A/N: Yllättävän hauskaa tämä kirjoitteleminen näin pitkän tauon jälkeen. Jäin kai vähän koukkuun tähän hommaan, ja nyt kävikin niin, ettei tarina ole valmis vielä toisenkaan osan jälkeen, vaan vielä tarvitaan kolmas.
Kiitos ihanista kommenteista Pahatar ja Skorpioni! Tosi mukava kuulla, että tämä jouluinen teksti on ilahduttanut.
Pahatar: Ihana kuulla, että olet tykännyt Reguluksestani aiemmissa tarinoissa, ja että hän oli tässäkin tarinassa tunnistettavissa.
Hän on valehtelematta yksi ihan lempihahmoistani kirjoittaa, ja se johtuu varmaankin osin juuri tuosta mitä sanoit, että vaikka hän on ulkoisesti hyvin menestyvä varmaan monellakin elämän alueella, niin oikeasti hänen sisällään on valtava ristiriita, ja hän tuskin canonissakaan on ainakaan täysin tyytyväinen ja onnellinen puhdasverisessä elämässään. Canonissa ei tietysti anneta mitään viitteitä siihen, missä vaiheessa hänelle alkoi tulla tällaisia epäilyksiä sukunsa aatemaailmaa kohtaan, mutta sitä on kiva ficeissä kuvitella. Siksi varmaan tykkään tästä parituksestakin niin paljon, kun James on niin hyvä vastinpari hänelle peilata totuttuja tapojaan, kun toinen on niin kovin erilainen vähän kaikessa. Sitä, mikä Regulusta oikein joulussa painaa, valaistaan vielä tulevissa osissa, mutta olet epäilemättä hyvin oikeilla jäljillä.
Ja myönnettäköön, että minusta on aina ihana kirjoittaa murheellista Regulusta, jonka pitkään sisällä pidetyt tunteet pääsevät jotenkin vahingossa esiin, mutta sitten hän saakin yllättäen lämpöä osakseen, eikä raukka oikein tiedä mitä sillä tekisi.
Sellaista taitaa olla odotettavissa vielä lisääkin.
Skorpioni: Onpa kiva kuulla, että tämä teksti oli iloinen yllätys! Onkin kyllä tosi mukava olla takaisin täällä pidemmän tauon jälkeen, ja kirjoitusintoakin kyllä olisi paljon, kunhan vaan aikaa järjestyisi muulta elämältä. Mutta se lienee monelle tuttu tilanne, kun työ ja arki häiritsevät vapaa-aikaa.
Kiva kuulla, että tuo nolosteleva ja sanoihinsa sekoileva Regulus oli hilpeää luettavaa, koska oli häntä kieltämättä myös hauska kirjoittaa sellaisena. Kuvittelen hänet muilta osin sellaisena tosi hillittynä ja aika vähäeleisenä tyyppinä, jolle on tärkeää nimenomaan välttää kaikenlaista noloa sähläämistä. Siksi onkin niin hauska ajatella, että tällainen salattu ihastus saisi hänet nimenomaan sekoilemaan ja ajamaan itsensä mahdollisimman kiusalliseen tilanteeseen. Olisi kyllä omastakin mielestäni tosi piinallista tulla nähdyksi haistelemassa salaa jonkun paitaa.
Mutta joo, aivan totta kyllä, että muilta osin perusvire olikin sitten kuitenkin aika apea, eikä joulun aika varmastikaan ole mitään lämminhenkistä ja rakkaudentäyteistä Mustan suvun piireissä, vaikka rahaa ja vaikutusvaltaa onkin. Itse asiassa minulla oli suuri houkutus viedä tarina jo tässä kohtaa ainakin pieneen pussailuun asti, mutta päädyin kuitenkin olemaan tekemättä niin. Hyvä tietää, että se tuntui toimivalta näin, ja Jamesin motiivitkin jäivät vielä hiukan hämärän peittoon.
Why would you ever kiss me?
I'm not even half as pretty
You gave her your sweater, it's just polyester
But you like her better
Wish I were Heather
5. joulukuuta 1976 klo 15.30Kaksi päivää huispauskentän pukuhuoneessa tapahtuneen jälkeen Regulus palauttaa ruman jouluneuleen Potterille. Oikeastaan hän olisi halunnut pitää sen omanaan. Se yllään hänen on onnistunut nukkua kaksi kokonaista yötä heräilemättä ja ilman painajaisia, eikä ympärillä vallitseva yleinen jouluinnostuskaan ole tuntunut niin häiritsevältä. Mutta Potter sanoi tarvitsevansa neuleen mukaansa joululomaksi, joten kunnon poikana Regulus palauttaa sen, halusipa hän tai ei. Hän lähettää sen pöllöpostitse, jottei tarvitsisi katsoa Potteria silmiin. Mukaan hän liittää kohteliaan mutta lyhytsanaisen kiitosviestin. Siinäkin on jo paljon enemmän tunnetta kuin mitä hän on tottunut ilmaisemaan.
Jos joutuisi puhumaan Potterille, tulisi vain sanoneeksi jotain aivan liikaa, Regulus ajattelee ja päättää vältellä tämän kohtaamista viimeiseen asti, tai ainakin siihen saakka, kunnes joululoma on onnellisesti ohi. Varmaankin tämä kaikki johtuu vain joulusta, Regulus järkeilee. Kun kaikki ympärillä hehkuttavat tätä rakkauden juhlaa, se saa Reguluksen omankin tunne-elämän aavistuksen sekaisin. Kun hänellä ei ole oikein ketään muutakaan, jolle osoittaa lämpimiä tunteita, hänen alitajuntansa on päättänyt virheellisesti kanavoida ne James Potteriin.
Niin sen täytyy olla.
Ei hän tietenkään voi olla oikeasti rakastunut tuohon tyyppiin. Vähäsen ihastunut korkeintaan, ja sekin johtuu vain typerästä päähänpinttymästä, jonka hän on mennyt 11-vuotiaana itselleen kehittämään. Jokin täysin järjenvastainen pikkupojan ihastus, ei mitään muuta. Hehän ovat toistensa täydellisiä vastakohtiakin, ja elävät ihan erilaista elämää. Ei heillä kahdella voisi tässä maailmassa olla mitään tulevaisuutta, Regulus selittää itselleen ja melkein onnistuu uskomaankin sen.
*
15. joulukuuta 1976 klo 17.15Seuraavan kerran Regulus näkee Potterin ruman joulupaidan Lily Evansin yllä.
Se tapahtuu oppituntien jälkeen, kun Regulus menee suureen saliin päivälliselle. Neule hirvenvasoineen on ensimmäinen asia, johon hänen katseensa kiinnittyy – heti James Potterin jälkeen – ja hänen sydämensä tipahtaa jonnekin vatsan seutuville ja saa hänet voimaan pahoin.
Eikö Potterin pitänytkin tarvita tuota puseroa itse? Sen takiahan Regulus sen niin kiireesti hänelle palautti. Jos hän olisi tiennyt, että Potter aikookin lahjoittaa sen Evansille, hän olisi ehkä pitänyt puseron sittenkin omanaan. Regulusta alkaa raivostuttaa niin, että juomalasi Potterin kädessä räjähtää ympäriinsä miljooniksi sirpaleiksi ja kurpitsamehut lentävät tämän naamalle. Evans alkaa heti siistiä Potteria ja tarkistaa tätä mahdollisten vaurioiden varalta, mutta Sirius vain nauraa ja sanoo, että älä välitä, aina tuo on ollut samanlainen tunari sinun edessäsi, Evans.
Potter nauraa vaivaantuneena, eikä hänellä tällä kertaa ole takataskussaan mitään näppärää kommenttia. Hän on niin ilmiselvän ihastunut, että Regulusta alkaa oksettaa. Ei sillä, etteikö hän sitä olisi ennestään tiennyt. Potterin muka-salainen ihastus Evansiin on ollut kaikkien tietämä tosiasia jo useamman vuoden ajan, Regulus on vain halunnut unohtaa sen ja ajatella, että joka tapauksessa Potterin toiveet ovat aivan turhia, koska Evansia ei kiinnosta ja se siitä.
Jos Potter juuri silloin katsoisi Regulusta, hän tajuaisi heti, mitä hänen juomalasilleen tapahtui. Mutta ei hän katso. Hän näkee vain Evansin, jonka hiukset hohtavat punaista puseroa vasten vieläkin kirkkaammin kuin yleensä. Regulus lysähtää istumaan omalle paikalleen Evanin ja Bartyn väliin, vaikka mieluiten hän vain kääntyisi kannoillaan, marssisi suoraa päätä makuusaliin ja piiloutuisi loppuillaksi peiton alle.
*
Oikeastaan Reguluksen päivä on ollut huono jo tätä ennenkin. Takana on liemien kaksoistunti, jonka aikana Kuhnusarvio on yrittänyt vähän väliä udella, keksisikö Regulus jonkin keinon houkutella Siriuksen mukaan Kuhnukerhoon vielä ennen kuin tämä valmistuu Tylypahkasta. Professori kun haluaisi niin mielellään kokoelmiinsa molemmat Mustan pojat. Ja oppitunnin jälkeen mies halusi vielä jäädä hänen kanssaan juttusille vain kuullakseen kaiken Mustan suvun ikivanhoista jouluperinteistä. Ei tarvinnut olla nero päätelläkseen, että olemalla Reguluksen kanssa hyvää pataa professori toivoi saavansa kutsun Mustan suvun hienoille joulupäivällisille.
Siinä vaiheessa, kun Reguluksen onnistuu päästä eroon Kuhnusarviosta, hänen vasemman ohimonsa takana tykyttää inhottava päänsärky. Ja kun hän näkee neuleen Evansin yllä, se sinetöi hänen koko olemassaolonsa surkeuden. Vaikka hän kuinka yrittää ottaa eteensä ruokaa ja keskittyä kuuntelemaan kavereidensa yhdentekeviä joululahjatoiveita, hänen katseensa palaa aina uudelleen Potteriin ja Evansiin.
Evans säteilee ympärilleen sellaista maailmoja syleilevää, lämmintä ja välitöntä kauneutta, jollaiseen Regulus itse ei ikinä tule yltämään. Ei mikään ihme, että Potter rakastaa tuota upeaa olentoa eikä häntä. Evans saa kaiken ympärilläänkin näyttämään kauniimmalta. Edes tuo kamala pusero ei ole Evansin yllä tyylitön vaan oikeastaan aika hieno, vaikka se on ylipitkine hihoineen tälle aivan liian iso. Potter vaikuttaa olevan samaa mieltä.
Sirius istuu Potterin toisella puolella. Hänelläkin on yllään jouluneule, joka on melkein yhtä hirveä kuin Potterin. Sekin on rohkelikonpunainen, mutta sen rinnuksissa komeilee lumisateessa musta koiranpentu Potterin hirvenvasan sijaan. Siinä nuo kaksi istuvat kuin veljekset, eikä Sirius näytä kaipaavan Regulusta sen paremmin kuin Potterkaan. Kun Potter sanoo jotain, Sirius pyrskähtää niin, että kurpitsamehua lentää hänen nenästään lautaselle ja pöydälle. Tapausta seuraa valtava naurunremakka. Aina Sirius on ollut tuollainen, Regulus ajattelee. Joitain ihmisiä nyt vaan vaivaa jatkuva esiintymisen pakko.
Hetken aikaa Regulus on täysin keskittynyt Siriukseen. Hän haluaisi mennä ja painaa isoveljensä typerän naaman papumuhennokseen ihan vain siitä hyvästä, että tämä on jättänyt hänet viettämään joulunsa ja kaikki muutkin ankeat lomansa yksin. Siinä talossa. Niiden ihmisten kanssa. Vailla pienintäkään valon pilkahdusta edes silloin tällöin. Vailla mitään toivoa paremmasta.
Ilman enää yhtäkään uutta suunnitelmaa, että kyllä me vielä jonain päivänä, Regulus. Yhdessä. Sinä ja minä.
Regulus huomaa Potterin katseen vasta sitten, kun on jo myöhäistä. Potter on lakannut nauramasta. Hän katsoo Regulusta vakavana, kuin olisi juuri nähnyt kaiken, mitä hän ehti lyhyen hetken aikana käydä oman päänsä sisällä läpi.
Potter nousee seisomaan ja lähtee liikkeelle, koko ajan Regulusta katsoen. Mitä tämä oikein aikoo? Ei kai tämä oikeasti aio kävellä suoraa päätä Luihuisen pöytään ja puhutella Regulusta kaikkien edessä?
Regulus ei tiedä, mitä siitä seuraisi.
Hän valitsee juosta.
*
15. joulukuuta klo 20.10Regulus nojaa tähtitornin kylmään kivikaiteeseen ja tuijottaa alas maahan. Hän ei jaksa enää ketään eikä mitään, ei tänään, ei ainakaan juuri nyt. Ei ennen kuin on saanut koota itsensä rauhassa. Miksi nämä ajatukset eivät voi jättää häntä rauhaan? Mitä pitäisi tehdä, että tämä olo vain menisi pois?
Hänen verkkokalvoilleen on piirtynyt kuva Potterista Rohkelikkopöydässä. Täydellinen kultapoika Potter, Regulus ajattelee ja yrittää tuntea edes pientä ylenkatsetta. Onnen suosima Potter rakkaidensa keskellä. Regulus ajattelee Potterin perheen jouluateriaa, jolle Siriuskin osallistuu yhtenä perheenjäsenenä. Ja ehkä jo tänä vuonna myös Evans viettää joulunsa tuon saman pöydän ääressä? Ehkä hän istuu sielläkin pukeutuneena suloisesti poikaystävänsä ylisuureen neuleeseen, kun tuleva anoppi ei ole ehtinyt vielä neuloa hänelle omaa.
”Mutta kyllä Evans vielä oman jouluneuleen saa, niin kuin hän aina saa kaiken muunkin, mitä ikinä keksii haluta”, Regulus mutisee eikä tajua puhuvansa ääneen. ”Mutta eihän hän edes oikeasti halua Potteria…”
Regulus tietää, että Potter on pyytänyt Evansia ulos jo monet kerrat, mutta vielä koskaan Evans ei ole lämmennyt. Ei ennen tätä päivää.
”Miksi nyt? Miksi helvetissä sen piti tapahtua juuri nyt?” Regulus mutisee puoliääneen eikä voi ymmärtää, mikä on muuttanut Evansin mielen nyt, kun Regulus itse oli melkein uskaltanut antaa itselleen pientä toivoa siitä, että ehkä Potter
sittenkin –
*
”Kuka olisi arvannut, että kaikista ihmisistä juuri Regulus Musta on itsekseen puhelevaa tyyppiä”, joku sanoo ihan jossain siinä lähellä. Tietenkin se on itse James Potter, ja tietenkin hänen piti taas löytää Regulus juuri tällaisena hetkenä. Regulus säikähtää niin, että hyppää ilmaan.
Potter kiirehtii Reguluksen vierelle ja tarttuu häntä käsivarresta.
”Varo nyt vähän. Menet vielä putoamaan, jos et pidä varaasi.”
”En todellakaan putoa”, Regulus huomauttaa ja ravistaa Potterin käden pois. ”Enkä minä puhunut itsekseni. Itse kuulet ääniä. Olet varmaan saanut ryhmystä päähäsi kerran tai pari liikaa.”
”Regulus hei, ei nyt viitsitä”, Potter sanoo oudon pehmeään sävyyn. ”En tullut tänne haastamaan riitaa sinun kanssasi. Itse asiassa ehdin jo vähän toivoa, että olimme… päässeet sellaisen vaiheen yli jo.” Regulus tuntee hänen katseensa, mutta ei katso takaisin. Ei vahingossakaan.
”Kas, joku tietää sittenkin minun nimeni”, hän tuhahtaa ja yrittää kuulostaa välinpitämättömältä, vaikka oikeasti hänen nimensä Potterin huulilta kuultuna sai aikaan melkoisen säväyksen. ”Kuka olisi uskonut, että lahoon päähäsi mahtuu jotain niinkin monimutkaista.”
”Älä huoli, olet sinä silti minulle Pikku-Musta”, Potter naurahtaa ja tönäisee häntä hellästi. ”Aina ja ikuisesti.”
Älä tee noin, Regulus ajattelee. Älä, jos et kerran oikeasti välitä paskaakaan.
”Pää kiinni, Potter”, hän murahtaa.
”Jotkut sanovat myös Jamesiksi.”
”Jaha.”
Sitten kumpikaan ei sano mitään pitkään aikaan.
*
15. joulukuuta klo 20.55Aika raahustaa eteenpäin valtavan hitaasti. Regulus tietää, että pitäisi jo lähteä. Olisi pitänyt jo siinä vaiheessa, kun Potter tuli tänne. Tämä on itsensä kiduttamista. Täysin turhan toivon väkisin hengissä pitämistä, ei mitään muuta. Mutta miksi Potter on edelleen siinä, jos kerran häntä ei kiinnosta?
Potter.
James.Ei. Reguluksella ei ole varaa alkaa ajatella Potteria Jamesina.
Mutta miksi tämä nojautuu niin lähelle Regulusta? Miksi tämän käsivarsi painautuu kevyesti Reguluksen hihaa vasten, ja miksi sen täytyy tuntua noin luvattoman ihanalta?
Potteria ei kiinnosta, ei kiinnosta, ei kiinnosta, ei kiinnosta, hän toistelee itselleen.
Hän ajattelee Evansia nauramassa Potterin jouluneuleessa. Siriusta ja koirapuseroa. Potterien joulupöydän onnellista perhettä, johon hän itse ei kuulu.
”Regulus, kuule”, Potter sanoo ikuisuuksia kestäneen hiljaisuuden jälkeen. ”Mihin sinä oikein häivyit kesken päivällisen?”
Regulus värähtää. ”Ei liene sinun asiasi.”
”Ethän sinä ehtinyt edes ollenkaan syödä.”
”Kyllähän.” Missä välissä Potter muka ehti sellaista huomata? Eihän hän edes katsonut Regulusta kertaakaan ennen kuin –
”Etpä. Sinä et syönyt murustakaan. Ensin tulit päivälliselle ainakin vartin myöhässä ja näytit huonovointiselta ja kalpealta kuin aave, etkä todellakaan syönyt yhtikäs mitään koko aikana. Ja sitten sinä vain… häivyit. Kertoisitko, mikä sinua oikein vaivaa? Oletko sinä kipeä? Pitääkö olla huolissaan?”
Regulus jähmettyy. Potter siis on koko päivällisen ajan ollut täysin tietoinen hänen jokaisesta liikkeestään? Kaikesta, mitä hän teki ja ei tehnyt. Silloinhan Potter tietää myös, että Regulus tuijotti heitä koko ajan. Häntä, Evansia ja Siriusta…
Ihan. Koko. Vitun. Ruokailun. Ajan.
”Pitää mennä”, Regulus ynähtää ja yrittää kääntyä pois ennen kuin Potter ehtii nähdä hänen ilmettään.
”Ei kun odotas nyt.” Potter tarttuu häntä käsivarresta ja pakottaa aloilleen.
”Päästä irti. Minulla ei ole sinun kanssasi mitään juteltavaa.”
”Luulenpa, että on. Tässä on kyse joulusta, eikö olekin, Regulus? Joulusta, Siriuksesta ja –”
”Pää kiinni”, Regulus sanoo. Hän tajuaa itkevänsä ja hän voisi helposti kuolla häpeästä, muttei silti voi itselleen mitään. ”Tällä ei ole mitään tekemistä Siriuksen kanssa!”
”Minä muistaakseni pyysin jo, että lakkaisit vihoittelemasta minulle”, Potter sanoo ja pitelee häntä molemmista käsivarsista tiukasti mutta kuitenkin niin hellästi, että Regulusta alkaa itkettää lisää.
”En minä vihoittele, minä –” Regulus puree alahuultaan ennen kuin ehtii sanoa mitään, mitä joutuisi kuitenkin katumaan.
”No hyvä. Kuuntele sitten. Minulla on sinulle yksi pyyntö.”
”Siis…
pyyntö?”
”Aivan. Katsos, kun Sirius ja minä tuossa juteltiin, ja… meistä olisi tosi kiva, jos…” Potter katsoo hetkeksi alas kenkiensä kärkiin, sitten vasta takaisin Reguluksen silmiin. Jos Regulus ei olisi niin Potterin katseen lumoissa, hän olisi vahingoniloinen siitä, että Potteriakin voi joskus hermostuttaa. ”…jos sinä tuota… tulisit joululomaksi… meidän mukaamme. Tarkoitan, että minun kotiini. Varmaan se kävisi vanhemmillenikin paremmin kuin hyvin. Mutta tajuan tietysti, että sinun kotiväkesi -”
”Sinä et tajua yhtään mitään”, Regulus henkäisee. Sen piti kuulostaa vihamieliseltä, mutta lopputulos oli jotain aivan muuta. Regulus tietää, että nyt viimeistään pitäisi ottaa jalat alleen, tai muuten –
”Auttaisitko minua sitten tajuamaan?”
Potter katsoo häntä läheltä. Ihan liian läheltä. Reguluksen vatsanpohjassa tuntuu nyt aivan kummalta, mutta se ei johdu nälästä. Hänen jalkansa eivät suostu tottelemaan, vaikka hän miten yrittää saada itsensä juoksemaan karkuun. Hänen päässään pyörii, eikä hän saa katsettaan irti Potterin pähkinäsilmistä, ja kohta hän kyllä menee ja sanoo tai tekee jotain -
”Evans”, Reguluksen suusta pääsee ennen kuin hän ehtii estää itseään.
”Evans”, Potter toistaa. ”Aivan niin. Taisitkin mainita hänet tuossa äsken. Sinä puhuit jostain, mitä Evans on keksinyt haluta juuri nyt… mitä se olikaan? Mitä sellaista Evans voisi haluta, millä olisi sinulle jotain väliä?”
Potterin silmissä pilkahtaa jokin hymyntapainen. Reguluksen sisuksissa läikähtää uudelleen, vielä paljon pahemman kerran kuin äsken.
”Sinä se et sitten vaan tajua”, hän huokaa. ”Olet juuri sellainen onneton tunari kuin Sirius sanoo.”
Vastausta odottamatta Regulus kuroo kiinni jäljellä olevan, lyhyen matkan omiensa ja Potterin huulten välillä. Potter äännähtää tukahtuneen hämmästyneesti hänen huuliaan vasten ja jähmettyy paikoilleen. Sumeassa mielessään Regulus ajattelee, että nyt tämä kai työntää hänet pois, eikä sitten puhu hänelle enää koskaan. Vasta silloin hän alkaa kunnolla tajuta, mitä hittoa on juuri mennyt tekemään, ja että tätä ei mitenkään voi perua eikä selitellä muuksi kuin mitä se on.
Mutta sitten –
Potterin toinen käsi kietoutuu hitaasti hänen vyötäisilleen. Toinen etsiytyy hänen hiuksiinsa, sitten kasvoille… peukalo silittää hänen kyynelistä märkää poskeaan niin hellästi, että Regulusta alkaa itkettää lisää, ja… Potterin pehmeät huulet maistavat varovasti Reguluksen suuta, ja Regulus tietää maistuvansa märältä ja suolaiselta, muttei jaksa välittää.
Hetken aikaa kaikki on täydellistä. Niin täydellistä, ettei sellainen voi oikeasti olla Reguluksen elämää. Hän havahtuu takaisin todellisuuteen ja käsittää, ettei tällaista pitäisi missään tapauksessa tehdä. Hänen ei kuuluisi olla tässä nyt. Hän ja Potter ovat ihan eri maailmoista, eikä niiden ole tarkoitus ikinä kohdata.
Ja sitten on vielä Evans.
”Pitää mennä”, Regulus ynähtää ja tönäisee Potterin kauemmas.
Ennen mitään mahdollisia vastalauseita hän on jo ottanut jalat alleen.
