Otsikko: Enkeleillä ei ole sielua
Fandom: Supernatural
Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: K-11
Paritus: Castiel/Dean
Genre: Pining, angst, slow burn, hurt
Spoilailee koko sarjaa vähän sieltä sun täältä 15. kauden jakson 18 loppuun saakka!
A/N: Tämä oli finin joulukalenterin yhdeksästoista luukku vuonna 2022, aina hyvä pari vuotta homehduttaa tavaraa tarvehuoneessa ennen kuin jaksaa nostaa takaisin ihmisten ilmoille.
Tässä tämä kuitenkin nyt on! Ei ole hyvän mielen ficci, mutta jos haluaa kerrata vähän Deanin ja Casin tarinaa neloskaudesta melkein loppuun asti, niin tämä on siihen oikein hyvä.
Jossain tiedostojen syövereissä mulla on tälle keskeneräisenä myös onnellisen lopun sisältävä jatko-osa. Palaute ilahduttaisi edelleen.
Enjoy!
***
Enkeleillä ei ole sieluaEnkeleillä ei ole sielua, joten oletusarvoista on, etteivät enkelit myöskään kykene rakastamaan.
He saattavat kevyesti kiintyä johonkin, kuten kauniiseen metsämaisemaan tai lumen narskuntaan askelten alla. Tämä siksi, että heidät on ohjelmoitu katsomaan isänsä luomuksia tietyllä kunnioituksella.
Tai ainakin näin oli, ennen kuin Herra Isä Jumala pakkasi kamppeensa ja vaihtoi maisemaa kuin kuka tahansa tavallinen isä, joka saa yhtenä päivänä tarpeekseen työstään postitoimistossa.
Castiel ei ollut ensimmäinen enkeli, joka astui alas helvettiin missiolle, eikä hän ollut ensimmäinen, joka otti maan päällä itselleen astian. Eikä tämä ollut edes hänen ensimmäinen astiansa. Totta puhuen Castielissa tai Jimmy Novakin sukulinjassa ei ollut mitään poikkeuksellista, mitään, mikä olisi selittänyt kaikki tuota kohtalokasta helvettiretkeä seuranneet tapahtumat.
Muut enkelit pitivät Castielia hiukan outona, mutta siinä oli kaikki, mikä hänessä oli poikkeuksellista.
***
Syyskuussa 2008 Castiel eteni yksikkönsä kanssa Helvetissä hitaasti mutta varmasti, ohjeiden mukaan välittämättä hätää kärsivistä sieluista. Vain Dean Winchesterin sielulla oli nyt väliä.
He olivat armeijana virittyneet juuri sen yhden ainoan sielun taajuudelle, mutta sen kirkas ääni oli muuttumassa koko ajan vähemmän puhtaaksi, kuin lasinsoittajan säröytyvä instrumentti.
Castiel kuuli sen ja tiesi, että heidän pitäisi kiirehtiä.
Ihmissielut olivat kirkkaita ja kauniita. Ne näyttivät ensi alkuun haurailta, mutta jos sellaista koski varomattomasti, saattoi menettää raajan.
Jos sielu oli muutoksessaan liian pitkällä, saattoi siihen koskeva enkeli saada surmansa, kun sielun demonisoituva osa aloitti enkelin myrkyttämisen pienestäkin kosketuksesta. Myrkky levisi kuin tauti, ihottuma, hirveä paiserutto, ja tukehdutti enkelin tunnin kuluessa pimeyteen.
Heidän pelastusmissionsa kohteena oleva sielu alkoi kuulostaa savuiselta.
Deanin sielu,
Dean, Castiel ajatteli lujasti.
Jotkut sielut reagoivat, jos enkeli kutsui niitä niiden astian nimellä.
Seuraavassa demonisaarrossa Castiel murtautui läpi ensimmäisenä ja jatkoi päättäväisesti eteenpäin jättäen Rachelin johtamaan muita, huolehtimaan raivoavasta taistelusta.
Castielin tärkein tehtävä oli löytää Dean Winchesterin sielu, ja nostaa se kadotuksesta.
Taistelun äänet olivat haipumassa, Castiel kuuli enää sielun lasimaisen äänen, joka kutsui häntä kuin olisi tiennyt hänen olevan tulossa.
*
Dean Winchesterin sielu oli kaunis.
Castiel näki, että se oli kokenut kovia, sitä oli revitty ja riepoteltu, mutta sen loisto ei ollut himmennyt hiukkaakaan.
Minä en tee sinulle pahaa, Dean, Castiel ajatteli. Hän kurkotti armollaan kohti kärsinyttä sielua, kohti miestä, joka oli virunut puoli ihmisikää helvetissä, koska he, enkelit, eivät olleet ennättäneet paikalle aiemmin.
Vaikka Deanin sielu näytti hauraalta, Castiel tunsi siinä virtaavan voiman, kun Dean antoi enkelin armon vihdoin koskettaa itseään. Castiel kuvitteli tarttuvansa miehen hartiaan kädellä, jota hänellä ei sillä hetkellä ollut, kietovansa Deanin sielun kirkkauden armonsa parantavaan syleilyyn, ja nostavansa heidät molemmat kohti pintaa.
Pois Helvetistä ja Taivasta kohti, mutta vain puolivälin tienoille saakka.
Dean ei rimpuillut vastaan, kun he nousivat, mutta Castiel piti varmuuden vuoksi tiukasti mielikuvahartiasta kiinni. Hän tiesi, että Deanin todelliseen, fyysiseen hartiaan jäisi kosketuksesta jälki, mutta sielun putoaminen liian aikaisin tietäisi hirveitä. Helvetin painovoima oli ihan omaa luokkaansa.
Mielikuvat konkreettisista asioista olivat aina auttaneet Castielia käskyjen toteuttamisessa, kun hän oli ilman astiaa, puhtaimmassa enkelimuodossaan.
Jotkut toisista enkeleistä nostivat nokkaansa metodille, mutta Castiel ei välittänyt.
Muutaman metrin syvyydessä Castiel yritti laskea parannetun sielun irti, jotta se voisi etsiä ja korjata ruumiinsa, asettua takaisin astiaansa.
Dean, miehen pohjimmainen olemus, yritti kuitenkin tarrautua enkeliin tiukemmin.
Minä en jätä sinua. Etsi astiasi, niin lupaan, että minä löydän sinut mahdollisimman pian, Castiel maanitteli vastahakoista sielua, joka lopulta irrottautui ja epävarmasti hipaisi enkeliä kuin varmistaakseen, että Castiel pitäisi lupauksensa.
Hipaisi ikään kuin hyvästiksi.
Castielin armossa kävi väre, joka levisi aivan pienestä, kunnes täytti hänet kauttaaltaan. Tunnetta oli vaikeaa kuvailla ilman fyysistä astiaa.
Deanin sielun kosketus jäi häneen, kosketti häntä jonnekin syvälle, vaikka väreet tyyntyivätkin.
Jimmy Novak odotti häntä, mutta hetken aikaa Castielin oli vielä seurattava Deania. Matkallaan hän julisti enkeliradion kaikilla taajuuksilla, että Dean Winchester oli pelastettu. Hän saattoi kiireessään ja innostuksissaan kaataa muutaman puun mennessään.
***
Castiel tiesi, etteivät kaikki sielun muistot välittyneet sen astialle, mutta silti hänen uudessa ruumiissaan tuntui epämiellyttävältä, kun Dean ei muistanut häntä.
Niin mahtava ja kirkas kuin miehen sielu olikin, tämän korvat eivät kestäneet Castielin tosiääntä, kun hän yritti vielä kerran pari tervehtiä miestä, onnitella tätä onnistuneesta henkiinpaluusta ennen oman astiansa haltuunottoa.
Jos enkelillä olisi ollut omatunto, se olisi varmaankin kolkuttanut, kun hän näki, miten Deanin korvat vuosivat verta hänen jäljiltään.
Mies kyllä antoi toisaalta samalla mitalla takaisin heti, kun he tapasivat.
Dean tuikkasi puukon Castielin rintaan, aivan kuin olisi pitänyt häntä pahiksena tässä skenaariossa.
Minä pelastin sinut! Castiel olisi halunnut huutaa, ja hänen astiansa tulvi pikkumaista harmistusta.
Myöhemmin, kun Castiel muisteli ensimmäisiä hetkiään Deanin kanssa, tämän sielun kanssa, hän tajusi kaiken alkaneen siitä pienestä hipaisusta.
***
Sen jälkeen tapahtui paljon. Monta kertaa Castiel tunsi kaikuja väreistä, jotka Deanin sielun kosketus oli hänen armossaan saanut aikaan. Istuttanut, kuten Cas myöhemmin tajusi.
Ja aina, kun Dean katsoi häntä, kosketti, rukoili. Aina, kun Dean oli hänen kanssaan, Casista tuntui kuin häneen olisi kasvanut juuria, näkymättömiä lankoja, jotka hänen armonsa punoi Deanin sielun kosketusta kaihoten, kurkottaen.
Kainin merkki tuntui mustelmalta Deanin muuten niin kirkkaassa sielussa, Castiel tunsi sen heti koskettaessaan miestä. Hänestä merkki tuntui samalta kuin joku toinen olisi kaivertanut nimikirjaimensa johonkin, mitä hän oli luullut omakseen, kuin joku olisi tehnyt vahinkoa ihmiselle, joka oli hänen suojeluksessaan. Niin kuin olikin, vaikka Dean olikin vapaaehtoisesti ottanut merkin, pahoinpitelyn iholleen.
***
Ja nyt, kaiken jälkeen he olivat tässä. Viimeistä kertaa vastakkain, samassa huoneessa, toistensa tilassa.
Dean ei käskenyt Castielia perääntymään niin kuin joskus aiemmin. Deanin tilasta oli tullut Castielin tila, Deanin sydämenlyönneistä Castielin omia.
Sielun kosketuksesta ja armonväreistä oli vuosien mittaan tullut rakkautta, joka raastoi ja silitti, palelsi ja korvensi.
Rakkaus oli asettunut Castielin rintaan ja sormenpäihin, vatsaan ja jalkapohjiin. Se oli tehnyt vaivihkaa itselleen kodin hänen kielensä alle ja silmiensä taakse.
Aina, kun Dean oli katsonut häntä, Castiel oli pelännyt, että toinen vahingossa näkisi sen.
Hyvä on, ei aina, ei kovin pitkään, mutta viimeiset vuodet. Jackista lähtien, ehkä jo aiemmin.
Rakkaus oli istunut pakahduttavana hänen rintalastansa alla, ja koko ajan Castiel oli tiennyt, ettei voisi päästää sitä irti.
Se oli niin valtava ja voimakas, että olisi säikäyttänyt Deanin tiehensä, olisi säikäyttänyt kenet tahansa ilmestymällä sellaisesta paikasta, enkelistä, jolla mitään sellaista ei olisi pitänyt edes olla.
Se oli ollut Castielin synkkä salaisuus, joka keriytyi yön pimeinä tunteina auki, kuiskaili viettelevästi hänen korvaansa ja yllytti päästämään itsensä vapaaksi, sanomaan totuuden ääneen.
Se kävi jatkuvaa taistelua hänen epävarmuutensa kanssa, joka kuiskaili toiseen korvaan, että rakkauden vapauttaminen tuhoaisi kaiken, mitä hän tässä elämässä tunsi ja – ironista – rakasti.
Castiel oli painanut rakkauden alemmas, komentanut sitä olemaan hiljaa ja tyytymään osaansa.
Välillä se oli pistänyt kuitenkin päänsä esiin.
Aina, kun Castiel katsoi Deania, hän tunsi sen kipuavan silmiinsä, suupieliinsä.
Se oli tietty pehmeys, utu, joka muodostui kerrokseksi hänen iholleen.
Se meni hänen käsiinsä, kun Dean tarttui niihin ja auttoi hänet ylös lattialta, sormenpäihin, kun hän paransi.
Se oli hänen viskilasissaan, kun se kilahti Deanin lasia vasten, koko hänen ruumiissaan, kun Dean syleili häntä, ja hän syleili takaisin hiukan liian pitkään.
Viimeisillä hetkillä se oli hänen kämmenessään, silmissään, ja ensimmäistä kertaa myös kielellään ja huulillaan. Castiel antoi tietoisesti sen tulla ulos, sanoi sen ääneen, tällä kertaa Deanille ja vain Deanille, niin kuin se oli koko ajan tarkoitettu.
Rakkaus, niin suuri ja kammottava asia, silti samaan aikaan ehkä kauneinta, mitä ihmisyydellä oli tarjota.
”Minä rakastan sinua.”
Dean näytti juuri siltä. Kuin olisi saanut jotakin kammottavan suurta, eikä yhtään tiennyt, mitä sillä tekisi.
”Cas”, Deanin äänessä oli särö, ja se toi Castielin mieleen ensimmäisen kerran, kun hän oli kuullut miehen sielun.
”Cas, älä tee tätä.”
Castiel tunsi oman armonsa, sielunsa, hän tajusi, säröytyvän siitä tuskasta, joka tulisi, kun Deanin sielu olisi tästedes ikuisesti hänen ulottumattomissaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Hän ei voinut muuta kuin mennä.
”Hyvästi, Dean.”
Pimeys nieli Castielin, tyhjyys kietoi hänet epämääräisiin raajoihinsa, joita oli loputon määrä. Castiel näki kyyneleet Deanin silmissä omiensa läpi, ja sekunnin ajan hän antoi itsensä ajatella, että niissäkin oli rakkautta.
Sitten oli enää vain pimeää.
***
