin huohotti itkusta paksusta äänellään. ”Minä vain…” hän nieleskeli.
”Merlin, sinä saat olla katkera”, Arthur sanoi tiukasti. ”Et pyytänyt tätä. Et halunnut tätä”, hän muistutti.
”Halusin. Haluan”, Merlin keskeytti.
”Ehkä”, Arthur hymähti. ”Mutta ei se tee siitä sen reilumpaa. Kun ajattelenkin, mitä olet joutunut kestämään ne sadat vuodet ja vain minun takiani, minä...” Arthur nuolaisi huuliaan, kyyneleet juuri ja juuri eivät vielä vuotaneet. ”Se on epäreilua. Ihan sama, että rakastat minua. Ihan sama, että valitsit odottaa. Ei sinun kuulu olla kaiken aikaa iloinen ja tyytyväinen, koska olen tässä nyt. Se ei pyyhi pois niitä vuosia.”
Merlin niiskaisi ja nyökkäsi. ”Joo. Minä vain pelkään…että jos en ole tyytyväinen tästä, sinusta, nyt, kun se katoaa -”
”Minä en ole katoamassa minnekään”, Arthur keskeytti hänet. Merlin puri huultaan. Arthur puristi tämän uuteen tiukkaan halaukseen. ”Ymmärrätkö? En mene pois, en ikinä.” Merlin nyökkäsi.
”Mitä jos”, Arthur sanoi, vetäytyi hieman halauksesta ja nosti sormellaan Merlinin leukaa kohottaakseen tämän silmät omiinsa, ”tehdään sellainen muistomerkki itse.” Merlin niiskaisi. Hän nyökkäsi.
Arthur haki parvekkeelta yhden kukkaruukkujen alustana toimineen valkoisen tiiliskiven, jonka hän asetti olohuoneen ikkunalaudalle, sen ollessa syvin. Merlin kohotti kätensä.
”Äiti piti siitä, kun taioin”, hän hymähti, kun Arthur kohotti kulmaansa. Merlin keskittyi hetken, päästi sitten suustaan taikasanoja, hänen silmänsä loistivat kultaa ja tiiliskivi sileni. Sen pyöristyi toisesta reunastaan ja keskelle muodostui lyhyt kolmen sanan lause.
”
In sibbe gereste”, Arthur luki ja hymyili. Merlin laski pienen kiven eteen äitinsä liinat ja Arthur sytytti niiden luokse tuikkukynttilän.
”Haluatko sinä laittaa jotain?” Merlin kysyi. Arthur rypisti otsaansa ja pyöräytti äitinsä sormusta sormessaan. Sitä hän mieluummin käytti.
”Odota”, hän muisti ja kipaisi makuuhuoneeseen, mistä toi sinettisormuksensa, jota isä oli aikanaan kantanut. Kuten myös Guinevere. Hän laski sen ikkunalaudalle ja astui askeleen taaemmas. Merlinin käsi luikersi hänen ympärilleen.
Jouluaamu valkeni mustana ja kylmänä, mutta Arthurilla oli varovaisen toiveikas olo päivästä. Varsinkin sen jälkeen, kun Merlin yllättyi lähes sanattomaksi hänen lahjastaan.
”Arthur”, Merlin sanoi hitaasti ja piteli kädessään neljän fantasiakirjan kokoelmaa. Laatikko oli koristeellinen ja nimi
Tulen ja jään laulu luki kursivoidusti selässä, eikä Arthurilla ollut hajuakaan, mistä kirjat kertoivat. ”Ei tämä ollut listallani”, hän sopersi.
”Ei ollutkaan, mutta katsoit sitä pitkään kaupassa”, Arthur sanoi tyytyväisenä avatessaan omaa lahjaansa. Se oli ohut ja paljastui kirjekuoreksi. Arthuria epäilytti, mutta kurkisti kuoren sisään.
”Sanoit, että kaipaat muutakin liikuntaa kuin salilla käyntiä”, Merlin sanoi, kun Arthurin suu loksahti auki. ”Se on kuulemma maan paras ja opettaja -” Merlinin lause keskeytyi, kun Arthur kiskaisi hänet suudelmaan.
”Kiitos”, hän sanoi Merlinin huulille melkein rutistaen lahjakortin miekkailukurssille vasten tämän niskaa.
”Kiitos”, Merlin puolestaan sanoi hänelle hymyillen. Arthur laski uuden suudelman tämän huulille. Hän ei ollut enää varovaisen toiveikas. Hän oli onnellinen.
Jouluateria tuntui yhtä täyttävältä kuin Camelotin isot pidot aikanaan, vaikka heitä oli ollut vain kaksi sitä valmistamassa. Merlin näytti silminnähden iloiselta, puhui Gaiuksesta ja miten tämä kommentoisi hänen kokkaustaitojaan tai miten Gwaine oli aina mennyt pihistämään ennen juhla-ateriaa parhaimmat kanankoivet keittiöstä tai miten Gwenin pää ei ollut kestänyt Audreyn parasta simaa. Kolmen päivän takainen alakulo ei näkynyt missään. Kaipaus hohti Merlinin katseessa ja äänessä, kun hän huokaisi pienesti kertoessaan menneistä läheisistään, äitinsä parhaista leipomuksistaan, mutta hän hymyili, koko kasvoillaan. Arthur ei osannut olla vastaamatta hymyyn.
He työnsivät astiat miten kuten tiskikoneeseen ja jälkiruoan jälkeen hylkäsivät kulhot ja kipot surutta pöydälle. Arthur hörppi viiniä ja Merlin oli nostanut villasukan peittämät varpaansa tuolille hänen jalkojensa väliin kutitellen hänen sisäreittään. Arthurilla oli kuuma uunin ja hellan lämmittämässä keittiössä, eikä hän tajunnut, miten Merlin sieti villasukkia jalassaan. Taisi hänen lämpötilaansa vaikuttaa myös Merlinin kiusoitteleva jalka.
”Hyvä joulu”, Arthur sanoi ja nojasi alkoholin keventämää päätään käteensä.
”Hyvä joulu”, Merlin myönsi. ”Tällaisia jouluja voisin viettää aina sinun kanssasi”, hän sanoi.
”Lupaatko?” Arthur kysyi.
”Lupaan”, Merlin vastasi ja hymyili koko kasvoillaan.
