Tekstin nimi: Katulasten Haggaween
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Linne
Genre: fluff, slice of life
Summary: "Haggaween on paras ilta koko vuodessa! Silloin saa pukeutua, ja kerätä karkkia, ja varastaa ja kiusata rikkaita-”
A/N: katsoin juuri videon Halloweenin vietosta tässä näin lokakuun kunniaksi (Max Millerin etikkarkit). Halloween oli ennen varsinkin Yhdysvalloissa ongelma: lapset riehuivat, murtautuivat taloihin, varastivat sieltä puutavaraa ja kasasivat niistä kokkoja pitkin kyliä. Inspiroidun tästä ideasta kirjoittamaan pienen Katulapsi-tekstin, toivottavasti tämä viihdyttää jotakuta!
Syksy saapui Aesteniin hitaasti, kuin kuokkavieras, joka jatkuvasti pitkittää vierailuaan. Tuuli puhalsi aamuisin kylmästi, mutta lämmin ilma jatkui tavallista pitempään, mikä houkutteli ihmiset ulos puistoihin ja kahviloiden terassipöytiin ihastelemaan hiljalleen väriä vaihtavia puiden lehtiä ja nauttimaan syksyn ensimmäisiä kuumia juomia. Lopulta rantojen vedet viilenivät, uimarantojen iloisenväriset kopit tyhjenivät ja ihmiset siirtyivät sisälle nauttimaan kynttilänvalosta ja pienistä illanvietoista. Uudet syyskankaat houkuttelivat rouvia ostoksille, ja parlamentin kokoontuminen kuumensi herrojen tunteita.
Poliisille sen sijaan aiheutti päänvaivaa lähestyvä täysikuu ja juhla, joka sitä seurasi.
Kukaan ei tiennyt, mistä Haggaween oli tullut, tai kuka se on oli aloittanut. Joidenkin syyttävä sormi osoitti maahanmuuttajien ja heidän synnillisten juhliensa suuntaan, toiset taas olivat sitä mieltä, että kaupungin moraalinen puoli oli muutenkin retuperällä. Osa syytti poliisia siitä, että he eivät pystyneet hillitsemään muutamaa resuista lasta, jotkut taas ehdottivat, että keskelle kaupunkia kasattaisiin valtava kasa makeisia.
Alkuun touhu oli ollut jokseenkin viatonta. Syksyn ensimmäisenä täysikuuna kaduilla oli perinteisesti ollut tapana liikkua kaduilla ja laulaa lauluja pahojen henkien poissa pitämiseksi. Lapsille se oli helppo tapa tienata hiukan ylimääräistä: suloinen laulava lapsijoukko sai monien kukkaroiden nyörit heltymään. Orpokodit järjestivät konsertteja syksyn ensimmäisenä täysikuuna, ja musikaalisissa iltamissa kuunneltiin äidin kullannuppuja, jotka oli valmennettu huolellisesti juuri tätä tilaisuutta varten.
Parina viimeisenä vuotena juhliminen oli kuitenkin riistäytynyt käsistä. Jos laulavalle lapsijoukolle ei tarjonnut makeisia, he eivät suinkaan enää hymyilleet enkelimäisesti vaan hyökkäsivät ja vaativat karkkia kovaäänisesti. Lopulta laulaminen oli jäänyt pois ja muuttunut pelkäksi pelotteluksi. Lapset liikkuivat valtavina laumoina pitkin kaupunkia, murtautuivat taloihin ja vaativat karkkia. Jos he eivät sitä saaneet, puutavarakin kelpasi: sen he raahasivat ulos ja kasasivat valtavia kokkoja kaduille.
Poliisi teki minkä pystyi, mutta ilmiötä tuntui olevan mahdotonta estää. Lasten ottaminen kiinni oli kuin olisi työntänyt käden vesilasiin: lapset yksinkertaisesti väistivät poliiseja ja jättivät nämä huitomaan ilmaa. Pahimmassa tapauksessa he sitten piirittivät yksinliikkuvan poliisin, takavarikoivat tämän lakin ja pampun, ja piirsivät tälle hiilenpalasella komeat viikset, ennen kuin päästivät menemään.
Kaupungin hienompi väki suhtautui Haggaweeniin eri tavoin. Jotkut lähtivät pakoon maaseudulle, toiset taas puolustivat taloaan kynsin hampain. Jotkut järjestivät juhlia siinä toivossa, että iso ihmisjoukko saisi lapset jättämään heidät rauhaan, ja toiset osallistuivat niihin jättäen ison karkkikulhon ovelle ja talonsa lasten armoille. Jotkut kaiversivat kurpitsoja ja ripustivat niitä aidanseipäisiin pelotellakseen rikolliset pois, ja toiset taas yrittivät tehdä talostaan asumattoman näköisen virkkaamalla langasta hämähäkinseittejä ja rikkomalla ikkunan. Se tosin oli virhe, sillä siitähän vain pääsi helpommin sisään.
Sanomalehdet pauhasivat Haggaweenistä jo viikkoja etukäteen, mikä ei ainakaan auttanut asiaa, sillä pian jokaikinen kaupungissa muisti, milloin olisi syksyn ensimmäinen täysikuu. Ja kun kuu sitten nousi kaupungin ylle hopeaisena ja täytenä kuin paperiin kääritty suklaamakeinen, he tulivat.
He kulkivat laumoissa, kuten aina. Pitkiä ja lyhyitä, mutta enimmäkseen lyhyitä. Jotkut olivat maalanneet silmänympäryksensä mustiksi, toiset olivat napanneet päähänsä kurpitsan, joilla heitä oli yritetty pelotella. He lauloivat reippaita lauluja ja kantoivat soihtuja, jotka loistivat kilpaa kuun kanssa.
Päästyään kaupungin hienoimmille kaduille monet kantoivat jo painavia karkkisäkkejä, jotka oli täytetty kaupungin kauhistuneilta kaupunkilaisilta hankitulla saalilla. Edes se ei säästänyt kaupungin hienoa väkeä: he saivat osansa Haggaweenistä siinä missä muutkin.
Lapset jakaantuivat talojen eteen, he rämpyttivät ovikelloja ja paukuttivat kolkuttimia, kunnes ne irtosivat. Jos heille ei avannut ovea, he vain innostuivat: muutama ovi väännettiin saranoiltaan, rohkeimmat tunkeutuivat sisään ikkunasta. Muutaman huhuttiin sujahtaneen sisään savupiipuista.
Päästyään sisään lapset vaativat karkkia. Jos sitä oli tarjolla kylliksi, he jättivät talon rauhaan, mitä nyt nappasivat joitakin puuesineitä kokossa poltettaviksi. Jos taas karkkia ei ollut tai se oli vääränlaista, he ottivat käyttöön mädät hedelmät. Muutama onneton talo sai tottua myös mätien munien ja kalanraatojen hajuun, ja pahiten kärsineet hinkkasivat mustepommien jälkiä pois taloistaan viikkokausia.
Puuesineet lapset kasasivat keskelle katua ja sytyttivät soihduillaan tuleen. Palokunta yritti jonkin aikaa sammuttaa näitä taloja, mutta luovutti pian ja pysytteli hiekkasäkkeineen lähistöllä. Lapset lauloivat ja tanssivat kokkojen ympärillä viskellen niihin lisää puutavaraa. Myös metalliset esineet kelpasivat, erityisesti ne jotka saivat liekit muuttamaan väriä siniseksi ja vihreäksi.
Kun kokot sammuivat, juhlat olivat ohi. Lapset lähtivät, kadut hiljenivät ja ihmiset palasivat koteihinsa ihmettelemään tuhoa ja siunailemaan kaupungin poliisivoimien kehnoa tilaa. Seuraavana aamuna sekatavarakaupat myivät paljon saippuaa, ja pian koko juhla oli taas vuodeksi unohdettu.
Vicky lojui hylätyn kartanon lattialla ja vaikeroi.
“Minähän sanoin, ettei sinun olisi pitänyt syödä niin paljon karkkia”, Ruth totesi käytännöllisesti ja lajitteli heidän saalistaan kasoihin. “Tästä riittää koko vuodeksi, olisit voinut vähän hillitä.”
“En minä sitä”, Vicky kiisti. “Vaan sitä, että Haggaween on vain kerran vuodessa!”
“Minä en tykkää tästä”, Kara sanoi ja värähti. Olivathan hekin olleet muiden lasten joukossa keräämässä karkkia, mutta Kara oli kieltäynyt menemästä hienommille alueilla, ennen kuin Vicky löysi hänelle hienon kurpitsan päässä pidettäväksi. “Liikaa ihmisiä. Ja pimeää.”
“Tämähän on valoisin ilta koko syksyssä”, Ethan huomautti ja työnsi suuhunsa palan toffeeta. “Mutta poliiseja oli kyllä tänä vuonna paljon.”
“Te olette molemmat hölmöjä”, Vicky sanoi ja mulkoili muita Karaa ja Ethania. “Me saatiin valtava saalis ja te pelkäätte pimeää ja paria poliiseja. Haggaween on paras ilta koko vuodessa! Silloin saa pukeutua, ja kerätä karkkia, ja varastaa ja kiusata rikkaita-”
Muut tuijottivat tyttöä. Vickyn kasvot hehkuivat innosta. Tällä oli yllään musta viitta, joka suljettiin hopeisella soljella, ja jota tämä varjeli lähes yhtä hartaasti kuin valtavaa nahkatakkiaan. Silmänsä tyttö oli rajannut mustalla hiilellä kuin moni muukin, mutta oli sen lisäksi taiteillut poskeensa varsin vakuuttavan näköisen avohaavan.
Mikään muu juhla ei saanut Vickyä innostumaan kuten Haggaween. He juhlivat talviseisajaisia talvisin, ja kenraali Aestenin karnevaaleja keväisin, ja lisäksi syntymäpäiviä silloin kuin sattuivat muistamaan. Vicky osallistui muihin juhliin ja hankki jopa lahjoja, mutta ei koskaan tuntunut ymmärtävän, mistä juhlissa oli kysymys. Kerran he olivat yrittäneet järjestää tälle syntymäpäiväjuhlat, mutta se oli ollut virhe, eikä siitä koskaan myöhemmin puhuttu.
Mutta Haggaweenistä Vicky innostui. Hän suunnitteli monta viikkoa eteenpäin, missä taloissa kävisi ja paljonko karkkia saisi. Hän jopa etsi käsiinsä pari kurpitsaa, kaiversi niihin kamalia naamoja ja piti niiden sisässä kynttilöitä. Hän myös keksi karmeita kepposia: joissakin taloissa missä he olivat käyneet, talonväki oli alkanut kirkua heti kun näki tytön vaaleat hiukset. Vickystä se oli tylsää, sillä he antoivat heille kauheat kasat karkkia eivätkä antaneet hänen kokeilla edes yhtä kepposta. Savupommitkin olivat jääneet kokonaan käyttämättä.
“On se silti hyvä, että Haggaween on vain kerran vuodessa”, Kit sanoi lopulta ja valikoi valtavasta karkkikasasta palan mustaa lakritsia. Hän sai aina kaiken lakritsin, kukaan muu ei pitänyt siitä. “Ethanin hampaat tippuisivat muuten pois.”
Muut nauroivat. Ethan mulkaisi Kitiä, mutta tämä vähät välitti. “Hei Dar, paljonko saatiin?”
Darren ei kohottanut päätään karkkikasoista, joita laski sitä mukaa kun Ruth ehti lajitella. “Tähän mennessä viisisataakuusikymmentä…kolme. Hunajakarkkeja on eniten. Vähiten on vadelmatoffeeta, sitä on vain yksi pala.”
Ethan ja Vicky vilkaisivat toisiaan. Sitten kumpikin syöksähti toffeepalaa kohti.
“Näpit irti Merle, minä sain tämän!”
“Etkä saanut, yksi vanha rouva antoi sen minulle!”
“Näpit irti, kumpikin, minä syön sen!”
“Ruth!”
“Hei, mitä jos kerrottaisiin vaikka kummitusjuttuja?”
