Uneen kätketty, K-11, luvut 6/? (päivittyy keskiviikkoisin)

[Uniprinsessa]

Nimi: Uneen kätketty
Kirjoittaja: Uniprinsessa eli minä
Ikäraja: K-11
Genret: fantasia, mahdollisesti romantiikkaa (femmeä) ja jotain historiallista myös tarinan edetessä

Yhteenveto: 16-vuotias Eleanor löytää eräänä yönä itsensä unesta, joka ei ole hänen omansa. Vähitellen hänelle selviää, että hänellä on harvinaisia uniin liittyviä kykyjä, joita tutkiessaan hän päätyy syvälle unimaailman salaisuuksiin. Uniseikkailut avaavat Eleanorille täysin uuden, rajattomia mahdollisuuksia tarjoavan maailman, mutta hän joutuu myös pohtimaan monenlaisia suuria kysymyksiä. Mitä voi seurata siitä, jos kulkee ihmisten unissa heidän tietämättä? Mitä salaisuuksia alitajunta voi kätkeä? Mitä tapahtuu, jos Eleanorin kyvyt paljastuvat väärille ihmisille?

A/N: Tätä tarinaa olen pyöritellyt päässäni jo pidemmän aikaa, ja alunperin rupesin kirjoittamaan tätä keväällä englanniksi Wattpadiin. Jotenkin en kuitenkaan hirveästi Wattpadista julkaisualustana pitänyt, joten tarina jäi hautumaan. Nyt olen päättänyt kääntää jo kirjoitetut luvut suomeksi ja jatkaa kirjoittamista eteenpäin. Tarina juontaa pitkälti juurensa omasta jo vuosia kestäneestä kiinnostuksestani selkouniin ja olen myös hyödyntänyt tämän kirjoittamisessa omia kokemuksiani. Toivottavasti tykkäätte ja odottelen innolla kommentteja! Ai niin, olen saanut jonkin verran inspiraatiota Kerstin Gierin Unien kirjat -sarjasta, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjasarjoistani.



Luku 1
Ensimmäinen uni

Lontoossa satoi, mikä ei ollut minulle millään tavalla uutta. Tänä aamuna sää oli muuten vain outo. Sadepisarat osuivat tammikuiseen lumihankeen, mutta eivät sulattaneet lunta tai jättäneet siihen jälkiä. Ne vain ikään kuin upposivat lumen sisään.

”Milloinkohan meillä on ollut viimeksi näin paljon lunta?” vierelläni kävelevä ystäväni Matilda kysyi, kun olimme liikennevaloissa odottamassa, että pääsisimme tien yli.
”Ei varmaan koskaan”, totesin jatkaessamme matkaa. Olisin kyllä paljon mielummin valinnut pelkän lumen kuin tämän kummallisen lumen ja vesisateen yhdistelmän.

”Onko sinulla teatteriharjoitukset tänään?” Matilda kysyi ohittaessamme rivin siistejä viktoriaanisia taloja, melko samanlaisia kuin minun kotini. Jokin ei kuitenkaan tuntunut olevan ihan kunnossa. Jotkut niistä olivat vaihtaneet paikkaa viime näkemältä, jotkut olivat erikokoisia kuin muistin, ja joidenkin seinät olivat oudon väriset. Tajusin tämän hämärästi hetken ajan, mutta pian jatkoimme matkaa ja talot unohtuivat.

”Kuudelta, kuten yleensä”, vastasin Matildan aiemmin esittämään kysymykseen. Koulumme teatteriryhmä, jonka aktiivinen osallistuja minä olin, kokoontui kerran viikossa iltaisin koulun jälkeen. Harjoittelimme myös koulupäivien aikana silloin, kun valmistelimme näytelmää, mutta tällä hetkellä meillä oli vain tavallisia iltaharjoituksia. Tämän kevään näytelmä ei ollut vielä tiedossa.

”Okei”, Matilda sanoi näyttäen hiukan harmistuneelta. ”Ajattelin, että olisimme voineet mennä tänään teelle, jos olisit ollut illalla vapaa.”

”Mennään joku toinen päivä”, sanoin ja hymyilin. Yksi lempitapamme viettää aikaa oli käydä nauttimassa teetä ja leivoksia pienessä ja viihtyisässä kahvilassa, joka oli lähellä kotejamme.

Käveltyämme taas hetken aikaa hiljaisuudessa aloin kuulla hiljaista ääntä. Kun höristin korviani, tajusin äänen tulevan tuulikelloista. Vilkuilin ympärilleni etsien äänen lähdettä, mutta en nähnyt mitään. Nyt ei edes ollut tuulista; oli tammikuun alun kirpeä talviaamu.
”Kuuletko sinäkin tuon?” kysyin Matildalta.
”Minkä?” hän kysyi.
”Tuulikellon. Ja minä kun luulin että sinulla piti olla minua parempi kuulo”, tokaisin ja kuuntelin taas. Ääni kuului yhä. Jotenkin se tuntui tutulta ja... merkitykselliseltä. Unohdin kuitenkin pian tuulikellot, kun Matilda alkoi puhua ranskankokeesta joka hänellä olisi sinä päivänä koulussa.

Jatkaessamme matkaamme huomasimme, että sade alkoi yltyä pienestä tihkusta suorastaan kaatosateeksi.
”Kiirehditään, matkaa ei ole enää paljon”, sanoin Matildalle ja me nopeutimme vauhtiamme. Siinä samassa tuntui, kuin joku olisi kääntänyt valtavan puutarhaletkun täysille taivaalla. En ehtinyt edes juurikaan pelästyä, kun vettä oli jo niin paljon että jalkamme nousivat ylös maasta. Lumi ei ollut vieläkään sulanut, vaan se lillui vedessä ja teki liikkumisesta entistä vaikeampaa.

”Eleanor!” Matilda huusi yhä kasvavan vesimassan kiskoessa häntä entistä kauemmas minusta. Huudahdin säikähtäneenä ja yritin päästä takaisin hänen viereensä.

Pian koko katu oli veden peitossa. Kuulin jonkun huutavan kauhuissaan apua jossain lähettyvillä. Ja silloin minä tajusin sen. Tämä oli tapahtunut ennenkin – useita kertoja.

Se oli unta.

Vaikka olin kokenut tämän saman lukuisia kertoja ennenkin, en koskaan tottunut siihen tunteeseen kun ymmärsin, että kaikki tämä oli vain mielikuvitukseni luomaa pääni sisäistä maailmaa. Toisaalta tunsin aina myös innostusta tajutessani olevani unessa; se tarkoitti, etteivät painajaiset enää olleetkaan niin pelottavia, eikä mikään mitä täällä tapahtuisi voisi oikeasti vahingoittaa minua. Joskus pystyin myös hallitsemaan lähes kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, mutta ilmeisesti tämä kerta ei ollut sellainen.

Vesimassat ympärillämme sen kuin yltyivät ja tajusin, että Matilda oli jo liian kaukana, jotta minä olisin voinut auttaa häntä joutumatta itsekin veden alle. Hän ei ole todellinen, muistuttelin itseäni. Oikea Matilda nukkuu tällä hetkellä omassa sängyssään ja näkee toivottavasti jotain paljon miellyttävämpää unta. Silti hänen avunhuutonsa saivat minut tuntemaan huonoa omaatuntoa. Vaikka yritin olla katsomatta, en voinut kääntää katsettani pois hänen huitovista käsistään, joilla hän yritti saada jostain kiinni. En osannut itse edes kuvitella, millaista olisi joutua sokeana ja yksin tuollaisen pyörteen vietäväksi.

Tartuin käsilläni ja jaloillani läheiseen puuhun ja kiskoin itseäni kaikin voimin ylös sen runkoa. Yritin kuvitella itselleni korvatulpat, jotta en joutuisi enää kuuntelemaan ihmisten kiljumista ympärilläni. Yritin myös kadottaa Matildan kokonaan, mutta sekään ei onnistunut. En saanut lainkaan hallintaa tästä unesta.

Minun pitäisi keskittyä. Vaikka tämä olikin unta, en silti halunnut päätyä hukkumaan samalla tavalla kuin useimpien tällaisten unien lopussa. Sen jälkeen heräisin kylmän hien peitossa ja henkeä haukkoen. Se oli yksi kamalimmista tunteista mitä tiesin. Välttääkseni sen tällä kerralla tekisin ihan mitä tahansa.

Matildan pää painui juuri veden alle. Suljin silmäni ja ajattelin jälleen kerran, ettei hän ollut oikeasti vaarassa. Ainakaan hän ei huutanut enää.

Ilmeisesti keskittymiseni oli herpaantunut, sillä seuraavassa hetkessä putosin puusta ikuisuudelta tuntuvan ajan suoraan kylmään veteen. Tämä on unta, hoin itselleni lähes paniikinomaisesti. Minun olisi saatava jonkinlainen ote tästä unesta, muuten kuolisin niin kuin lukemattomat kerrat sen kahdeksan vuoden aikana jona olin näitä toistuvia unia nähnyt. 

Yritin tarttua kaikkeen, minkä ohitin ajelehtiessani vesimassan mukana eteenpäin. En kuitenkaan saanut mistään otetta ja olin jo varma että hukkuisin, kun jalkani kolahtivat kipeästi päin jotain kovaa. Se oli vedestä pistävä kivi. Sain itseni vaivoin hilattua kiven päälle, ja ihmeen kaupalla sain siitä pysyvän otteen vaikka se olikin märkä ja lipsui käsieni alla. Vesi vaikutti lähes elävältä olennolta, niin kovasti se tuntui tahtovan vetää minut takaisin syvyyksiinsä. Olin näkevinäni vedessä myös niljaisia lonkeroita, jotka kurottelivat minua kohti.

Kun seisoin kivellä, huomasin pienen tuulenvirin puhaltavan ympärilläni. Suljin silmäni ja hengitin. Nyt kun en ollut enää välittömässä vaarassa, pystyin keskittymään huomattavasti aiempaa paremmin. Kuvittelin keveneväni painottomaksi ja kohoavani hiljalleen ilmaan. Kuvittelin jalkojeni irtoavan kiven pinnasta, ja ne tottelivat. Ajattelin pientä tuulenvirettä ja kuvittelin sen voimistuvan ja nostavan minut ilmaan. Pian tunsinkin jo pyöriväni tuulen mukana taivaalla, ja tulviva katu oli kaukana alapuolellani.

Olin suunnattoman helpottunut. Tällä kertaa selviäisin hengissä tulvasta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun keksin käyttää tuulta avukseni päästäkseni turvaan. Uneni olivat aina olleet melko tuulisia, mutta jostain syystä en ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että tuulta voisi hallita ja käyttää hyväkseen tällä tavoin.

Tuulipyörteen sisällä oli pimeää, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä mihin se oli minua viemässä. Ainakaan se ei voisi olla mitään pahempaa kuin se, mistä olin lähtenyt. Mitään pahaa ei voisi tapahtua, toistelin itselleni jotten menisi paniikkiin. Tämä oli kaikki vain minun mielikuvitustani.

En kuullut enkä nähnyt pitkään aikaan mitään muuta kuin viileänä pyörteilevän, suhisevan tuulen. Olin kuulevinani sen seasta välillä etäisiä kuiskauksia. Ajatukseni palasivat väkisinkin äsken kokemaani tulvaan ja siihen, mistä nämä jatkuvat painajaiset olivat saaneet alkunsa. Kahdeksan vuotta sitten minä ja äitini olimme olleet lomalla Kiinassa, missä olimme todistaneet tulvaa ja sen tekemiä tuhoja. Olin nähnyt ihmisten hukkuvan, mutta minä ja silloin raskaana ollut äitini olimme selvinneet säikähdyksellä. Keskityin ajattelemaan äitiäni, joka oli hänkin varmasti sillä hetkellä täysin turvassa omassa sängyssään, tietämättömänä siitä, mitä minun pääni sisällä parhaillaan tapahtui.

Olin jo lähes tottunut tähän painottomaan tuulen mukana lentämisen tunteeseen, kun se yhtäkkiä päättyi ja putosin jollekin kovalle pinnalle. Kiljaisin säikähtäneenä tätä yhtäkkistä maisemanvaihdosta.

Minulta kesti hetki, ennen kuin sain itseni kerättyä ja yritin samalla selvittää, mikä tämä outo huone, johon olin juuri kirjaimellisesti pudonnut taivaalta, mahtoi olla. Olin pudonnut suoraa päätä pöydälle, joka oli täynnä kansioita ja papereita. Epäonnekseni olin kuitenkin osunut juuri sellaiseen kohtaan, missä ei ollut mitään pehmusteena. Huoneen seinät olivat täysin valkoiset, ja lattiaa peitti yksinkertainen, sininen matto. Pöydän ympärillä istuvat ihmiset tuijottivat kaikki minua hölmistyneinä, ja vasta katsottuani heidän kasvojaan tarkemmin tajusin, miksi he näyttivät niin tutuilta. He olivat äitini työkavereita, ja tämä huone oli sairaalassa jossa hän työskenteli. Äitini, jonka lyhyet punaiset hiukset olivat käytännöllisellä nutturalla, istui muiden joukossa ja näytti yhtä äimistyneeltä kuin hekin nähdessään minut. Äitini pomo, herra Jones, oli ensimmäinen joka sai suunsa auki.

”Mitähän sinä mahdat tehdä täällä, Eleanor?” hän kysyi ja hänen äänensä kohosi loppua kohti.
”Käskitkö sinä hänen tulla tänne, Jennifer? Kuinka monta kertaa sinua täytyy muistuttaa siitä, etteivät lapset ole tervetulleita keskeyttämään työtämme tai varsinkaan näitä tärkeitä palavereita.”

Nyt hän jo käytännöllisesti katsoen huusi. Minusta tuntui yhtä hämmentyneeltä kuin miltä muut huoneessa olijat näyttivät. Miksi ihmeessä minä näin unta äitini pomosta? Sen puoleen minä kuin pikkuveljeni Douglaskaan emme olleet käyneet äidin työpaikalla enää vuosiin, sillä herra Jones oli pelottanut meidät tiehemme riittävän monta kertaa tehdäkseen meille hyvin selväksi ettemme saisi ilmestyä sairaalalle kuin äärimmäisissä hätätilanteissa. Ilmeisesti alitajuntani halusi tänä yönä yllättää minut kerta toisensa jälkeen.

”En tietenkään käskenyt häntä tänne”, äitini sanoi ja katsoi minua sen näköisenä kuin olisi miettinyt nauraako vai huutaako. ”Mitä sinä täällä teet, Eleanor?”
”Tuota... en minä oikeastaan tiedä itsekään”, sanoin rehellisesti ja katsoin takaisin äitiini, etsien pakokeinoa. Minusta tuntui, että olin kadottamassa tietoisuuteni siitä, että tämä oli unta, niin yllättävä ja intensiivinen koko tilanne oli.

”ULOS NYT!” herra Jones karjaisi yhtäkkiä niin kovaa, että koko huone tuntui tärisevän. Minä säikähdin niin että heräsin.

Huohotin ja sydämeni pamppaili. Olin valmis pakenemaan millä hetkellä hyvänsä. Meni hetki ennen kuin kunnolla rekisteröin mitä oli juuri tapahtunut. Uneni olivat ennenkin olleet eläviä, mutta tämä oli jotain täysin uutta. Tuntui kuin olisin nähnyt kaksi eri unta kerralla. Ja jotenkin tämä tuntui paljon todellisemmalta kuin aiemmat todentuntuiset uneni koskaan.

Tartuin yöpöydälläni olevaan puhelimeen ja katsoin kelloa. Se oli vartin yli kuusi, eli toivoakaan uudestaan nukahtamisesta ei varmasti enää olisi. Koulu alkaisi kahdeksalta, joten pian minun olisi joka tapauksessa herättävä.

Huokaisin, nousin sängystä ja petasin sen nopeasti siistiksi. En sietänyt huoneessani minkäänlaista sotkua; halusin aina tietää tarkalleen missä mikin tavara oli. Vanhempani sanoivat usein, että heidän mielestään olisi mukavaa jos sisarukseni ottaisivat siinä asiassa minusta mallia.

Kävelin ulos huoneestani ja suuntasin alakertaan. Huoneeni oli talomme ylimmässä eli kolmannessa kerroksessa. Pidin siitä, koska se oli kerroksen ainoa makuuhuone joten sain paljon omaa rauhaa. Toisaalta joskus inhosin sitä, sillä jouduin kiipeämään hirveästi portaita päivittäin.

Ruokailuhuoneeseen saapuessani minua oli vastassa juuri se näky, jota olin odottanutkin. Äitini ja isäni istuivat pöydän ääressä syömässä ja juttelemassa leppoisasti. Isäni uitti taas paahtoleipänsä kulmaa kahvissa. Se oli yksi hänen oudoista tavoistaan, joita me muut emme ymmärtäneet lainkaan. Toisaalta minä en kyllä ollut koskaan ymmärtänyt kahvinjuontia ylipäätään. Se maistui pahalta, ja monet sukulaiseni ja ystäväni olivat siihen koukussa eivätkä pärjänneet päivääkään ilman sitä. Minä pysyttelin mieluiten kahvista niin kaukana kuin suinkin mahdollista ja pitäydyin joko teessä, vedessä tai mehussa.

”Huomenta!” äitini sanoi heti nähdessään minun tulevan. Hän näytti jopa väsyneemmältä kuin yleensä. Hän oli lääkäri ja normaaleillakin viikoilla hän teki huomattavasti enemmän töitä kuin monet muut. Tällä viikolla yksi hänen kollegoistaan oli kuitenkin sairastunut, joten äiti oli joutunut tekemään omiensa lisäksi myös hänen työvuorojaan.

”Huomenta”, vastasin poissaolevana. Äitini näkeminen muistutti minua taas siitä unesta.

Keittiössä 7-vuotias pikkuveljeni Douglas oli tapansa mukaan tekemässä jotain kiellettyä. Hän otti kasvoilleen syyllisen ilmeen heti nähdessään minun tulevan. Arvasin heti mitä hänellä oli mielessään hänen käsissään olevasta tyhjästä kulhosta ja muropaketista.

”Yritätkö taas laittaa murot ennen maitoa?” nalkutin hänelle leikilläni ja pörrötin hänen vaaleita hiuksiaan. ”On tuokin jo edistystä, nykyään sentään tajuat tehdä sen salaa.”

”Öö... huomenta Vicky”, hän sanoi muka viattomasti.

Monella perheenjäsenistäni ja ystävistäni oli eri lempinimi joilla he kutsuivat minua. Syntymäni jälkeen isä ja äiti eivät olleet päässeet nimestäni yhteisymmärrykseen. Isäni halusi antaa minulle nimen Eleanor, ja äitini taas piti nimestä Victoria. He päättivät yhdistää ne, ja koko nimekseni tuli Eleanor Victoria (äitini oli lopulta joutunut myöntämään, että Victoria Eleanor olisi kuulostanut oudolta.) Isäni kutsui minua useimmiten Eleanoriksi, äiti Victoriaksi ja Douglas Vickyksi. Isosiskoni Laura kutsui minua millä nimellä häntä milloinkin sattui huvittamaan.

”Maito ensin, Douglas. Muuten pyydän isän tänne ja jätän sinut yksin hänen armoilleen”, uhkasin ja jätin hänet kaatamaan alistuneena maitoa kulhoonsa. Isä oli hyvin tarkka siitä, että nimenomaan maito kuului laittaa kulhoon ennen muroja, Muuten Douglas laittoi aina vain tilkan maitoa kukkurallisen murokulhon päälle ja päätyi loppujen lopuksi syömään lähestulkoon pelkkiä kuivia muroja. Hymyilin hänelle ja astelin takaisin ruokailuhuoneeseen, jossa aloin levittää marmeladia leivälleni. Otin myös pöydällä olevalta lautaselta keitetyn kananmunan.

Istuuduin takaisin äitini viereen ja haukkasin leipää. Olin juuri hörppäämässä appelsiinimehua kun äitini sanoi: ”Tiedätkö, Victoria, minä näin sinusta aika outoa unta viime yönä.”

Olin vähällä kaataa mehut päälleni. Tätä en ollut odottanut, vaikka toki oli normaalia että perheenjäsenet näkivät unia toisistaan. Silti minusta tuntui, että tässä oli jotain muutakin. Tämä unijuttu kävi koko ajan vain oudommaksi ja jopa vähän pelottavaksi.

”Ihanko totta?” isä kysyi kiinnostuneena. ”Mitäs siinä sitten tapahtui?”

”No, olin töissä, ja sitten...”

”Enpä olisi arvannutkaan”, mumisi Douglas, joka oli juuri palannut keittiöstä murokulhoineen. Äiti tuhahti ja minä yritin olla nauramatta. Hän oli aivan oikeassa. Työ tuntui välillä olevan äidin koko elämä, eikä ollut mitenkään yllättävää että hän näki siitä untakin. Kaikki olisi ollut täysin kunnossa ja tavallista, ellen minäkin olisi juuri uneksinut äidin työpaikasta. Nyt minua alkoi oikeasti karmia.

”Niin kuin olin sanomassa”, äiti jatkoi, ”olin palaverissa muutaman työkaverin kanssa niin kuin me yleensä teemme oikeastikin, ja yhtäkkiä Victoria vain ilmestyi ihan tyhjästä pöydälle.”

”Pöydälle?” Douglas hekotti suu täynnä muroja.

Tämä ei voinut olla totta. Minulla oli ennestään jonkin verran tietoa selkounista, joten aloin heti epäillä, että heräämiseni ei ollutkaan oikeasti tapahtunut vaan se oli ollut valeherääminen. Niitäkin olin kokenut useita, ja tämä tilanne oli niin absurdi, ettei muusta mitenkään voinut olla kyse.

Laitoin käteni vaivihkaa pöydän alle ja yritin työntää vasenta etu- ja keskisormeani läpi oikeasta kämmenestä. Tätä todellisuustestiä käytin usein sen huomaamattomuuden ja nopeuden vuoksi. Unessa sormet menivät vaivatta kämmenestä läpi, mutta nyt ne eivät menneet. Tämä ei vielä todista mitään, ajattelin, mutta aloin siitä huolimatta panikoitua yhä enemmän. Todellisuustestit eivät aina vain syystä tai toisesta toimineet.

”Mitä sinä teet, Vicky?” Douglas kysyi nauraen. Tajusin, että olin varmaan näyttänyt hyvinkin keskittyneeltä johonkin, mitä muut eivät edes voineet nähdä. Kokeilin todellisuustestiä uudestaan, mutta vaikka kuinka yritin kuvitella sormien lipuvan kämmenen läpi, mitään ei edelleenkään tapahtunut.

”Mietin vain että miten oudolta tuo kuulostaa”, sanoin nopeasti ja yritin naurahtaa aidon kuuloisesti, jotteivät muut tajuaisi jonkin olevan vinossa.

”Se ei edes ollut vielä se kaikkein oudoin kohta. Herra Jones alkoi huutaa ja syytellä minua siitä että olisin käskenyt Victorian tulla sairaalalle”, äiti jatkoi. ”Sinänsä kyllä sopii hänen luonteelleen hyvin. En yhtään ihmettelisi vaikka hän todellisuudessakin päättäisi ratkaista tuollaisen tilanteen huutamalla.”
”Mutta eiväthän lapset ole vuosiin edes käyneet siellä”, isä ihmetteli. ”Ehkä sinun alitajuntasi yrittää viestittää sinulle että teet liikaa töitä.”

Ja ilmeisesti minun alitajuntani halusi viestittää minulle, että olin tulossa hulluksi. Mahtavaa. Syödessäni tein päätöksen, että alkaisin tutkia tätä asiaa heti mahdollisuuden saatuani, ellen sitten oikeasti heräisi ennen sitä. Tälle oli varmasti jokin järjellinen ja tieteellinen selitys. Mitä pikemmin löytäisin sen, sitä nopeammin saisin mielenrauhan ja voisin lakata epäilemästä omaa mielenterveyttäni.


A/N2: Ainakin nyt alkuun kun lukuja on vielä valmiina varastossa, julkaisen luvun kerran viikossa eli aina keskiviikkoisin. Seuraava luku ilmestyy siis ensi keskiviikkona!

[Abarat]

Hei, ihanan vetävä alku tarinalle! Itsekään en pidä Wattpadista julkaisualustana, joten onneksi julkaiset tarinaasi tänne! Uniteemat on aina herkullisia. Itselläni on tuo Kerstin Gierin kirjasarja vielä kesken. Uppouduin tekstiisi täysin, koska kerronta oli niin sujuvaa. Kiva kun kerroit milloin julkaiset jatkoa seuraavan kerran! Odotan innolla jatkoa. 

[Uniprinsessa]

Kiitos kommentista Abarat! Kyllä Fini vaan on paras paikka julkaista tekstejä, siitä ei pääse mihinkään 

Ajattelin aluksi että onko tämä eka luku liian sekava kun hypätään niin sanotusti suoraan syvään päätyyn, mutta kiva jos se sun mielestä toimi ja sai uppoutumaan tarinaan. Ja Unien kirjat on aivan ihana sarja ja valitettavan harva sitä on lukenut niin kiva törmätä toiseen sarjan ystävään.

Säännölliseen lukujen julkaisuun päädyin juuri sen takia että itsekin tykkäisin jos tietäisin etukäteen millon johonkin tarinaan tulee jatkoa, ei ainakaan jää epätietoinen olo että millonkohan tämä nyt jatkuu vai jatkuuko ollenkaan 

Kiitos vielä kerran, ihanaa saada näin kivaa palautetta jo heti näin alkuun. Tämä tarina on mulle niin tärkeä että sen julkaseminen jännitti tosi paljon.

[Uniprinsessa]

A/N: Tämä luku ei nyt ehkä ole ihan niin mielenkiintoinen ja toiminnantäyteinen kuin edellinen, tässä vaikuttaa nyt lähinnä olevan tällaista ihme selostusta hahmoista sun muusta. Kyllä tässä vissiin jotain tapahtuukin. Olipas muuten loistava myyntipuhe taas 


Luku 2
Salaperäinen viesti

Kemian tuntiin keskittyminen tuntui mahdottomalta. Tai siis vielä mahdottomammalta kuin yleensä; se aine ei muutenkaan kuulunut minun vahvuuksiini, mutta tänään ajatukseni palasivat vähän väliä uniin. Yritin tietoisesti keskittyä taululle piirtyviin kaavoihin ja laskutoimituksiin, mutta silti sairaalan valkoinen huone piirtyi itsepintaisesti verkkokalvoilleni vähän väliä herra Jonesin karjunnan kera. Aamupalakeskustelun jälkeen unta ei oltu enää mainittu, mutta siitä huolimatta en saanut sitä mielestäni millään. Mistä ihmeestä siinä oli ollut kyse?

Olin harkinnut meneväni puhumaan asiasta jollekin, ehkä koulupsykologille, mutta sitten olin ymmärtänyt miten huono ajatus se oli. Minua pidettäisiin todennäköisesti vain hulluna ja tungettaisiin jotain pillereitä. En kylläkään voinut kieltää sitä, että olin tosissani miettinyt oliko päässäni jotain vialla. Mutta en nähnyt tai kuullut harhoja, mielialani ei heitellyt tai mitään sellaista, joten ainakaan mistään kovin yleisestä mielenterveyden häiriöstä ei varmaan ollut kyse.

Vilkaisin kelloa. Tuntia oli kulunut vasta viisitoista minuuttia, vaikka luokassa tähän mennessä istumani aika tuntui mielestäni tunneilta.

Olin koko aamupäivän ollut vuorotellen utelias ja peloissani. Minusta tuntui aivan sellaisen fantasiaromaanin päähenkilöltä, joita mielelläni luin. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten voisi tehdä asialle tällä hetkellä mitään. Ehkä minun olisi vain toivottava, ettei viimeöinen kummallinen tapaus toistuisi enää. Jospa se olikin vain erittäin erikoinen mutta kertaluontoinen sattuma.

”Seuraavaksi haluan, että teistä jokainen valmistelee minulle esitelmän jostakin hormonista ja siitä, miten se vaikuttaa ihmisen kehon toimintaan. Arvon teille jokaiselle aiheen, ja esitätte tuotoksenne ensi tunnilla”, herra Davisin selkeä ääni herätti varmasti horroksestaan kaikkein epämotivoituneimmatkin oppilaat, kuten esimerkiksi minut.

Kemian esitelmä? Ihan niin kuin päiväni ei olisi alkanut tarpeeksi vaikeasti jo muutenkin. Kun herra Davis kulki ympäri luokkaa jakamassa hormonien nimillä varustettuja paperilappuja, minä en edes vilkaissut omaani vaan tungin sen suoraan laukkuun. Olin varma etten juuri tällä hetkellä saisi sekavan mielentilani takia mitään aikaiseksi vaikka yrittäisin, joten päätin jättää esitelmän teon suosiolla myöhemmäksi.

Meidän oli tarkoitus käyttää koko lopputunti tiedonhakuun netistä esitelmiämme varten. Avasin hajamielisenä tietokoneeni ja katselin ympärilleni. Herra Davis oli auttamassa Jenna Wickhamia, jolla oli taas kerran ongelmia tietokoneensa kanssa. Olimme koko luokan kesken yhtä mieltä siitä, että hänen koneensa oli riivattu. Se temppuili jotenkin lähes koko ajan, eikä Jenna meinannut koskaan saada koulutehtäviään tehdyksi.

Kun olin varma herra Davisin huomion olevan muualla, avasin hakukoneen ja kirjoitin: ”Voiko toisten ihmisten uniin mennä?”

Yritin selata hakutuloksia niin nopeasti kuin suinkin, jotten jäisi kiinni. En kuitenkaan löytänyt mitään hyödyllistä. Ainoat hakutulokset olivat epäilyttävän näköisiä foorumipostauksia, joiden kirjoittajat olivat täysin vakuuttuneita siitä, että he olivat käyneet jonkun toisen unessa. Nämä postaukset oli kuitenkin kirjoitettu sellaisella tyylillä, etten voinut millään pitää niitä luotettavina ja ne olivat todennäköisesti vain vainoharhaisten ihmisten höpinöitä.

”Eleanor Victoria, mitä ihmettä sinä teet?” vihainen ääni säikäytti minut. Oli aivan minun tuuriani, että herra Davis oli saanut minut kiinni juuri sen kerran kun tein hänen tunnillaan jotain muuta kuin annettuja tehtäviä.

”Minä etsin, tuota...”
”Voiko toisten ihmisten uniin mennä?” hän luki ruudultani ja näytti hämmentyneeltä. ”Aiheesi on insuliini, neiti Winchester, ei melatoniini. Miksi tuhlaat arvokasta tuntiaikaa tällaiseen hölynpölyyn. Kenen uneen sinä yrität päästä, jonkun pojanko?”

Valitettavasti en voinut mitään sille, että punastuin häpeästä. Mitään näin noloa en ollut kokenut pitkään aikaan. Muut luokassa tirskuivat, mutta eivät onneksi minulle vaan herra Davisille. Nimittäin kaikki – tai ainakin melkein kaikki – tiesivät minun olevan yksi avoimimmin lesboista oppilaista koko koulussa. Herra Davis unohti pian minulle rähjäämisen ja kääntyi nuhtelemaan hekottajia jättäen minut rauhaan. Onneksi herra Davisin letkautus, joka oli hänestä itsestään varmasti ollut hyvinkin hauska, oli kääntänyt huomion pois minun unitutkimuksistani, sillä en todellakaan halunnut joutua selittelemään kenellekään miksi etsin tietoa aiheesta. Sitä paitsi olin ottanut riskin turhaan; mitään ei ollut löytynyt. Miksei psykologian tunneilla opetettu, miten tulee toimia jos luulee yhtäkkiä kehittäneensä itselleen yliluonnollisia kykyjä?

Pysyäkseni poissa ongelmista keskityin lopputunnin esitelmääni niin ahkerasti kuin suinkin kykenin.

********

Tuskantäyteinen kemian tunti oli vihdoin ohi. Onneksi viimeinen tunti ennen lounasta oli kuoroharjoittelua, joten sain edes hetkeksi ajatukseni muualle unista ja uhkaavasti lähenevästä kemian esitelmästä. Ennen lounasta ehdin vielä hetkeksi ulos, mikä myös auttoi paljon. Talvi oli lempivuodenaikani, ja tammikuinen pakkasilma teki ihmeitä päälleni.

Istuuduin lounaalla Matildan viereen. Hän istui pöydässä yksin, kuten tavallista. Ainoastaan hänen henkilökohtainen avustajansa Janet, jonka tehtävänä oli opastaa Matildaa ympäri koulua ja varmistaa että hän pääsi oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, istui hänen seuranaan.

”Hei Matilda, hei Janet”, tervehdin heitä asettaessani tarjottimeni Matildan viereen. Matilda vastasi tervehdykseeni hymyillen, minkä jälkeen söimme hetken hiljaisuudessa.

Hiljaisuuden rikkoi puhelimeeni tuleva viesti. Tunnistin viestiäänestä, että ilmoitus oli tullut teatteriporukkamme WhatsApp-ryhmään.

”Jaahas, Zoe on tullut kipeäksi eikä pääse harjoituksiin huomenna”, mutisin itsekseni ja laitoin puhelimeni nopeasti takaisin laukkuun. Inhosin sitä, miten jotkut ihmiset tuijottivat kännyköitään kaiken aikaa, jopa ollessaan ystäviensä seurassa.

”Ehkä hän säikähti viimeviikkoista niin ettei uskalla tulla”, Matilda hymähti ja minäkin naurahdin. Zoe, joka oli lahjakas näyttelijä ja tanssija, oli järkyttynyt vähän kun olin viime harjoitusten jälkeen pyytänyt häntä ulos. Sain myöhemmin tietää, että hänellä oli poikaystävä, mutta miten minä olisin voinut sen silloin tietää? Sen sijaan, että olisi vain kohteliaasti kieltäytynyt, Zoe oli alkanut käyttäytyä seurassani oudosti koulussa ja vältellä joutumasta tekemisiin kanssani esimerkiksi ryhmätöissä. Minusta hänen käytöksensä oli käsittämätöntä. Kun heterot pyysivät toisiaan treffeille ja tulivat torjutuiksi, he jatkoivat useimmiten elämäänsä normaalisti ja jopa pystyivät nauramaan koko jutulle. Miksi asia muuttui heti, kun tilanteen toinen osapuoli kuului seksuaalivähemmistöön?

Kun jatkoimme syömistä huomasin, että Matilda oli tavallista hiljaisempi. Hän ei nauranut ja vitsaillut läheskään yhtä paljon kuin yleensä.
”Onko kaikki kunnossa, Matilda? Sinä vaikutat siltä, että mielesi päällä on jotain”, sanoin varovasti haluamatta kuitenkaan tehdä hänen olostaan epämukavaa.
”Minä... olen taas nukkunut aika huonosti”, hän sanoi näytettyään hetken siltä, että oli kahden vaiheilla kertoako sitä minulle vai eikö. ”Ja minulla on ikävä Pinegrovea.”

Minä huokaisin. Matilda oli kärsinyt säännöllisistä univaikeuksista jo vuosien ajan - siitä lähtien, kun hän oli kolme vuotta sitten siirtynyt meidän kouluumme Pinegrove Academyn sokeainkoulusta. Matilda oli rakastanut koulua ja se oli ollut hänelle enemmän koti kuin hänen oikea kotinsa koskaan, mutta koulu oli lopulta jouduttu lakkauttamaan taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Sen jälkeen Matilda oli muuttanut sisäoppilaitoksesta takaisin kylmien, etäisten ja ainakin minun mielestäni jopa henkisesti väkivaltaisten vanhempiensa luo ja silloin hänen ongelmansa olivat alkaneet.

Päätin olla sanomatta mitään asiasta. Matilda tiesi, että välitin hänen tunteistaan, mutta hän myös arvosti sitä että joskus, kun hän puhui murheistaan, minä vain kuuntelin enkä syöttänyt hänelle väkisin mitään kliseitä tai latteuksia siitä miten kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Sen sijaan päätin yrittää piristää häntä kääntämällä aiheen johonkin, mistä hän piti.

”Oletko lukenut mitään mielenkiintoista viime aikoina?” kysyin ja Janet hymyili minulle pöydän toiselta puolelta. Hänkin tunsi Matildan hyvin ja tiesi, mitkä aiheet saivat tämän innostumaan.

”Itse asiassa löysin juuri mahtavan kirjan Anne Boleynin elämästä. Se on hurjan kiehtova”, hän selitti silminnähden innostuen. Lukeminen ja historia olivat Matildan suurimpia kiinnostuksenkohteita, ja aihe piristi minuakin. Koko loppulounaan aikana en kertaakaan miettinyt tulvia tai tuulipyörteitä.

**********

Heathrown lentokenttä oli kuin labyrintti. Ihmiset ryntäilivät laukkuineen ympäriinsä ja törmäilivät toisiinsa. Lentokentän tavallisiin kuulutuksiin sekoittui kaikkia mahdollisia kieliä, joita ohi kulkevat ihmiset puhuivat. Joku tunki ohitseni vetäen vaivatta perässään vähintään kahden ihmisen kokoista matkalaukkua. Katsoessani tarkemmin näin, että se oli Jenna Wickham, se tyttö koulusta jonka tietokone oli aina sekaisin.

Juoksin päämäärättömästi umpikujasta toiseen ja tunsin pakokauhun alkavan nostaa päätään. Jokainen käytävä näytti täysin samalta, eikä uloskäyntiä vain löytynyt. Univormupukuinen mies juoksi perässäni, ja juoksinpa kuinka lujaa tahansa hän vain lähestyi lähestymistään. Minun pitäisi päästä ulos. Ilmastointi oli jostain syystä täysillä.

”Tämä voide on pakattu täysin vääränlaiseen muovipussiin!” mies huusi perääni raivokkaana.
”Tule nyt, Eleanor, meidän on päästävä karkuun! Jos hän saa meidät kiinni, joudumme vangeiksi Tower of Londoniin!” edelläni juokseva isä huusi. Silloin huomasin meitä jahtaavan miehen käsiin ilmestyneen suuren, verisen viikatteen, jota hän heilutteli. Joidenkin ympärilläni olevien ihmisten päät olivat kadonneet jonnekin ja tiesin, että minua odottaisi pian sama kohtalo ellen pääsisi ulos.

Löysimme viimein ulko-oven. Juuri, kun olimme ryntäämässä sitä kohti, huomioni kiinnittyi kuulutukseen, joka erosi muista aiemmin kuulemistani. Sitä paitsi minun nimeni mainittiin siinä. Pysähdyin ja kuuntelin tarkemmin.

”Eleanor Victoria Winchester, jos annat tuulen johdattaa, löydät tiedonlähteelle.”

Sillä sekunnilla kun heräsin, tajusin sen olleen unta. Mutta mitä ihmettä viimeiseksi kuulemani ilmoitus oli tarkoittanut? Jos annat tuulen johdattaa – minähän olin matkannut tuulen mukana äitini uneen edellisenä yönä. Tämän oli kuitenkin pakko olla joku alitajuntani keksimä juttu. Mikä ihme tuulipakkomielle aivoillani mahtoi olla? Koko lentokenttäuni oli ollut niin sekava, etten loppujen lopuksi edes ollut varma olinko kuullut oikein. Koko kuulutus saattoi myös olla jonkinlainen valveuni, sillä olin herännyt lähes heti sen jälkeen.

Kun makasin sängyssä tasoitellen pulssiani mietin huvittuneena, että Matildan historiajutut olivat tainneet jäädä päähäni pyörimään ja tulla uniinikin. Olin myös käynyt Heathrown lentokentällä, eikä unen tunnelma ollut kovin kaukana todellisuudesta. Vaikka tietyt yksityiskohdat unesta, kuten Jennan kuljettama jättimäinen matkalaukku, olivat selvästi olleet absurdeja ja järjettömiä, minulla ei ollut ollut koko unen aikana aivan loppua lukuunottamatta mitään käsitystä siitä, että näin unta. Ehkä se edellisöinen hallintajuttu olikin tosiaan ollut vain joku yksittäinen sekaannus aivoissani. Yllätin itseni toivomasta, ettei näin olisikaan. Vaikka minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä siinä oli ollut kyse, se herätti silti uteliaisuuteni ja sai minut toivomaan että se tapahtuisi uudelleen. Nyt halusin kuitenkin vain nukkua loppuyön; mieluiten ilman mitään häiritseviä painajaisia.

*************

Kävellessäni seuraavana aamuna alakertaan en muistanut sen lentokenttäunen jälkeen mitään muita unia. Olin siitä hyvin onnellinen, sillä hyvät yöunet olivat todellakin olleet tarpeen edellisyön jälkeen. Lisäksi tänään olisi tärkeä teatteriryhmän tapaaminen, jossa saisimme tietää tämän kevään näytelmän.

Vanhempani olivat tavalliseen tapaansa jo aamiaisella minun saapuessa alakertaan. Douglas nukkui vielä, sillä hänen onnekseen hänen koulupäivänsä alkoi torstaisin vasta puoli yhdeltätoista.

”Siinähän sinä oletkin, Victoria”, äiti sanoi ennen kuin olin ehtinyt edes astua sisään ruokailuhuoneeseen. ”Käy istumaan, minulla on itse asiassa sinulle kerrottavaa.”
Tein kuten hän oli pyytänyt ja istuin alas. Otin korista paahtoleivänpalan ja aloin voidella sitä.
”Mitä nyt?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ei mitään kummempaa, halusin vain kertoa että Laura ja Dennis ovat tulossa huomenna päivälliselle. Ethän ole sopinut vielä mitään ohjelmaa huomisillalle?”

Isosiskoni Laura opiskeli yliopistossa opettajaksi, ja Dennis oli hänen kihlattunsa. He olivat kihlautuneet viime vuonna mutta seurustelleet jo kauan ennen sitä, joten Dennis oli meille kaikille jo ennestään hyvin tuttu.

”Ei minulla ole suunnitelmia”, sanoin ja hymyilin. Oli ollut aivan liian kauan siitä, kun olin viimeksi nähnyt Lauran. Hänen opintonsa olivat loppusuoralla, ja hänellä oli niiden kanssa niin kiire että hän ehti enää harvoin käydä kotona.

”Ai niin”, äiti jatkoi, otti likaiset aamiaisastiansa ja lähti niiden kanssa kohti keittiötä. ”Laura pyysi sinua kysymään Matildaakin mukaan. Kuulemma haluaisi nähdä häntäkin taas pitkästä aikaa.”

Hymyni leveni entisestään. Olin niin iloinen, että ystäväni ja siskoni tulivat niin hyvin toimeen keskenään. Laura oli tutustunut Matildaan, kun tämä oli liittynyt perheemme mukaan road tripille pari kesää sitten. Sen jälkeen Laura oli usein kysellyt mitä Matildalle kuului. Matilda, joka oli ollut nuorempana vielä paljon ujompi kuin nykyään ja jonka välit perheeseensä olivat huonot, oli kai herättänyt Laurassa jonkinlaista suojelunhalua.

”Voin kysyä. Tämä tulee kyllä aika lyhyellä varoitusajalla”, totesin ja kaadoin itselleni lisää mehua. ”Laitan hänelle heti viestin kunhan olen syönyt, jotta hän ehtii kysyä vanhemmiltaan ennen kouluun lähtöä.”

”Minä en ymmärrä, mitä heillä muka voisi sitä vastaan olla”, äiti tuhahti. ”Clarissa ja Daniel ovat varmaan onnellisia kun pääsevät hänestä yhdeksi illaksi eroon. Oikeastaan, mikset suoraan pyydä häntä jäämään yökylään? Se ilahduttaisi varmasti Matildaa... sekä myös hänen vanhempiaan, valitettavasti.”

Matilda olisi tästä varmaan aivan yhtä innoissaan kuin minäkin. Hän piti minun perheestäni paljon enemmän kuin omastaan, eivätkä hänen vanhempansa olleet tuttavapiirissämme muutenkaan kovin suosittuja. He suhtautuivat häpeilevästi sokeaan tyttäreensä, mikä oli alunperinkin ollut syynä sille, että he olivat lähettäneet Matildan aikanaan Pinegrove Academyyn. Matilda oli kuitenkin viihtynyt siellä, ja koko perhe oli yhtä mieltä siitä että koulun sulkeminen oli ollut kamala asia – Daniel ja Clarissa vain aivan vääristä syistä. Vaikken koskaan voisi muuttaa Matildan perheen asennetta häntä kohtaan, ainakin pidin huolen siitä, että hän koki olonsa mahdollisimman kotoisaksi aina, kun oli meillä. Loppuaamiaisen suunnittelin, miten kamalia painajaisia aiheuttaisin Matildan vanhemmille, jos minulla todella olisi kyky tunkeutua ihmisten uniin.

[Roseliini03]

Pari lukua julkaistu ja minä oon koukussa.
Noista tuulipyörteistä tulee mieleen omat selkouneni, joissa ne ovat melkoisen toistuva elementti.
Hahmot ovat heti ensitapaamisella todella mukavan oloisia ja teksti on mukaansa tempaavaa.
Eleanoren äidin jatkuva töistä puhuminen tuntuu erittäin samaistuttavalta lähihoitajan tyttärenä.

[Uniprinsessa]

Kiitos kommentista Roseliini, ja aika jännä että tuo tuulihomma on sullakin unissa yleinen. Tässä on itseasiassa vaihteeksi yks asia jota en susta tienny (tai ainakaan muistanu.) Tarkoittaakohan tämä sitä että sulla on sama kyky kun Eleanorilla? Alunperin tuo tuulipyörresysteemi tuli mukaan ihan vaan koska tuo tuulen mukana matkustaminen oli mun mielestä jotenkin tosi kiehtova idea sillon kun ekan kerran mietin tapoja siirtyä unien välillä ja sitten päädyin pitämään sen. Kiva että jäit koukkuun (sehän mun salakavala tarkoitukseni olikin) ja teksti vei mukanaan!

[Uniprinsessa]

A/N: Tämä on nyt taas vähän tällainen väliluku, mutta seuraavassa luvussa tarina menee jo enemmän eteenpäin. En muuten ole varma ehdinkö ensi viikolle kirjoittaa lukua, koska tämä loppuviikko on mulla niin kiireinen. Jos ehdin niin julkaisen toki, jos en niin sitten nähdään kahden viikon päästä.


Luku 3
Raivostuttava vekotin

Lähes koko teatteriryhmä oli kokoontunut koulun auditorioon odottamaan ohjaajaamme Alexia, joka tulisi minä hetkenä hyvänsä kertomaan meille roolimme tulevan kevään näytelmässä. Hän oli aamulla ilmoittanut meille viestillä, että musikaali tulisi olemaan Oliver Twist. Olin salaa vahingoniloinen siitä, ettei Zoe voisi tällä kertaa saada pääroolia itselleen. Toivoin, että hän päätyisi esittämään lavan reunalla seisovaa puuta ulkoilmakohtauksissa. Mielestäni hän ansaitsisi sen sen jälkeen miten hän oli viimeisen viikon kohdellut minua.

”Sinä voisit olla hyvä Nancy”, sanoi ystäväni Susan viereltäni. Hän oli ylemmällä luokka-asteella, joten teatteriharjoitukset olivat lähes ainoa aika koulupäivästä kun saatoimme viettää aikaa yhdessä. Susan oli pitkä blondi, joka ei kauneudestaan huolimatta koskaan leuhkinut tai ollut ylimielinen. Päinvastoin, vaikka hän oli lahjakas näyttelijä hän aliarvioi usein itseään.

”Sinä olisit parempi”, vastasin hänelle virnistäen. ”Sinä olet paljon paremman näköinen.”

Susan punastui ja käänsi katseensa hetkeksi muualle.

”Etkö vieläkään saanut Matildaa mukaan?” hän kysyi hetken kuluttua.

”En. Enkä aio pakottaa häntä. Jos hänestä ajatus esilläolosta tuntuu pahalta, en todellakaan aio painostaa häntä siihen”, totesin. Olimme Susanin ja parin muun kanssa yrittäneet jo pitkään saada Matildaa liittymään teatteriryhmään. Hänellä ei ollut kovin paljon ystäviä eikä hän harrastanut mitään sellaista, missä olisi voinut tavata ihmisiä, joten olimme ajatelleet että se voisi tehdä hänelle hyvää ja tuoda häntä ulos kuorestaan. Hän ei kuitenkaan ollut juurikaan innostunut ajatuksesta, joten olin antanut asian olla.

”Minä en voisi kuvitella eläväni ilman teatteria”, Susan huokaisi ja samassa Alex ryntäsi sisään hengästyneenä.

”Anteeksi, minä jäin suustani kiinni matkalla”, hän puuskutti ja ympäriltäni kuului naurahduksia. Alex tuli toimeen lähes kaikkien kanssa, joten se oli helppo uskoa. Pian kaikki kuitenkin hiljenivät kuuntelemaan hänen puhettaan.
”Ensinnäkin, yhdistämme kaikki koulun teatteriryhmät tämän produktion ajaksi. Ymmärrätte kyllä varmaankin miksi”, Alex aloitti. Minusta olisi hauskaa päästä harjoittelemaan ja esiintymään yhdessä kaikenikäisten teatterilaisten kanssa. Nuorimpien ryhmä oli 5-10-vuotiaille, toinen ryhmä oli 11-14-vuotiaille ja kolmas ja vanhimpien ryhmä, johon minäkin kuuluin, oli 15-18-vuotiaille. Yleensä kaikki ryhmät valmistivat omat näytelmät, mutta tässä tapauksessa oli ilmeisesti päätetty kokeilla uudenlaista ratkaisua.

”Kuka on Oliver Twist?” Gabi Jennings kysyi.
”Aidan Lee”, Alex vastasi. Aidan oli 10-vuotias ja nuoresta iästään huolimatta hyvin innokas näyttelijä. Minusta hän sopi rooliin täydellisesti.

”Nyt me keskitymme kuitenkin teidän rooleihinne”, Alex jatkoi. ”Edwin on Fagin, taskuvarasjengin johtaja.”
Edwin Wright näytti tyytyväiseltä. Hän oli niitä näyttelijöitä, jotka sopivat lähes millaiseen rooliin tahansa.

”Ryan, sinä olet herra Bumble”, Alex jatkoi ja Ryan virnisti.
”Kuka on rouva Corney?” Ryan kysyi. Toivoin, etten se olisi ainakaan minä. Ryan taatusti nauttisi roolistaan, jossa saisi luvan kanssa lähennellä toista näyttelijää. Hän oli melko hyvä näyttelijä, mutta käyttäytyi kuin mikäkin casanova ja siksi en pitänyt hänestä.
”Se on Zoe”, Alex sanoi ja minä en voinut pidätellä vahingoniloista ilmettäni. Kun Zoe kerran piti miehistä niin paljon, tämä rooli sopi hänelle täydellisesti.
   
”Eleanor on Nancy ja Bill Sikesia esittää...”

”Minähän sanoin”, Susan supatti vieressäni. Minä hymyilin hänelle.
”Miksei Nancy voisi tässä versiossa olla lesbo?” mutisin hänelle. ”Se sopisi hänen rikolliseen taustaansa täydellisesti. Sehän oli viktoriaaniseen aikaan vain rikos muiden joukossa, ihan niin kuin taskuvarastelu tai prostituutiokin.”
Susan hihitti. Alex jatkoi puhettaan.

”Minä itse esitän Bill Sikesia”, hän sanoi. Luojan kiitos. Alex oli yksi niistä miespuolisista näyttelijöistä ryhmässämme, joiden kanssa voisin kiusaantumatta esittää pariskuntaa. Alex tunsi minut niin hyvin, että uskoin hänen tehneen sen tahallaan. Kun Susan sai Betin eli minun hahmoni ystävän roolin, minä istuin lopputapaamisen ajan hymy korvissa ja edes Ryanin pervot vitsit eivät saaneet minua ärsyyntymään.

***************

”Nancy! Oikeastiko?” Matilda huudahti heti kuultuaan uutisen. ”Sehän sopii sinulle täydellisesti. Siitä tulee mahtavaa! En malta odottaa, että pääsen kertomaan vanhemmillesi!”
”Rauhoitu nyt”, minä hihitin. ”Sinä teet tästä hirveän numeron. Se on vain yksi koulunäytelmä.”
”Niinpä, vain yksi pikku koulunäytelmä perustuen yhteen kaikkien aikojen lempikirjoistani!” Matilda jatkoi kovaan ääneen. Olimme jo alkaneet saada katseita kadulla. Matilda ei yleensä ollut näin kovaääninen, mutta jos hän oikein innostui jostain niin hänen äänensä kohosi ilman että hän itse edes huomasi sitä. Olimme kävelemässä koulusta kotiin. Niinä päivinä kun aikataulumme osuivat yhteen kuljin useimmiten koulumatkat yhdessä Matildan kanssa, sillä hän asui oman koulureittini varrella. Jos minä en voinut kävellä hänen kanssaan sen teki aina hänen avustajansa Janet.

”Ihmiseksi joka ei itse harrasta teatteria olet kyllä epätavallisen innostunut tästä”, mutisin hiukan kiusaantuneena. ”Ja voisitko mitenkään pitää vähän pienempää ääntä? Ihmiset ovat alkaneet katsoa meitä oudosti. Sitä paitsi minua alkaa nolottaa, ei se oikeasti ole niin iso juttu.”
”Minua tuijotetaan muutenkin joka paikassa, joten mitä väliä muutamalla lisätuijotuksella muka on?” Matilda totesi naurahtaen. Se oli totta. Minä tuijotin usein mahdollisimman murhaavasti takaisin ihmisiä, jotka toljottivat Matildaa kävellessäni hänen kanssaan. Usein myös huomautin kovaan ääneen Matildalle miten typerältä tuijottaja näytti, jotta tämä varmasti itsekin kuulisi sen ja nolostuisi mahdollisimman paljon.

Olimme tulleet Matildan kotitalon pihaan. Talo näytti ulospäin kauniilta ja lämpimästi valaistulta ja sen edessä oleva puutarha oli siististi hoidettu. Olisi voinut luulla, että siinä talossa asui täysin normaali perhe. Kuka tahansa joka vaivautui vähänkään pistämään asioita merkille tiesi kuitenkin, ettei talon tunnelma vastannut lainkaan sen kutsuvaa ulkomuotoa. Talon emäntä piti paljon parempaa huolta puutarhastaan kuin tyttärestään.

”Voisitko muuten pyytää Douglasia keräämään lelunsa lattialta ennen kuin tulen teille huomenna? En mielelläni haluaisi tällä kertaa astua legopalikkaan tai kompastua leikkiautoon”, Matilda sanoi noustessaan talonsa portaita.
”Hän tekee sen jo varmaan pyytämättäkin”, vastasin. ”Hän on oppinut sinulta paljon. Sinä aikana kun olemme tunteneet sinut, hänestä on tullut paljon huomaavaisempi ja rauhallisempikin.”
Matilda hymyili kuullessaan tämän.

”Minä haen sinut huomenna puoli kahdeksalta, kuten yleensä”, sanoin jättäessäni Matildan oven eteen etsimään laukusta avaimia.
”Matikkaa heti aamusta, jee”, Matilda sanoi inho tihkuen äänestään ennen kuin astui sisään taloon. Minä käännyin nauraen kohti omaa kotiani.

**************

Veden ensikosketus oli kylmä, kuten yleensä aina. Kastoin varpaani veteen ja astelin sinne varovasti. En halunnut aiheuttaa elimistölleni shokkia. Ympärilläni muut lapset nauroivat ja kiljuivat.

”Jos jäätte empimään se tuntuu vain pahemmalta”, hymyilevä herra Collins kannusti altaan reunalta. Me kaikki, jotka kävimme hänen jokaviikkoisessa uimakoulussaan, rakastimme häntä. Hän oli aina iloinen ja sai tarvittaessa epäonnistumisenkin tuntumaan voitolta.

Päätin rohkaistua, vedin syvään henkeä ja hyppäsin veteen. Kiljaisin hiukan, kun kylmä vesi syleili minua joka puolelta, mutta samalla kuitenkin tunsin oloni koko ajan turvalliseksi. Totutellessani veteen nostin katseeni altaan yläpuolella levittäytyville penkkiriveille. Näin sieltä hymyilevän äitini, joka piteli Douglas-vauvaa ja vilkutti minulle hänen kädellään. Minäkään en voinut olla virnistämättä. Tämä oli ollut mahtava idea. Pystyin jo muutaman uimatunnin jälkeen selvästi huomaamaan, kuinka paljon pelkoni vettä kohtaan oli vähentynyt.

Kun katsoin taas veteen, näin ystäväni Abigailin ilmestyneen viereeni nauraen.
”Otetaanko kisa, Ellie?” hän kysyi ja minä nyökkäsin innokkaasti. Lempijuttuni uimakoulussa oli vapaa-aika aina ennen varsinaisen opetuksen alkua. Herra Collins piti huolen siitä, että meille jäi hyvin aikaa leikkiä keskenämme ja ihan vain nauttia vedessä olemisesta. Abigail ja minä uimme kilpaa altaan läpi, enkä muistanut milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon. En myöskään muistanut, milloin olisin viimeksi voittanut Abigailin uimakilpailussa. Tänään minusta vain tuntui, että olin paljon ketterämpi kuin yleensä ja liikuin vedessä tavallista nopeammin ja sulavammin.

Abigailin nauruun sekoittui tuulikellojen helinää. Se sekoittui kauniisti uimahallin muihin ääniin ja ajattelin että voisin hyvinkin kuunnella sitä vaikka ikuisesti.

Hetkinen... Tuulikelloja? Eikö niillä ollutkin joku merkitys minulle?

Sitten huomasin luonnottoman oloisen tuulenvireen, joka puhalsi uimahallin läpi. Tietenkin. Tämä oli unta. Minua harmitti hiukan. Tällaista unta olisin mielelläni nähnyt ilman tietoisuuttakin. Herra Collinsin uimatunnit kuuluivat rakkaimpiin lapsuusmuistoihini.

Syöksähdin kohti altaasta ylös vieviä portaita. Olin juuri muistanut edellisöisen kehotuksen seurata tuulta ja antaa sen viedä minut jonnekin, missä saisin lisää tietoa unimaailmasta. Sen minä aioin tehdä nyt ja minun olisi helpompi keskittyä jossain muualla kuin meluisien lasten keskellä. Päätin mennä suihkutilaan, sieltä voisin ajatuksen voimalla kadottaa kaikki paikalla olevat ihmiset – joita olisi varmasti huomattavasti vähemmän kuin altaalla.

”Mihin sinä menet?” Abigail huusi perääni. Minun teki mieli sanoa hänelle jotain ilkeää, mutta ymmärsin kyllä ettei se muuttaisi mitään. Tämä Abigail oli minun alitajuntani luomus; sille raivoamalla en muuttaisi sitä mitä välillämme myöhemmin tapahtuisi. Hetken aikaa toivoin, että olisin voinut vielä olla kahdeksanvuotias ja uimatunnilla Abigailin kanssa, tietämättä mitään tulevaisuuden murheista.

”Eleanor Victoria!” kuulin herra Collinsin huutavan juuri kun ryntäsin sisään suihkuhuoneeseen. Siitä minulle jäi hiukan huono omatunto, vaikka tiesinkin ettei hän ollut todellinen.

Kuvittelin suihkuhuoneen tyhjäksi heti astuessani sinne ja se toimi. Yksi suihkuista oli päällä, mutta se ei haitannut minua. Veden ääni tuntui päinvastoin auttavan minua rauhoittamaan mieleni ja keskittymään. Ilmeisesti minulla oli tämän unen hallinnasta parempi ote kuin parista edellisestä. Suljin silmäni ja mietin miten olin sen viimeksi tehnyt. Yritin kuvitella sen tulvan, josta olin ollut pakenemassa. Muistin selvästi, kuinka olin kuvitellut itseni painottomaksi kuin höyhen, ja tein saman nyt. Pian tunsinkin jo tuulen tarttuvan minuun. Se oli onnistunut!

Hymyilin itsekseni ja yritin muistella, mitä olin seuraavaksi tehnyt. Se oli jo vaikeampaa. Olin ollut niin sekaisin helpotuksesta, etten muistanut selvästi mitä olin tuulen mukana matkatessani ajatellut. Lisäksi jatkuva korviahuumaava humina ja pyöriminen eivät auttaneet yhtään.

Ennen kuin ehdin miettiä enempää törmäsin johonkin kovaan. Päättyisivätkö unimatkani joka kerta siihen, että osuisin kipeästi johonkin? En tiennyt tulisinko ikinä tottumaan siihen.

Ovi oli vanhanaikainen ja tehty kauniista puusta. Siihen oli kaiverrettu erilaisia kuvioita, kuten hiljalleen liikkuvia eläimiä, minulle tuntemattomia symboleja ja rönsyileviä kasveja. Oliko tämä se tiedonlähde? Tartuin oven viileään, messinkiseen kahvaan. Avasin sen ja astuin sisälle huoneeseen, jonka lattia oli kiiltävää, liukasta kristallia ja seinät lasia.

Samassa ovi katosi ja niin katosi tuulikin. Ärsyttävä pimputus täytti tajuntani. Jos olin ikinä ennen ajatellut, että oli huonoin aika ikinä herätyskellon soimiselle, peruin puheeni. Mikään aika ei nimittäin voinut olla huonompi kuin tämä.


A/N2: Jokainen selkouniharrastaja tietää että näinkin voi joskus käydä  Just kun on tapahtumassa jotain kivaa niin herää. Esim. oma ihan eka selkouneni päättyi aikanaan siihen kun äiti kaatoi kodinhoitohuoneessa pyykkitelineen ja meteli oli sitä luokkaa että pelkäsin maailmanlopun tulleen.

[Sielulintu]

No niin, lopulta ehdin kommentoimaankin, kun ensimmäisestä luvusta lähtien olen sitä suunnitellut Mutta siis tykkään tämän ideasta tosi paljon. Kaikki uniin liittyvä on tosi kiehtovaa, ja unet yhdistettynä kiinteäksi osaksi tarinaa houkutteli saman tien myös lukemaan. Selkounet on kiehtova aihepiiri, ja sen ottaminen tähän mukaan on todella mielenkiintoinen elementti!

Tässä toimii hyvin uni- ja valvemaailman tasapaino. Unista ja niiden toimintamekanismeista saa tietää koko ajan pikkuhiljaa lisää samalla, kun ne valkenevat henkilöillekin. Toisaalta on kiva, että ei liikuta pelkästään unissa, vaan ihan sitä valvemaailmaa teatteriprojekteineen ja ihmissuhteineen kuvataan myös.

Henkilöt on myös elävän oloisia ja oikeasti persoonallisuuksia, mikä auttaa muistamaan nopeasti, kuka on kuka. Kivalla tavalla henkilöt on myös erilaisia, mikä taas luo moninaisuutta henkilöporukkaan.

Sun kuvaus on todella elävää, ja tosiaan tähän uppoutuu ihan kokonaan. Unissa olemisen kuvaukset on myös todella uskottavia. Niissä jotenkin näkyy hyvin sellainen tietty unelle tyypillinen outo logiikka. Periaatteessa syyn ja seurauksien suhteita on, mutta silti asiat saattaa muuttua yhtäkkiä, paikat ja ajat sekoittuu ja yhtäkkiä tilanne onkin jo täysin muuttunut. Tätä on todella kiva lukea, ja mielenkiinnolla jään odottelemaan jatkoa!

[Uniprinsessa]

Sielulintu: Kiva että olet tykännyt unien ja todellisen maailman yhdistelystä. Itsekin tykkään siitä, mutta alkuun vähän arvelutti että pitääkö ihmiset sitä tylsänä kun ajattelin että useimmat varmaan alkavat lukea nimenomaan tämän uniaspektin vuoksi. Mukava kuulla kuitenkin että ainakin sun mielestä se toimii tässä tarinassa hyvin! Helpottavaa myös kuulla että hahmot on kiinnostavia ja heillä on selkeästi erilaiset luonteet. Yksi lempiasioistani minkä tahansa tekstin luomisessa on nimenomaan hahmojen suunnittelu, joten tuntuu aina palkitsevalta kuulla että oma vaivannäkö on tuottanut tulosta.

Unista on ollut kyllä tosi hauska kirjoittaa ja keksiä erilaisia unia, ne kun voi olla ihan millasia vaan. Itse muistan helposti omia unia ja olen ajoittain pitänyt unipäiväkirjaakin, joten mulle unien tyypilliset kulut kaikkine absurdiuksineen ja epäloogisuuksineen on elämän varrella tulleet hyvinkin tutuiksi. Ja ihana myös tietää että asioiden selviäminen vähitellen on toiminut, siihen pyrinkin koska onhan se paljon hauskempaa kun kaikki ei selviä heti. Kiitos kommentista!

[Uniprinsessa]

A/N: Saattepa nyt kuitenkin tällä viikolla luvun vaikka uhkailin viimeksi että tämä viikko saattaa jäädä väliin. Niin meinasi tosiaan käydäkin koska tähän aamuun mennessä tätä lukua oli valmiina vasta reilut parisataa sanaa. Tän iltapäivän aikana kuitenkin iski inspiraatio ja kirjoittelin luvun loppuun, joten julkaisenpa sen nyt myös heti kun keskiviikko kerran on. Tästä tuli vaihteeksi sellainen luku josta itsekin pidän. Uhkailu ei muuten lopu vielä tähänkään, sillä saatan ensi viikon pitää joulutaukoa riippuen kiireestä ja kirjoitusinspiraation määrästä. Mutta sen näkee sitten.


Luku 4
Vain vanha tarina

Iltapäivällä kun astuimme Matildan kanssa sisään ovesta, äiti oli heti vastassa höpöttämässä.
”Onpa hauskaa nähdä sinua taas, Matilda! Hienoa että vanhempasi sallivat sinun tulla päivälliselle!”
”Minustakin on kiva nähdä taas Laura”, Matilda intoili ja oli tapansa mukaan erittäin hyvällä tuulella tullessaan meille. Minä epäilin että hänen ilonsa johtui suureksi osaksi siitä, että hän tiesi pääsevänsä pois vanhempiensa luota yhdeksi yöksi.

”Victoria, mene tekemään hiuksillesi jotain! Ja käy etsimässä joku kiva mekko yllesi”, äiti jatkoi puhetulvaansa ja väisti ovensuusta päästääkseen meidät sisään. Douglas kuitenkin ilmestyi heti seuraavana oviaukkoon.
”Minä siivosin lattian leluista, Matilda, jotta sinä et kompastu mihinkään. Minä tein sen ennen kuin Vicky ehti edes pyytää”, Douglas sanoi leveä virne kasvoillaan. Hän oli silmin nähden ylpeä toiminnastaan. Me hymyilimme hänelle ja astuimme eteisestä peremmälle taloon.

”Menehän nyt tekemään kuten pyysin, Victoria”, äiti sanoi tiukasti. ”Laura ja Dennis tulevat noin puolen tunnin päästä.”
”Nehän ovat vain Laura ja Dennis”, tuhahdin. ”He ovat nähneet meidät jos jonkinlaisissa vaatteissa. Ei heidän takiaan tarvitse hienostella.”
”Totta kai meidän on nähtävä vaivaa! Hehän tulevat Hampsteadista asti”, äiti touhotti. Hän vaikutti innostuneelta päivällisestä, mutta myös hermostuneelta. Vaikka päivällisvieraat olisivat kuinka tuttuja, hän ei koskaan tyytynyt mihinkään muuhun kuin täydellisyyteen.
”Hampsteadista asti? Puhut kuin he tulisivat tänne Australiasta”, mutisin itsekseni kävellessäni ylös portaita kohti huonettani. Kuulin äidin kysyvän Matildalta tahtoisiko hän teetä odotellessaan.

**************''

”Mitäs sinun rakkauselämällesi kuuluu, Eleanor?”
Olin osannut odottaa tätä klassista isosiskokysymystä. Valitettavasti Laura joutuisi tällä kertaa kuitenkin pettymään. Sillä rintamalla ei ollut tapahtunut mitään vähään aikaan – lukuunottamatta Zoen kanssa käytyä selkkausta.

”Ei ole mitään kerrottavaa. Sori vaan, Laura”, sanoin, vaikken oikeasti ollut asiasta yhtään pahoillani.
”No onhan nyt jotain oltava! Abigailin lähdöstähän on jo vuosi!” Laura huudahti ja osoitti minua muka syyttävästi haarukallaan. ”Mene eteenpäin, sisko, hän ei tule takaisin ja sinä joudut hyväksymään sen ennemmin tai myöhemmin. Miksi pitkität sitä ja teet siitä vain vaikeampaa itsellesi?”
”Noniin, eiköhän tämä riitä. Anna hänen nyt jo olla”, Lauran vieressä istuva Dennis toppuutteli tyynesti, mutta Laura vain mulkoili häntä. Matilda näytti hiukan kiusaantuneelta. Minua harmitti, että hän oli joutunut tämän nolon keskustelun keskelle. Näin selvästi, että hän yritti keskittyä ruokaansa ja olla seuraamatta keskustelua, mutta keskustelu oli niin kovaääninen ettei sitä mitenkään voinut olla väkisin kuuntelematta. Douglas sen sijaan näytti lähinnä tylsistyneeltä ja leikki limsalasissaan olevalla pillillä. No sentään yksi meistä ei ollut kiusaantunut.

”No ensinnäkin”, aloitin määrätietoisella äänellä. Jos Laura kerran halusi keskustella aiheesta, niin mikäs siinä. ”Minun seurustelemattomuuteni ei liity Abigailiin millään tavalla. Se juttu on loppuun käsitelty jo kauan sitten.”

Se oli täysin totta. En ollut helposti anteeksiantavaa tyyppiä, ja Abigailin päätös muuttaa vanhoillisten, erittäin uskonnollisten vanhempiensa kanssa toiselle puolelle maata sen sijaan että olisi aloittanut oman elämänsä täällä sai minut vihaamaan häntä. Hänen vanhempansa olivat onnistuneet manipuloimaan hänet muuttamaan kanssaan saatuaan vahingossa tietää salasuhteestamme. Minun vanhempani olivat tarjoutuneet majoittamaan hänet kotiimme kunnes hän löytäisi oman asunnon lähistöltä, mutta se pelkuri oli mielummin pysytellyt vanhempiensa helmoissa; hän ei edes pitänyt vanhemmistaan tai allekirjoittanut heidän uskonnollisia näkemyksiään. Hänelle oli tarjottu mahdollisuutta aloittaa uusi elämä, mutta hän oli ollut liian heikkoluontoinen tarttuakseen siihen. Sellaiset tytöt eivät viehättäneet minua vähääkään, joten en lopulta juurikaan edes surrut hänen lähtöään. Hän teki oman valintansa ja kärsisi siitä vielä.

”Ja toiseksi”, jatkoin palauttaen huomioni ympärilläni oleviin ihmisiin, ”minun yrityksenpuutteeni ei ainakaan ole ongelma. Itse asiassa minä säikytin juuri viime viikolla yhden tytön niin pahasti ettei hän uskaltanut tulla tänään teatteriharjoituksiin.”

Laura nauroi niin että meinasi tukehtua juomaansa. Douglas hihitti ja Matilda näytti entistäkin kiusaantuneemmalta. Hän alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että melkein jo katui tuloaan ja olisi mielummin ollut missä tahansa muualla.
”No seuraavaa vaan kiikariin sitten, vai mitä?” Laura naureskeli iloisesti. ”Viime viikolla? Etkö ole sen jälkeen löytänyt ketään toista kiinnostavaa?”
Millaisena pelurina hän minua oikein piti?

”Eleanor sai Nancyn roolin Oliver-musikaalissa!” Matilda kiirehti vaihtamaan puheenaihetta.
”Ihanko tosi?” Laura ja äiti kysyivät yhteen ääneen. Heitä oli niin helppo harhauttaa. Olin kiitollinen siitä, että Matilda oli päättänyt keskustelun minun rakkauselämästäni riittävän siltä erää. Hänen helpottunut ilmeensä aiheenvaihdoksen mentyä täydestä pöytäseurueeseen hymyilytti minua.

”Mikset kertonut heti?” isä kysyi ja laski haarukkansa alas.
”Ajattelin, että kertoisin päivällisen jälkeen. Kaikilla oli niin kiire valmistella sitä ja...”
”Höpsistä!” äiti tuhahti. ”Tietysti sinun olisi pitänyt kertoa heti. Hieno suoritus, Victoria!”
”Mikä suoritus?” Douglas mutisi. ”Ei hänen tarvinnut tehdä sen eteen mitään. Alex vain päättää ne roolit ja sillä selvä.”
”Olet vain kateellinen kun et itse ole mukana näytelmässä”, Dennis kiusoitteli lempeästi.
”Teatteri on tyttöjen juttu”, Douglas puhisi ja kaikki nauroivat. Dennis kuitenkin korjasi Douglasia ja kertoi nauttivansa itse suuresti yliopiston teatteriesityksistä. Douglas, joka lähes jumaloi Dennisiä, näytti mietteliäältä kuultuaan tämän.

”Yliopistosta tuli mieleeni”, Laura sanoi suu täynnä ruokaa, ”että minun piti kertoa teille jotain kiinnostavaa mihin törmäsin tehdessäni sukututkimusta tehtävää varten kirjastossa.”
Matilda näytti heti kiinnostuneelta ja sanoi: ”Minä ainakin olen pelkkänä korvana.”
Minunkin kiinnostukseni heräsi heti. Olisi mukavaa puhua vaihteeksi jostain, mikä ei liittynyt minuun millään tavalla. Sitä minun ei kuitenkaan olisi pitänyt vielä juhlia.

”Minä etsin tietoa esivanhemmistani laajaa sukupuuta varten. Löysin erään Alice Winchesterin, joka eli 1700-luvun lopulla täällä Lontoossa. En etsinnöistä huolimatta löytänyt hänestä kuin vähän tietoa, mutta häntä pidettiin ilmeisesti jonkinlaisena noitana, shamaanina tai henkiparantajana. Jotkut väittivät, että hän pystyi muokkaamaan ihmisten ajatuksia näiden unien kautta.”

”Tuo on varmasti vain sen ajan naisten hömpötyksiä jonka he keksivät tehdäkseen elämästään kiinnostavampaa kutomisen ja miesten jahtaamisen ohella”, isä totesi heti Lauran lopetettua. ”Se nainen oli vain hullu, siinä se.”

Minä en ollut siitä niinkään varma. Yritin vaikuttaa riittävän välinpitämättömältä, jotten herättäisi muissa epäilyksiä. Se oli kuitenkin vaikeaa. Minulle tuo oli niin paljon enemmän kuin vain pölyisestä kirjasta löytynyt epämääräinen tarinanpätkä.

”Mitä hänelle sitten tapahtui?” ikuinen historiaintoilija Matilda kysyi haltioissaan. Aiemmasta kiusaantumisesta ei näkynyt hänessä enää jälkeäkään.
”Hänet varmaan teloitettiin noituusepäilyjen vuoksi”, isä arvasi.
”Enpä usko”, Laura sanoi mietteliäänä.
”En minäkään. Noitavainot kiellettiin Britanniassa lailla vuonna 1735, joten jos hän kerran eli vuosisadan loppupuolella ei noitavainoja enää hänen elinaikanaan sallittu”, Matilda kertoi posket innosta helottaen.
”Mistä sinä tiedät tuon?” Douglas kysyi ihaillen ja Matilda punastui entisestään.

”Hän on oikeassa”, Laura sanoi hymyillen. ”Alicesta ei löydy myöhempiä mainintoja sen jälkeen kun ihmiset alkoivat epäillä hänen käyneen heidän unissaan. En löytänyt mitään tietoa siitä, mitä hänelle mahtoi lopulta tapahtua.”

Jostain syystä minun ruokahaluni oli tiessään. Tämän tarinan kuuleminen oli saanut minut ahdistumaan ja koin yhtäkkiä pakottavaa tarvetta selvittää sen loppu. Kenelläkään muulla pöydässä ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään käsitystä sisäisestä myllerryksestäni.

”Laura, autatko minua matikassa kun olemme syöneet?” Douglas kysyi.
”Tietysti”, Laura vastasi, aina innokkaana käyttämään opettajantaitojaan.
”Olisit voinut pyytää minultakin”, sanoin ja esitin loukkaantunutta. Tällainen leikkimielinen kinastelu sai aivoni harhautumaan pois juuri kuulemastani.
”Enkä olisi. Sinä olet surkea matikassa”, Douglas vastasi täysin vakavana ja minä en voinut kieltää sitä, vaikka uskoin kyllä pystyväni 7-vuotiaan tasoisiin laskuihin. Koko pöytäseurue purskahti nauruun ja loppupäivällisen ajan tunnelma oli taas huomattavasti kevyempi.

*************

Loppuruokailu sujui ongelmitta jopa minun osaltani, vaikken maistanutkaan mitään mitä laitoin suuhuni. Olin juuri ymmärtänyt että minun unissani tapahtui jotain merkillistä, joten seuraavan pommin pudottaminen olisi saanut mielestäni odottaa vielä vähän aikaa.

Illalla istuin huoneessani katse liimattuna tietokoneen näyttöön. Matilda oli suihkussa, ja koska hän oli käynyt luonani niin usein, en ollut huolissani hänen pärjäämisestään. Hän kyllä löytäisi takaisin huoneeseeni kun olisi valmis.

Olin päättänyt tehdä heti mahdollisuuden saatuani lisää tutkimusta Lauran mainitsemasta Alice Winchesteristä. Olin varma, ettei Laura itse ollut tajunnut etsiä lisätietoa netistä. Hän suosi yleensä tutkimuksissaan kirjoja, mitä yleensä pidin suuressa arvossa, mutta joskus netistä etsiminen kävi vain niin paljon nopeammin kuin loputtoman yliopistokirjaston tonkiminen. Varsinkin nyt, kun kyseessä oli näinkin tärkeä asia. Sitä paitsi Laurahan oli sanonut ettei kirjastosta ollut löytynyt enempää tietoja kuin ne mitä hän oli meille kertonut, ja jos Laura ei niitä kirjastosta löytänyt niin ei sitten kukaan.

Kuulin huoneeni oven aukeavan. Minun ei edes tarvinnut kääntyä katsomaan sinnepäin tietääkseni Matildan palanneen suihkusta.
”Mitä sinä teet?” hän kysyi suljettuaan oven takanani. Hän oli ilmeisesti kuullut minun näpyttelevän tietokoneen näppäimistöä.
”Etsin tietoa Alice Winchesteristä. Valitettavasti nimen yleisyyden vuoksi on vaikea löytää juuri oikeaa henkilöä”, sanoin hiukan turhautuneesti.
”Kerro heti jos löytyy jotain”, Matilda sanoi ja kuulin hänen etsivän jotain laukustaan.
”Voit muuten vaihtaa yöpuvun rauhassa. Katson tietokonetta, en sinua”, totesin tajutessani Matildan todennäköisesti kaivelevan laukusta yövaatteitaan.

”Enpä olisi uskonut, että näin monta Alice Winchesteriä valmistuu joka vuosi amerikkalaisista lukioista”, tuhahdin ja olin jo aikeissa pamauttaa koneeni kiinni. Juuri silloin silmiini osui jotain.

Se oli pätkä blogipostauksesta, jonka oli kirjoittanut paikallinen camdenilainen naishistorioitsija. Olin joskus selaillut kyseistä blogia koulutehtäviä varten, mutta en ollut koskaan pysähtynyt kunnolla lukemaan sitä. Lukiessani pätkää minun oli pakko myöntää, että teksti oli mukaansatempaavaa ja merkitsin blogin kirjanmerkkeihini myöhempää tutkimista varten. Postaus käsitteli menneen ajan (ja vähän nykyajankin) ihmisten tapaa tuomita kaikenlainen erilaisuus selvittämättä kunnolla faktoja ensin.

”Erityisesti naiset joutuivat usein virheellisten syytösten uhreiksi. Jotkut teistä ovat esimerkiksi saattaneet kuulla Alice Winchesterin tapauksesta, jossa joku mies keksi väittää naisen käyneen unissaan ja yrittäneen manipuloida hänen ajatuksiaan. Sen jälkeen Alice passitettiin saman tien mielisairaalaan, jossa hän sai viettää loppuikänsä. Minusta tässä on kyse vain ilmiselvästä maskuliinisen ylpeyden loukkaantumisesta. Ajat ovat kyllä muuttuneet, mutta miehet eivät.”

Luin pätkän Matildalle ja me naureskelimme sille hetken. Ainakin nyt tiesin mitä Alicelle oli tapahtunut, vaikkei se yhtään helpottanut tarinan minussa aiheuttamaa ahdistusta. Hän oli joutunut mielisairaalaan, ja vaikka tiesin aikojen olevan erilaiset kuin silloin, en voinut olla miettimättä kävisikö minulle vielä samoin.   
 
”Eli siis joku jätkä vain yritti korjata egoaan levittämällä juoruja”, Matilda sanoi hetken päästä. ”En usko että Alicella oli yhtään mitään erikoiskykyjä. Tuolla tavalla liian omapäisiksi luokiteltuja naisia kohdeltiin siihen aikaan. Jos et tehnyt niin kuin joku käski, sinut passitettiin loppuiäksesi jonnekin mahdollisimman kauas yhteiskunnalta piiloon ja unohdettiin sinne.”
”Niin”, mutisin sulkiessani konettani. Matilda näytti täysin vakuuttuneelta siitä, että kyseessä oli tosiaan vain viattomaan naiseen kohdistunut kosto, mutta minä en saanut mielestäni tunnetta että siinä piili jotain muutakin.
 

A/N2: Huvittaa nyt nämä Matildan nippelitiedot Englannin historiasta, kun itse oon aika samanlainen. Tuli ihan mieleen eilinen keskustelu jossa kysyin ystävältäni että mitä hän tietää Englannin historiasta 1500-luvulla ja hän vastasi ettei mitään ja mä olin ihan yllättynyt siitä  Mutta välillä tosiaan pääsee unohtumaan ettei kaikki ole yhtä historianörttejä kuin minä itse.

[Roseliini03]

Ensinäkin erittäin hyvät luvut sekä 3 että 4.
Todella mukavasti oot ripotellut hahmojen omaa historiaa tarinaan.
Joka luvussa oppii jotain uutta ja tarina pitää erittäin hyvin otteessaan.
Toiseks ei mun tarvitse opetella mitään englannin historiasta, kun sä kerrot mulle kaikki oikeesti mielenkiintoiset asiat kuitenkin. 

[Uniprinsessa]

Roseliini03: Just tuo on ollut tarkoituksenakin että hahmoista ja maailmasta oppii pikkuhiljaa lisää tarinan edetessä, hyvä jos se on toiminut ja tarina etenee sopivaa tahtia. Kiitos kommentista! Tähän vielä sellainen yleinen ilmoitusasia että nyt on ollut vähän pidempi joulun ja uudenvuoden tauko, ensi viikoksi yritän taas saada uuden luvun kirjoitettua.

[Uniprinsessa]

Luku 5
Päin seiniä

Ainoat kuulemani äänet olivat ilmastoinnin humina ja Matildan pehmeä hengitys. Kello oli jo pitkälti yli puolenyön, ja minusta tuntui että olin maannut sängyssä valveilla tuntikausia. Lauralla oli ollut koko loppuillan kädet täynnä töitä hänen auttaessa Douglasia läksyissä, joten hän ei ollut kaivannut seuraani enää päivällisen jälkeen. Olimme Matildan kanssa päättäneet käydä nukkumaan aikaisin, sillä edellispäivä oli ollut niin tapahtumarikas. Uskoin Matildan nukahtaneen melkein heti, mutta minä en ollut ollut yhtä onnekas. Mieleni ei antanut minun rentoutua.

Kuultuani mitä Alice Winchesterille oli tapahtunut olin aina vain iloisempi etten ollut kertonut uudesta kyvystäni kenellekään. Vaikkei enää elettykään 1700-luvulla, minä jos kuka tiesin miten konservatiivisiksi ihmiset saattoivat ajoittain heittäytyä jos kyseessä oli heille ennestään tuntematon asia.

Aloin käydä epätoivoiseksi. Painoin silmäni kiinni ja yritin kuvitella jotain rentouttavaa. Tätä tekniikkaa olin välillä käyttänyt vaihtelevalla menestyksellä tämänkaltaisina unettomina öinä. Kuvittelin kesäisen, hiljaisen rannan aaltojen liplatuksineen ja suolan tuoksuineen. Matilda kääntyi patjallaan ja minun keskittymiseni herpaantui lähes saman tien. Mahtavaa.

Silloin sain idean. Nyt minulla olisi loistava tilaisuus päästä tutkimaan unikykyjäni paremmin, ja samalla voisin seurata niiden vaikutusta toiseen nukkujaan. Minä aioin yrittää päästä sinä yönä Matildan uneen. Siellä suunnitelmani oli alkaa kokeilla kykyni rajoja ja selvittää, mitä pystyisin muuttamaan ja mitä en.

Suljin taas silmäni ja palasin mielikuvissani muutaman yön takaiseen tulvauneen. Olin tajunnut koko skenaarion olevan unta, yrittänyt auttaa Matildaa ja sitten... miten olin tarkalleen toiminut joutuessani äitini uneen? Nyt pystyin miettimään asiaa paremmin kuin edellisyönä tuulipyörteessä. Mitä minä olin silloin tulvaunesta lähdettyäni tehnyt? Olin rauhoitellut itseäni ja... tosiaan! Olin ajatellut sitä, miten äitini oli varmasti todellisuudessa ihan turvassa. Oliko se ajatus kohdistuen äitiini vienyt minut hänen uneensa? Olisi se ainakin kokeilemisen arvoista.

Minä hymyilin itsekseni ja aloin innostua. Minun olisi yritettävä parhaani mukaan tajuta näkeväni unta, muuten koko suunnitelma menisi mönkään. Kuvittelin taas merta, sillä tiesin että liika innostuminen saisi minut vain entistä virkeämmäksi enkä sitten ainakaan nukahtaisi. Kuvittelin kasvojani lämmittävän auringon, hiekan jalkojeni alla...

***********

Käteni tuntuivat siltä, että jäätyisivät kohta ja tippuisivat pois. Miksen ollut ottanut mukaan kunnon hanskoja? Tai siis olin kyllä ottanut, mutta Skotlannin pureva kylmyys olisi ilmeisesti vaatinut monet hanskat päällekäin. Minua ahdisti, kun katselin muita laskettelijoita mäessä ja hiihtohisseissä. Jotenkin selittämättömästi minusta tuntui jo tässä vaiheessa siltä, ettei tässä kävisi hyvin. Yritin kuitenkin muuttaa asennettani, sillä tiesin pelkoni todennäköisesti johtuvan vain siitä etten itse ollut koskaan ollut kovin urheilullinen – tanssi oli ainoa poikkeus - enkä todellakaan ollut koskaan ennen lasketellut.

Jos minulta olisi joku kysynyt mitä haluaisin tehdä teatteriryhmän vuosittaisella retkellä en olisi todellakaan valinnut laskettelua. Olin kuitenkin koko matkan ajan yrittänyt esittää iloista ja olla pilaamatta muiden iloa, sillä jostakin minulle täysin käsittämättömästä syystä monet ystäväni tuntuivat olevan innoissaan. Jaksoin yhä elätellä toiveita siitä, että minäkin voisin alkaa jopa pitää laskettelusta kunhan vain pääsisin alkujännityksestä eroon.

Hiihtohississä istuin Susanin vieressä.
”Pelottaako?” hän kysyi ilkikurisesti virnuillen.
”Hyvähän sinun on siinä virnistellä”, tuhahdin muka vihaisesti. Susanin perhe kävi harva se vuosi laskettelureissuilla, joten tietenkään häntä ei jännittänyt lainkaan.
”Uskon että jos pääsen ehjänä ensimmäisen laskun loppuun niin pystyn jatkossa olemaan rennompi”, jatkoin yrittäen tavoitella kepeää äänensävyä. Susan hymyili ja nousi hissistä tottuneesti samalla kun minä kompuroin vieressä. Pitikö Susanin osata tämäkin minua paremmin? No, ainakin hän oli hissimatkan aikana rennolla jutustelullaan saanut osan jännityksestäni katoamaan. Se kuitenkin palasi melkein saman tien katsellessani alas rinnettä. Muut laskijat ympärilläni näyttivät siltä, ettei heillä ollut mitään ongelmia. Osalla heistä oli siivet. Tunsin oloni orvoksi ja minusta alkoi yhä enemmän tuntua siltä että olin täysin väärässä paikassa. Olisin paljon mielummin ollut mökissämme lukemassa kirjaa tai kuuntelemassa musiikkia.

Heti aloittaessani laskun tiesin että se päättyisi huonosti. Yritin muistella oppaan sanoja suksikontrollista ja oikeanlaisesta painon siirtelystä. Joku tuli takaani vauhdilla, jonka en olisi uskonut olevan edes mahdollista. Yritin väistää, ja rinteen raja-aita lähestyi uhkaavasti. Yhtäkkiä olinkin jo laskenut suoraan sitä päin. Tunsin näön sumentavan kolauksen päässäni ja jalkani rusahti inhottavasti. Kuulin jostain kaukaa huutoja.

Hetkeen en tajunnut mistään mitään, ja kun seuraavan kerran avasin silmäni makasin ruohikolla yläpuolellani mustahiuksinen nuori ensihoitaja.
”Miksi sinulla on talvivaatteet? Nythän on kesäkuu, rakas”, nainen sanoi hämmentyneenä ja katseli minua silmät suurina. Pääni oli edelleen pyörällä enkä ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.
”Tässähän oli äsken laskettelurinne”, mutisin itsekseni. Tuulenvire pörrötti hiuksiani hellästi.
”Taidat olla aika pyörällä päästäsi vielä”, ensihoitaja naurahti ystävällisesti hymyillen, mutta minä en enää kuunnellut. Kipu päästäni ja muualtakin kehostani oli kadonnut. Hyppäsin pystyyn ja muistin tehtäväni. Minun oli mentävä Matildan uneen.

Viimeisimmillä kerroilla minua ei ollut enää vallannut tunnekuohu tajutessani olevani unessa. Näiden muutaman päivän aikana sitä oli tapahtunut niin usein, että olin jo melkein tottunut siihen. Ensi töikseni hävitin lasketteluvarusteet, jotka olivat erittäin tukalat helteisessä kesäsäässä. En enää ikinä halunnut vetää sellaisia ylleni. Unen tapahtumat olivat oikeasti sattuneet kaksi vuotta sitten ollessani teatteriryhmän kanssa Skotlannissa laskettelemassa. Olin saanut pahan aivotärähdyksen ja murtanut jalkani törmättyäni aitaan, ja olin joutunut sen seurauksena viettämään monta päivää sairaalassa kaukana kotoa. Tämäkin oli yksi niistä painajaisista, joita näin toistuvasti ja joista en tiennyt pääsisinkö ikinä eroon.

Ensihoitaja oli kadonnut ja nyt olin yksin jollakin aavalla peltoalueella, jossa en nähnyt ympärilläni muuta kuin heinää ja kaukaisia taloja. Panin hyvilläni merkille, että tämä olisi erittäin hyvä paikka keskittyä. Suljin silmäni ja kuvittelin pellolla puhaltavan tuulen nostavan minut jälleen kerran ilmaan. Kun pyörre alkoi tuttuun tapaan kuljettaa minua, kuvittelin Matildan mielessäni. En ollut vielä täysin perillä siitä, miten intensiivistä keskittymistä unimatkustus vaati, joten varmuuden vuoksi pinnistin kaiken keskittymiseni häneen. Oletin taas tupsahtavani keskelle jotakin erikoista unikohtausta, mutta sen sijaan tapahtuikin jotain aivan muuta.

Marmorimuuri ilmestyi eteeni kuin tyhjästä. Se näytti jatkuvan loputtomiin enkä nähnyt siinä minkäänlaista aukkoa, reikää tai ovea. Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Allani ei ollut mitään, leijuin vain ilmassa ja seinä oli edessäni. Samassa kuulin jyminää takaani ja kääntyessäni katsomaan sinne koin vielä toisen, suuremman järkytyksen.

Toinen identtinen seinä lähestyi minua. Se tuli jylisten takaapäin minua kohti ja yhdessä pakokauhun täyteisessä hetkessä tajusin, että tulisin liiskaantumaan kahden muurin väliin. Ajatus oli kauhistuttava vaikka tiesinkin ettei unessa voinut tapahtua mitään sellaista mikä satuttaisi minua tosielämässä. Myytti siitä, ettei unessa voinut tuntea kipua, oli kuitenkin täysin väärä ja minä tiesin sen pitkästä kokemuksesta.

Seinät puristuivat ympärilleni joka suunnasta. En saanut henkeä. Minusta tuntui, että tukehtuisin. Yritin pyristellä pakoon mutten päässyt mihinkään. Yritin huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt.

**********

Heräsin huohottaen lakanakasan keskeltä. Vaikka seiniä ei enää näkynyt missään, hetken minusta tuntui silti vielä siltä kuin ne puristaisivat minua yhä joka puolelta. Yritin tasata hengitystäni ja oioin lakanoitani.
”Mitä sinä oikein pyörit?” Matildan uninen ääni kysyi lattialta. Totta kai hänkin oli herännyt aiheuttamiini ääniin. Hän oli erittäin herkkäuninen ja heräsi yleensä pienimpiinkin yllättäviin ääniin ja ympärillään tapahtuviin liikahduksiin.
”En mitään, näin vain pahaa unta. Mene vain takaisin nukkumaan”, sanoin hiljaa vastaukseksi. Minun kurkkuni tuntui hiukan kuivalta, aivan kuin olisin oikeastikin huutanut juuri niin kovaa kuin vain pystyin, joten päätin nousta hakemaan lasillisen vettä.

Hiippaillessani alakertaan mietin äskeistä untani. Miksi olin joutunut seinien puristukseen? Miksen ollut päässyt suoraan Matildan uneen kuten aiemmin äitini uneen? Olinko tehnyt jotakin eri tavalla kuin edellisillä kerroilla? En keksinyt mitään, mikä olisi ollut erilaista.

Samassa muistin parin yön takaisen lentokenttäunen. Siinä olin saanut ohjeen seurata tuulta tiedon lähteelle, ja olin jo kerran yrittänytkin tehdä niin mutta herätyskello oli keskeyttänyt minut juuri kriittisellä hetkellä. Ehkä minun pitäisi yrittää päästä siihen kristallilattiaiseen ja lasiseinäiseen huoneeseen uudestaan, mikä se sitten olikin. Sitä aioin yrittää heti seuraavassa unessa, joka toivon mukaan tapahtuisi vielä samana yönä. Kello oli vasta puoli neljä ja toivoin todella että saisin vielä nukuttua.

Istuessani keittiössä tajusin jotain. Olin ollut koko tämän ajan niin innoissani mahdollisesta uudesta kyvystäni ja muiden uniin astumisesta, etten ollut edes miettinyt mitä siellä saattaisin kohdata. Aloin tuntea syyllisyyttä jo etukäteen kaikkien niiden ihmisten puolesta joiden uniin vielä menisin. Minua lähes hävetti ajatella, että pystyisin tunkeutumaan ihmisten uniin ilman että heillä olisi mitään tietoa siitä että olin ollut siellä. Unet olivat yksiä henkilökohtaisimmista asioista aivoissamme, enkä ainakaan itse todellakaan haluaisi ketään vakoilemaan omia uniani. Entä jos saisin vahingossa unessa selville jonkin erittäin arkaluontoisen salaisuuden jostakin ihmisestä? Ja entä jos kohteeni saisivat jotenkin tietää minun käyneen heidän unissaan? Itse varmasti vihaisin jotakuta, jonka saisin tietää urkkineen alitajuntaani. Olikohan olemassa muita saman kyvyn omaavia ihmisiä? En kai minä voinut olla koko maailmassa ainut. Ja mistä tämä taito oli yhtäkkiä ilmestynyt minulle? Muutama päivä sitten olin vielä nähnyt ainoastaan täysin tavallisia – joskin hyvin eloisia - unia.

Palattuani sänkyyn en saanut enää unta. Syyllisyydentunne sisälläni vain kasvoi. Ymmärsin nyt, ettei minun olisi alkuunkaan edes pitänyt ryhtyä tähän vaan jättää koko asia sikseen ja pysyä vain omissa unissani. Mutta miten minä pystyisin jättämään niin kutkuttavia tilaisuuksia tarjoavaa kykyä käyttämättä? Olin aina ollut utelias ja seikkailunhaluinen ja tiesin kyllä, että vaikka kuinka haluaisin en pystyisi pysymään poissa muiden unista. Tekikö se minusta kamalan ihmisen?

Nämä ajatukset varmistivat sen, etten enää sinä yönä nukkunut silmällistäkään. Aamulla oloni oli sekava ja pääni tuntui kipeältä. Tunnistin kokemuksesta migreenin alkuoireet ja pyysin Matildaa heti aamulla lähtemään kotiin, sillä minusta tuntui etten jaksaisi kenenkään seuraa sillä hetkellä. Perheelleni kerroin tuntevani oloni kipeäksi ja he jättivät minut rauhaan; migreenikohtaukseni olivat tulleet heille vuosien aikana tutuiksi.

Aamiaisen jälkeen palasin sänkyyn rättiväsyneenä. En jaksanut enää ajatella unia tai mitään muutakaan, ja sillä kertaa uudelleen nukahtaminen sujui ongelmitta.

[Roseliini03]

Jälleen hyvä luku.
Alun kuvailu unettomuudesta oli samaistuttava.
Tämä toimii myös hyvänä myytinmurtajana unista. Juuri esimerkiksi tuo, että unessa todellakin voi tuntea kipua.

Painoin silmäni kiinni ja yritin kuvitella jotain rentouttavaa. Tätä tekniikkaa olin välillä käyttänyt vaihtelevalla menestyksellä tämänkaltaisina unettomina öinä. Kuvittelin kesäisen, hiljaisen rannan aaltojen liplatuksineen ja suolan tuoksuineen. Matilda kääntyi patjallaan ja minun keskittymiseni herpaantui lähes saman tien. Mahtavaa.

Minulle henkilökohtaisesti samaistuttavin kohta. 

[Uniprinsessa]

Roseliini03: En ikinä ole tajunnut tuota juttua että unissa ei muka vois tuntea kipua ja että nipistämällä itseään voi todistaa olevansa hereillä. Ja siis tuo on kyllä niin moneen kertaan täälläkin koettu että just kun oot nukahtamassa niin naapuri vetää vessan tai ulko-ovi kolahtaa tai jotain vastaavaa ja se se vasta on turhauttavaa. Kiitos jälleen kommentista!

[Uniprinsessa]

A/N: Huomasin että tätä on luettu jo yli 14 000 kertaa. Kuka ihme tätä on niin monta kertaa lukenut?  Ei vaan, kiva jos lukijoita löytyy. Toivottavasti luette jatkossakin!

Luku 6
Uniavaimet

Sillä kertaa puinen ovi ilmestyi eteeni pyytämättä enkä muistanut mitään unistani ennen sitä hetkeä kun seisoin sen edessä. Tällä kertaa en leijunut ilmassa vaan seisoin yksinkertaisella kivilattialla. Minulla meni hetki ennen kuin sain selvitettyä pääni. Miten olin päätynyt tänne? En ollut sillä kertaa astunut tuulipyörteeseen vaikka olinkin yöllä aikonut tulla tänne. Oliko alitajuntani tuonut minut tänne automaattisesti?

Oveen kuvioidut eläimet olivat vaihtaneet paikkoja viime näkemästä ja siinä kuvatut kasvit olivat kasvaneet. Tunnustelin kokeeksi köynnöskasvin kuvaa joka hitaasti kiipesi ovenkarmia pitkin. Se tuntui aivan kuin olisin koskettanut oikeaa kasvia, vaikkei se näyttänyt muulta kuin puuhun tehdyltä kaiverrukselta. Kun kosketin eläimiä siinä toivossa että nekin olisivat yhtä pehmeitä ja pörröisiä kuin tosielämässä, jouduin kuitenkin pettymään. Ne tuntuivat ainoastaan puulta. Olin jo kauan sitten oppinut, ettei unissa kohtaamiaan asioita kannattanut edes yrittää ajatella loogisesti, mutta silti ne joskus edelleenkin hämmästyttivät minua absurdiudellaan.

Kun tartuin ovenkahvaan aloin vaistomaisesti odottaa herätyskellon soittoa joka minut oli viimeksi herättänyt juuri tässä kohtaa. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Minä makasin sillä hetkellä sängyssäni keskellä päivää kärsien vuosisadan migreenistä, joten kukaan tuskin häiritsisi minua sillä kertaa.

Huoneen lattia oli jälleen samaa kristallia kuin edelliskerrallakin. Astuin varovasti sen päälle ja se tuntui paikoin hiukan karhealta ja muhkuraiselta. Onnekseni se ei ollut lainkaan liukas kuten olin pelännyt. Seinät olivat vaaleaa, läpinäkyvää lasia jonka takaa heijastui kuunvaloa. Vaikka todellisuudessa nyt olikin päivä minusta tuntui jotenkin siltä, että tässä paikassa vallitsi ikuinen yö. Mitään ei kuulunut enkä nähnyt missään ketään muita ihmisiä. Vain äärettömyyksiin jatkuvia kirjahyllyrivistöjä.

Astuin empien syvemmälle tilaan enkä vieläkään nähnyt missään liikettä tai kuullut ääniä. Paikka näytti jonkinlaiselta kirjastolta, mutta kirjahyllyillä oli kirjojen lisäksi kaikenlaista muutakin: lasisia palloja joiden sisällä näkyi pieniä, liikkuvia olentoja (jotkut näyttivät jopa ihmisiltä), erilaisia koriste-esineitä, pieniä kangaspaloja, nappeja ja muitakin sellaisia tavaroita joiden voisi luulla unohtuneen siihen joltakin kiireiseltä ihmiseltä. Kirjojakin oli monenlaisia, jotkut olivat järkälemäisiä, toiset taas pelkkiä pieniä lappusia. Joidenkin selkämyksissä oli kirjoitusta merkeillä joita en ollut koskaan ennen nähnyt ja joissain näytti olevan pelkkiä kuvia.

Sillä hetkellä, kun katselin hyllyillä olevia erikoisia koriste-esineitä ja muita tavaroita, aloin epäillä olinko sittenkin vain omassa unessani. Tämä paikka kyllä näytti ainakin ensivilkaisulla samalta kuin pari yötä sitten, mutta saatoinhan yhtä hyvin nähdä siitä vain unta. Se kävisi järkeen, enhän minä ollut ainakaan muistaakseni mennyt tuulipyörteen mukaan tai tajunnut näkeväni unta sillä kertaa.

Silloin tajusin myös, ettei tuulenvirettä tuntunut missään. Se oli erikoista, sillä jokaisessa unessani ennen tätä se oli ollut läsnä tavalla tai toisella. Tämä kävi yhä vain oudommaksi, vaikka minusta alkoikin pikkuhiljaa tuntua etten kohta enää yllättyisi mistään.

Kun seisoin siinä pysähtyneenä omiin ajatuksiini, kuulin sen. Kuin pehmeitä kuiskauksia jostakin lähettyviltä. Nostin säikähtäneenä katseeni, mutta edelleenkään ketään ei näkynyt. Uteliaana käännyin ääntä kohti ja yritin jäljittää sitä. Se kuitenkin siirtyi kauemmas aina kun minusta alkoi tuntua että pian saavuttaisin sen. Mielessäni risteili kaikenlaisia kauhukuvia. Oliko tämä joku painajaislabyrintti johon jäisin ikuisesti jumiin enkä ikinä löytäisi ulos? Yritin taas kerran rauhoitella itseäni ajattelemalla, että tämä oli vain unta ja pääsisin täältä ulos viimeistään kun seuraavan kerran heräisin. Silti minua ahdisti ajatus pitkästä harhailusta tämän paikan loputtomilta tuntuvilla käytävillä. Joskus unet saattoivat tuntua kestävän jopa vuosia, joten toivoin todella ettei tämä uni päätyisi olemaan painajainen.

Kun astuin taas yhden hyllyrivin eteen huomasin hyllystä tulevan heikon hohteen. Katsoin tarkemmin ja huomasin että yksi kirjoista hohti hopeista valoa. Kuuntelin, mutta kuiskaukset olivat loppuneet. Oliko minun ollut tarkoituskin päätyä juuri tähän? Johdatteliko kuiskiva ääni minua tarkoituksella löytämään tämän nimenomaisen kirjan?

Ojensin varovasti käteni kohti kirjaa. Kosketin sitä ensin varoen peläten että se kävisi kimppuuni tai jotakin muuta vastaavaa. Se ei kuitenkaan liikkunut, joten uskalsin tarttua siihen rohkeammin ja vedin sen pois hyllystä. Se värisi hiukan käsissäni ja hopeinen hohde voimistui. Sen kannessa luki suurin, koristeellisin kirjaimin Opas Uniavaimiin.

Jopas nyt on, ajattelin katsellessani sylissäni lepäävää kirjaa. Jos tämä oli vain omaa untani niin alitajuntani oli kyllä tänään erittäin luovalla tuulella. Kun avasin kirjan kannen, unistani tuttu tuulenvire palasi yhtäkkiä voimakkaana ja alkoi selata kirjaa. Tämähän on kätevää, mietin huvittuneena. Eipä tarvitse ainakaan vaivautua selailemaan sisällysluetteloita tai muuta vastaavaa.

Kun tuuli hiljalleen taas katosi, kirja oli käsissäni auki sivulta, jolla oli samanlaista vanhanaikaista, koristeellista tekstiä kuin kannessakin, tämä vain oli huomattavasti pienempää. Kirjan lähettämässä hopeisessa valossa minun oli helppo lukea, ja lasiseinistä heijastuva kuunvalo teki myös osansa valaistakseen tekstiä minulle.

”Toisen ihmisen uneen päästäksesi sinulla tulee olla hallussasi hänen uniavaimensa. Jos sinulla ei ole sitä, unimaailma pitää aikomuksiasi pahansuopina ja estää pääsysi. Jos henkilö on sinulle hyvin läheinen ja luottaa sinuun syvästi, uniavainta ei tarvita.”

Tuijotin tekstiä typertyneenä. Sisälsikö tämä kirja tosiaan ohjeita unimaailman hallitsemiseen? Vai oliko tämä taas vain silkkaa minun oman alitajuntani keksintöä?

Naputin kirjan sivua kynnelläni ja pohdin asiaa. Jos kirjan teksti piti paikkansa, minä en ollut päässyt Matildan uneen siksi että minulla ei ollut hänen uniavaintaan, mitä se sitten ikinä mahtoikaan tarkoittaa. Sen sijaan unimaailma oli päättänyt tukehduttaa minut, sillä se oli luullut minun tahtovan jotain pahaa. Siksi olin myös päässyt äitini uneen niin helposti; perheenjäsenet olivat varmaankin tarpeeksi läheisiä, jotta heidän uniinsa saattoi mennä ilman avainta. Tämä kävisi kyllä järkeen kaiken sen valossa mitä olin oppinut unimaailmasta sinä lyhyenä aikana jona olin sitä tutkinut.

Mieleeni tuli yhä enemmän kysymyksiä kyvystäni ja unimaailman toiminnasta. Miten nämä tiedot olivat päätyneet tänne? Ja oliko unimaailma jotenkin itsenäisesti ajatteleva ja tunteva kokonaisuus, kun se kerran pystyi hävittämään pahantahtoiset uniintunkeutujat? Kaikki tämä ajattelu sai pääni särkemään tosielämän lisäksi jo unessakin. Tämä olikin uutta, en ollut koskaan ennen kärsinyt migreenistä unessa. Toivoin todella, ettei sitä tapahtuisi enää jatkossakaan.

Olin jättänyt kirjan hetkeksi huomiotta, ja sillä välin se oli itse kääntänyt itsestään auki seuraavan sivun. Ilmeisesti se todellakin halusi minun jatkavan asioiden selvittämistä.

”Uniavaimen saadaksesi sinun tulee tietää tarkalleen, mistä paikasta kohdehenkilö näkee tulevaisuudessa unta. Jos menet unessasi samaan paikkaan täsmälleen samaan aikaan, pääset eräänlaiseen välitilaan joka ei ole teidän kummankaan omaa unta vaan eräänlaista jaettua todellisuutta. Siellä sinun tulee selvittää henkilön alitajunnalta, mikä hänen uniavaimensa voisi olla.”

Tuijotin sivua jälleen uusien kysymysten tulviessa mieleeni. Miten muka voisin tietää etukäteen, mistä paikasta toinen ihminen näkisi unta? Ja miten minun tulisi muka selvittää jonkun uniavain tämän alitajunnalta? Tämä kuulosti sellaiselta palapeliltä, joka ei tulisi ikinä valmiiksi ja josta muutama pala oli kadonnut jo ennen sen kokoamisen aloittamista. Voiko unimaailma todella toimia näillä säännöillä? Minua kiehtoi ajatus välitilasta, jossa ei olla kenenkään unessa ja jossa toisen henkilön alitajuntaan pääsisi käsiksi. Toisaalta sen tarjoamat mahdollisuudet myös puistattivat minua ajatellessani, mitä kaikkea joku pahaa tahtova voisi saada aikaan siellä. Siksi varmaan olikin tiedettävä tarkalleen mistä joku henkilö näki unta; sitä varten olisi tunnettava ihminen erittäin hyvin – tai niin minä ainakin oletin. Unimaailma oli tosiaankin kehittänyt omalaatuisia keinoja suojella ihmisten unia pahantahtoisilta uneksijoilta. Aloin pohtia olinko läpäissyt jonkinlaisen kokeen että edes ylipäätään pääsin tähän paikkaan, sillä toivoin kovasti ettei tännekään pääsisi kuka tahansa. Unet taisivat tosiaan olla jotain muutakin kuin vain pelkkiä oman alitajuntamme kehittämiä fiktiivisiä tapahtumaketjuja.

Samassa kirja katosi kädestäni ja huone ympärilläni pyörteili ja hajosi sirpaleiksi.

*************

Kuten nykyään usein herätessäni, minulla oli jälleen hiukan sekava olo kun kirjasto katosi ja muuttui takaisin omaksi huoneekseni. Ymmärsin pian että ovelta kuuluva koputus oli ollut syynä heräämiseeni.
”Sisään”, sanoin ja yritin samalla koota ajatuksiani äskeisen kokemuksen jäljiltä. Minusta tuntui usein oudolta herätä pitkiltä päiväunilta. Jotenkin minun oli alkuun hankala hahmottaa oliko yö vai päivä, mikä aiheutti yleensä pienimuotoisen tokkuran.

”Vieläkö sinun päätäsi särkee?” äiti kysyi astuessaan ovesta sisään vesilasi ja särkylääkkeet mukanaan.
”Vähän, mutta sain nukuttua ja oloni on jo huomattavasti parempi”, mutisin edelleen hiukan unisena.
”Hyvä”, äiti sanoi tyytyväisen näköisenä ja laski vesilasin pöydälle. ”Juo tämä. Migreenin aikana on tärkeää juoda paljon vettä, jottei nestehukka pahenna päänsärkyä entisestään.”
”Minä tiedän kyllä sen”, totesin ja kurottauduin sängystä ottamaan vesilasin ja lääketabletit. ”Ei sinun tarvitse käyttäytyä kuin olisit töissä.”
Äiti naurahti. ”Onhan äitiyskin tietyllä tavalla minun työni, ja välillä pääsen yhdistämään molemmat rakastamani työt tällä tavalla. Onko sinulla nälkä? Isäsi tekee juuri keittiössä broileripastaa. Mene sanomaan hänelle että lakkaa käyttäytymästä kuin töissä.”
Nyt oli minun vuoroni nauraa. Äitini oli lääkäri ja isäni kokki, enkä voinut väittää etteikö heidän molempien ammateista olisi minulle välillä hyötyä.
”Kyllä minä voin ainakin yrittää syödä”, sanoin hetken mietittyäni. Minua ei enää oksettanut ja tiesin kokemuksesta että syömättömyys usein pahensi oloa entisestään.
”Hyvä”, äiti hymähti ja kääntyi takaisin ovelle päin. ”Yritä vielä nukkua hetki. Minä tulen sitten kertomaan kun ruoka on valmis.”

Vaikka sanoinkin äidille että kävisin takaisin nukkumaan, olin varma etten enää nukahtaisi sen jälkeen mitä olin äsken unessani nähnyt. Siinä oli vain kertakaikkiaan liikaa ajateltavaa. Sen sijaan otin tyynyni vierestä puhelimeni ja menin katsomaan viestejä. Matilda kysyi voinko jo paremmin ja naputtelin hänelle myöntävän vastauksen. Alex muistutteli teatteriryhmän WhatsAppissa meitä kaikkia hakemaan kirjastosta lainaan Oliver Twistin, jos emme olleet sitä vielä lukeneet. Laitoin itselleni muistutuksen siitä, koska kaiken muun keskellä olin kuin olinkin unohtanut koko asian.

Kun lukemattomat viestit oli käyty läpi, aloin taas miettiä uniavaimia. Aioin yhä pitää koehenkilönäni Matildan, mutta nyt minun pitäisi keksiä miten saisin selville hänen tulevia uniaan. Olin juuri kaivanut laatikosta kynän ja paperia luonnostellakseni ideoita ylös, mutta juuri silloin Douglas ilmestyi oviaukkoon pyytämään minua syömään. Hänen oli tavalliseen tapaansa pakko kiljua se niin kovaa kuin jaksoi. Toivoin hartaasti että hän vielä joskus oppisi mitä tarkoittaa migreeni.

Piilotin paperin koulureppuuni jottei kukaan vahingossakaan näkisi sitä ja lähdin alakertaan. Unet saisivat nyt odottaa ainakin hetken.