Nimi: seitsemän raapaleen sarja
Kirjoittaja: Ananasvichy
Fandom: Muumit
Ikäraja: S
Genre: draama, pastfic, backstory/origin story
Päähenkilöt: Nuuskamuikkunen, Aliisa, Muumipappa, Muumimamma, (Juksu)
A/N: En kertakaikkiaan malttanut olla julkaisematta, kun sain tän valmiiksi. Kiitokset
raapalejuoksulle tästä yhtäkkisestä inspiraatiosta.
EDIT: viiden raapaleen sarja muuttui kuuden raapaleen sarjaksi2. EDIT: kuuden raapaleen sarja muuttui seitsemän raapaleen sarjaksi
S, 100 sanaa: “Aliisa”, Nuuskamuikkunen aloitti vihdoin. “Olen nähnyt yhä useampana yönä sitä toistuvaa painajaista. Taas se sama autiotalo. Tällä kertaa löysin ala-aulasta kasan avaimia. Se oli… häiritsevää. Avaimet kilisivät taskussani toisiinsa osuessaan kun tutkin taloa, mutteihän yhdenkään huoneen ovea ole lukittu. Olen avannut ne ovet sata kertaa. Lopulta jatkuva kilinä vaivasi minua niin, etten enää tunnistanut äänen tulosuuntaa. Ääni tuntui helisevän kaikkialla ympärilläni. Jotenkin kaikuvan autiotalon seinistä...”
Nuuskamuikkusta hermostutti. Aliisa näytti jälleen kerran itsepintaisesti siltä, että tiesi jo vastauksen. Hän sekoitti teetään.
“Uskalsitko vieläkään mennä ullakolle tai kellariin? Ehkäpä ullakon ovi on lukittu useammalla lukolla ja kellariin pitää kulkea monesta lukitusta ovesta.”
(raapalejuoksusta saatu sana:
paljasjalkainen)
S, 100 sanaa:Muumipapan sieniretki oli saanut erikoisen käänteen. Hän kuunteli korvat ojossa jonkin otuksen aiheuttamaa rapinaa syvältä kuivettuneesta näsiäpensaasta lähettyvillään. Näsiän lehdet varisivat maahan pensaan kahistessa. Kesä oli vaihtumassa kovaa vauhtia syksyksi.
“Tule esiin”, Muumipappa kehotti. “Ei minua tarvitse pelätä. Minulla on evästäkin.”
Papan yllätykseksi pensaan sisuksista kömpikin hädissään paljasjalkainen taapero. Kyynelehtivällä pikkupojalla oli yllään metsän likaama nuhjuinen nuttu ja päässään niin suuri vihreä hattu, että sen liepeet viistivät maata.
“Taivaan vallat!” Muumipappa parahti ja säntäsi nostamaan tuon metsän lapsen syliinsä.
“Sinähän olet Juksun poika! Kauanko olet ollut täällä yksinäsi? Mörkö sinut periköön Juksu!" Pappa sadatteli. "Mörkö vieköön ja Tahmatassut jäänteensä syököön!”
S, 100 sanaa:“Pappa”, Mamma huudahti pieni Muumivauva käsivarsillaan. Muumipappa hätkähti kirjansa uumenista.
“Etkö voisi katsoa, mihin Pikku-Muikkunen on mennyt. Hän ei taaskaan nuku huoneessaan.” Mamman äänessä oli huolenvärittämää väsymystä, mikä teki tutusta kärsivällisestä äänestä varsin kärsimättömän.
“Tottahan toki! Menen heti!” Muumipappa säikähti ja viskasi kirjansa sivuun.
– – –
“Nyt sitten. Etkö ymmärrä, että Mamma hermostuu minuun lopullisesti, jos karkaat vielä kerrankin ulos!” Pappa ilmaisi ärtymyksensä pienelle nyytille, joka nukkui hattunsa alla pihapensaassa.
“Anteeksi…” Muumipappa yritti varoen korjata äskeistä äyskähdystään. Suurensuuret ruskeat silmät tapittivat häntä huolestuneina, kunnes alkoivat kostua.
“Eieiei, älä itke! Tulehan. Minulla on ajatus, miten ratkaisemme tämän. Sinä saat omaksesi vanhan teltan varastostani.”
S, 100 sanaa:Aamupäivä oli vaihtunut illaksi. Muumipappa oli kiertänyt kaikki lähitienoot ja rakentamansa talon pihamaan jo kymmeneen kertaan.
“En voi enää ikinä tavata Juksua. Miten selittäisin tämän hänelle…” Muumipappa hieroi otsaansa ja kiersi pihamaan vielä kerran ympäri. Juksusta viis, Mammaa hän ei ainakaan voisi vielä nähdä. Hän odottaisi, että Mamma ja Muumivauva nukkuisivat, ja livahtaisi sitten vaivihkaa sisään…
“Juksun vastuullahan poika olisi alunperinkin ollut! Turhaan minä itseäni moitin. Minähän pojan metsästä pelastin!” Pappa karjaisi ankarana ja puristi kätensä nyrkkiin. Valheellinen itsevarmuus painoi kuitenkin hahmon harteita lyyhistäen tämän surkeaan kasaan.
“Voi minua…” Pappa jatkoi rauhatonta käyskentelyään. “Niin pieni… Toisaalta, lähdinhän minäkin kovin nuorena…”
(raapalejuoksusta saatu sana:
katto)
S, 100 sanaa:Nuuskamuikkunen oli kuunnellut keskustelua aikansa kärsivällisesti. Hän nosteli kahvikuppiaan tiuhaan tahtiin suulleen, jottei sanoisi mitään.
“-niin Muumitalon kattokin viimein valmistui”, Muumipappa lopetti kertomuksensa.
“Hienoa isä! Et olekaan aiemmin kertonut Muumitalon rakentamisesta”, Muumipeikko lausui ihaillen.
“Minä en erityisemmin perusta siitä, onko minulla kattoa pääni päällä", Nuuskamuikkunen mumisi hattunsa alta, muttei kohottanut katsettaan. Hän oli saanut kahvinsa juotua.
“Poikaseni”, Muumipappa aloitti. “Edes isäsi ei ollut noin ehdoton aatteissaan. Juksu osasi arvostaa siirtokuntaamme ja silloisen taloni lämpöä. Hän viihtyi usein kattoni alla.”
Nuuskamuikkunen asetti kahvikuppinsa tasseineen salongin sohvalle, muttei kiittänyt eikä katsonut kehenkään päin. Hän nousi lähteäkseen.
“Jaa. Miksei hän sitten viihdy täällä?”
(raapalejuoksusta saatu sana:
luottamus)
S, 100 sanaa:"Jääminen on luottamuskysymys. Ota mallia puista. Valitse paikka, johon kasvatat juuresi. Se on hedelmällisempää, kuin levottoman kulkijan elämä. Lähteminen on pakenemista.”
“Höpöhöpö. Se on periaatekysymys. Vaikka on luottamuksellakin oma osuutensa asiassa. Kerron sinulle jotakin. Jotakin, mitä minulle kerrottiin joskus.” Nuuskamuikkunen veti henkeensä savua ja karisti piippunsa tyhjäksi. “Puhuit puista. Linnut eivät luota puihin, vaan hyötyvät niistä. Hakeutuvat sateensuojaan niiden lehväkatoksiin, rakentavat pesänsä runkojen sisuksiin ja laskeutuvat niiden yläoksille levähtämään kesken lentomatkansa. Mutta lintu ei koskaan luottaisi omaa elämäänsä yksin sen oksan varaan, jolle on laskeutunut. Ei edes kokonaisen puun kestävyyden varaan. Se luottaa loppupeleissä ainoastaan omiin siipiinsä ja kykyynsä lentää.”
(raapalejuoksusta saatu sana:
mökki)
S, 100 sanaa:Mesiangervoa kivunlievitykseen, hämähäkinseittiä haavojen hoitoon, siankärsämöä yleisvaivoihin, sudenmarjoja myrkkyyn. Aliisa oli tyytyväinen saaliiseensa. Hän oli saanut mielestään ansiokkaasti edistettyä noitaopintojaan mummon poissaollessa.
Noitakokelas hyppeli hyräillen kori vasemmassa käsikynkässään polkua pitkin. Hän hypähti suuren pyökin varjosta hempeälle pensaskasvillisuuden peittämälle koivuaukealle. Tihkusade kasteli hänen nenänsä. Noitametsän suojissa sadetta ei edes tuntenut. Hän oli kulkenut huomaamattaan Muumilaakson rajamaille asti.
Tuokion ihmeteltyään Aliisa huomasi vihreän kasvillisuuden seassa liikehdintää. Täydellisesti maastoutuneen hahmon käsi opasti etanan polulta sormelleen ja nosti sen turvaan polunvarren vadelmapensaikkoon.
Aliisa pidätti hengitystään.
“Nuuskamuikkunen.”
Vihreä hattu kääntyi.
“Tule minun kanssani pitämään sadetta Noitamökkiin.” Aliisa hämmästyi itsekin. Hän oli tosiaan saanut sen puuskahdettua.
