Larjus Sellaisiahan ne perhesuhteet on, helposti täynnä väärinkäsityksiä
Weasleyn perheeseen syntyminen surkkina oli varmasti helpompaa kuin esimerkiksi Malfoyn, mutta surkeista puhutaan niin vähän, että mistään ei ole oikein tullut tilanteeseen tukea kenellekään osapuolelle. Mutta katsotaan miten käy!
Violetu kiva kuulla, että tykkäsit! Surkkius (onko tuo edes sana? xD) kiinnostaa kovasti itseä aiheena. Katsotaan, miten käy!
A/N: tässä oli viime päivinä vähän kaikenlaista ja julkaiseminen jäi, mutta yritän päästä vielä raiteille
Luukku 13 Conorin kunniaksi oli sanottava, että hän suhtautui varsin hyvin vaimonsa veljeen, jonka nyt tapasi ensimmäisen kerran. Hän kätteli tätä kohteliaasti eikä maininnut sanallakaan pitkää nahkatakkia, kasvoja halkovia arpia, olkapäille ulottuvaa punaista tukkaa tai torahammasta, joka killui Billin oikeassa korvassa.
Conorin laittaessa teetä Leah ja Bill istuivat olohuoneessa Bethin kanssa. Tyttö oli juuri herännyt päiväunilta, eikä totisesti näyttänyt mitenkään maagiselta. Hän kyyhötti Leahin sylissä pehmomustekalaa rutistaen ja silmäili Billiä epäluuloisesti äitinsä käsivarren yli.
Kahdeksanlapsisen perheen esikoisena Bill oli kuitenkin taitava viihdyttämään lapsia. Hän loihti näkyviin pienen, lohikäärmeen muotoisen sorminuken, jota sitten heilutteli tytölle.
Bethin silmät laajenivat hämmästyksestä ja hän vilkaisi äitiään kuin varmistaakseen, että tämä oli nähnyt saman kuin hän. Sitten tyttö vilkaisi omaa pehmomustekalaansa ja työnsi yhtäkkiä kätensä sen sisään.
“Tuo ei ollut käsinukke”, Leah sanoi, vaikka hänen tuskin tarvitsi. Bill vain nyökkäsi.
Beth heilutti innokkaasti uutta käsinukkeaan Billille, joka vastasi vilkuttamalla lohikäärmettä. “Miten vanha hän on?”
“Kaksi”, Leah sanoi ja hymyili pikkutytölleen, joka heilutteli edelleen mustekalaa. Bill vilkaisi häntä. “Menitte sitten nuorina naimisiin.”
“Kyllä.” Espanjassa, kolme vuotta sitten. Hiukan humalassa, todistajinaan vain tarjoilija ravintolasta, jossa Leah työskenteli, ja yksi Conorin sukeltajakavereista. Hääkakun sijasta heillä oli halpoja mojitoja ja juustokakkua. Hän ei ollut koskaan ollut niin onnellinen.
“Mitä nyt tapahtuu?” Leah kysyi. “Pitääkö häntä jotenkin opettaa? Neuvoa? Pitäisikö minun lukea joku kirja?”
Bill pudisti päätään ja hymyili Bethille, joka oli selvästi aiempaa innostuneempi tutustumaan tähän uuteen setään. “Taikakyvyt kehittyvät itsekseen, kunhan niitä ei tukahduta. Niin kauan kun hän ei saa käsiinsä sauvaa, kaikki on hyvin. Mutta hänelle voisi kyllä tehdä hyvää tavata muita noitia ja velhoja ennen Tylypahkaa.” Hän ojensi sorminukkensa Bethille ja katsoi sitten Leahia. “Mitä jos tulisitte kylään? Fleur tapaisi sinut mielellään.”
Leah puri huultaan.
Hän ei ollut tavannut ketään perheestään vuosiin. Hän lähetti tunnollisesti joulukortit Percylle, Billille ja äidille ja isälle, mutta jo vuosia he olivat viettäneet kaikki juhlat Conorin perheen kanssa. Muistot lapsuuden jouluista sen jälkeen kun hänen surkkiutensa oli selvinnyt, painoivat vieläkin kipeinä mielessä.
Silti, ehkä hänen pitäisi yrittää. Bethin vuoksi.
Juuri silloin Conor tuli huoneeseen teekuppeja kantaen. Bill kehui teetä, jota hän tuskin sai juotua: ujostuksestaan yli päässyt Beth oli päättänyt, että hänen oli saatava Billin korvakoru itselleen, ja tavoitteli sitä määrätietoisesti. Hän onnistui muuttamaan muutaman Billin hiuksista sinisiksi, mutta Bill vain nauroi ja muutti ne sauvan huiskautuksella takaisin punaisiksi, tosin hiukan haalistuneiksi sellaisiksi.
Kun Leah lähti vaihtamaan tytön vaippaa, hän kuuli Conorin ja Billin juttelevan keskenään. Nämä kuuluivat puhuvan varsin tavallisista aiheista: töistä ja perheistä. Conorin kunniaksi oli sanottava, että hän kuulosti vain hiukan hämmentyneeltä kun Bill mainitsi olleensa ennen kiroustenmurtaja, mutta siirtyneensä perheen myötä hiukan rauhallisempiin hommiin taikaministeriöön.
Lopulta Bill nousi sohvalta. “Minun täytyy lähteä. Fleur on ollut meidän riiviömme kanssa yksin jo kauan.” Hän sipaisi lempeästi Leahin käsivartta kävellessään tämän ohi. “Mieti ehdotustani. Kirjoitan sinulle pian.” Hän nyökkäsi Conorille. “Oli hauska tavata, Conor, Beth.”
Beth ei ollut iloinen Billin -tai hänen korvakorunsa -lähdöstä: hän kurotteli sitä kohti, kun ovi sulkeutui sedän perästä.
Leah tiesi, ettei Billin olisi tarvinnut lähteä talosta: hän olisi voinut vain kaikkoontua. Hän oli kuitenkin kiitollinen, että veli teki niin.
“Mitä ehdotusta hän tarkoitti?” Conor kysyi, kun ovi oli sulkeutunut.
Leah kietoi kätensä ympärilleen. “Hän kutsui meidät kylään.”
“Menemmekö?”
“Ehkä.”
Luukku 14
Leah ei ollut varma, milloin oli alkanut etääntyä perheestään.
Ehkä se tapahtui toisen joululoman aikana. Hän vietti sen enimmäkseen yläkerrassa väittäen auttavansa Percyä jästitiedon esseen kanssa, koska ei kestänyt katsoa, miten hänen perheensä lakkasi taikomasta hänet nähdessään. Ehkä se tapahtui hänen toisen kouluvuotensa kesäloman aikana, kun hän pyysi lupaa lähteä koulukaverinsa luo käymään toiselle puolelle maata, ja viipyi kuukauden. Ehkä se tapahtui silloin, kun hän sai tietää vasta Percyn kirjeestä, että Ginnystä oli tehty rohkelikko, vaikka äiti ja isä olivat juuri samalla viikolla tulleet häntä katsomaan.
Ehkä se tapahtui silloin, kun äiti ja isä tulivat yhä useammin käymään ja viemään hänet lounaalle sen sijaan, että hän olisi mennyt viikonlopuksi kotiin. Tai ehkä silloin, kun hänestä tehtiin ensin koulun valvojaoppilas ja sitten johtajatyttö ja hän alkoi väittää, että hänen velvollisuutensa vaati hänet jäämään koululle jouluksi.
Joka tapauksessa niin kävi. Hän olisi katunut, mutta ei ollut varma, oliko itse syyllinen. Häntä kuitenkin suretti joskus. Hänellä oli ikävä sisaruksiaan.
Ja joskus hän kaipasi lentämistä.
