Title: Kadotettu puoli
Author: Larjus
Chapters: Lyhyt oneshot
Fandom: Hazbin Hotel
Characters: Alastor (+ Charlie Morningstar & Vaggie)
Genre: Drama, hahmopohdintaa
Rating: S
Disclaimer: Sarja ja sen hahmot ovat Vivziepopin luomuksia, minä vain lainailen niitä. En ole saanut rahallista korvausta kirjoittamisesta.
Summary: Charlien tilanne oli saanut hänet muistamaan oman äitinsä sekä elämänsä ihmisenä.A/N: Osallistuu haasteeseen
Kielimuuri ja sen murtajat II, kielinä englanti sekä Louisianan kreoli. Alastorin, kuten ei muidenkaan hahmojen, menneisyydestä ja elämästä ihmisenä ole kerrottu hirveästi ja yksityiskohtaisesti, mutta murusetkin siitä riittivät inspiraatioksi
Omistan ficin
Maissinaksulle, joka minut alun perin tähän(kin) helvettiin kiskoi mukanaan
Kiitos ja ole hyvä.
Kadotettu puoliHotellin aulaan astellessaan Alastor huomasi heti vähän matkan päässä hieman surkean näköisen Charlien, joka puhui puhelimeensa ääni sana sanalta murentuen. Lopulta tämä katkaisi puhelun ja lysähti aulan sohvalle istumaan hartiat lysyssä. Naisen käytös herätti orastavan mielenkiinnon Alastorissa, joka harkitsi jo lisäävänsä itsensä osalliseksi tilannetta. Vaggie kuitenkin ehti hänen edelleen.
”Charlie, mitä nyt? Onko kaikki hyvin?”
”On – ei – on – ei kun äh...” Charlien huokaisi syvään. ”Yritin vain soittaa äidille.” Enempää hänen ei tarvinnutkaan tilannetta valottaa, sillä Vaggie ymmärsi loput sanomattakin.
”Tiedän”, tämä nyökkäsi pienesti vetäen samalla tyttöystävänsä kainaloonsa. ”Ehkä hän vielä jonakin päivänä vastaa.”
”Niin, ehkä… En tosin edes ole varma, mitä sanoisin hänelle...”
Alastor oli jo melkein keskeyttämässä kaksikon hiljaiseksi vaipuneen tunteikkaan hetken, mutta sitten hän tulikin toisiin aatoksiin ja päätti jatkaa matkaansa huoneeseensa, jonne oli alun perinkin ollut suuntaamassa. Charlien tilanne oli saanut hänet muistamaan oman äitinsä sekä elämänsä ihmisenä.
Äiti oli ollut Alastorille maailman tärkein henkilö, ja tämän poismeno oli koskettanut häntä syvästi. Kun hän sitten oli itse kuoltuaan joutunut Helvettiin, hän oli hetken aikaa ehtinyt toivoa kohtaavansa tämän jälleen. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Ei tietenkään ollut, sillä totta kai hänen rakas äitikultansa oli jo eläessään lunastanut itselleen taivaspaikan. He eivät tulisi tapaamaan enää koskaan.
Mutta siltikin nojatuoliin vaipuessaan Alastor mietti, mitä itse tekisi tai sanoisi, jos saisikin nähdä äitinsä vielä edes kerran. Siitä muodostui hänelle hetkessä varsin haastava kysymys, mutta ei siksi, etteikö hän olisi
tiennyt. Voi, kyllä hän tiesi. Ongelma olikin enemmän siinä, ettei hän
osannut.
Alastor oli syntymästään lähtien kasvanut monikielisessä ympäristössä, mutta heidän kotonaan oli aina puhuttu lähes yksinomaan Louisianan kreolia. Se oli ollut heidän perheensä ja lähipiirinsä kieli, tärkeä osa identiteettiä, jotain melkein jopa pyhää, eikä englannilla ollut ollut paikkaa siinä pienessä kuplassa. Iän myötä kupla oli kuitenkin käynyt Alastorille aivan liian pieneksi, ja suuressa ulkomaailmassa, jonne hän oli palavasti halunnut, kaiken kommunikoinnin ensisijainen kieli oli englanti. Sitä seikkaa oli ollut mahdotonta välttää, jos oli halunnut olla osa muutakin kuin vain lapsuutensa pientä, suljettua lähipiiriä. Ei siis ollut kestänyt kauaakaan kun englanti oli jo syrjäyttänyt kreolin Alastorin vahvimpana kielenä, ja äidin kuoltua hän oli lopettanut kreolin puhumisen kokonaan. Mitä merkitystä äidinkielellä muka oli ilman äitiä.
Kuinkahan kauan siitäkin kaikesta oli? Sata vuotta, kenties? Alastor ei ollut täysin varma, sillä aika kului Helvetissä melkein kuin omaa tahtiaan, ja ilman jokavuotisia puhdistuksia olisi ollut vaikea edes arvioida. Niin kauan aikaa oli kuitenkin kulunut, että Alastor oli ehtinyt unohtaa vanhan kotikielensä lähes kokonaan. Hänestä ei olisi enää ylläpitämään kreoliksi kunnollista, vivahteikasta keskustelua äitinsä kanssa, jos tämän voisikin vielä tavata, ja ehkä siksikin oli parasta, ettei niin tulisi koskaan käymään. Äiti olisi varmasti pettynyt (mutta tuskin yllättynyt), jos olisi saanut tietää, miten vähän hän enää kreolia puhui – kuin hän olisi valtakieleen vaihdettuaan kadottanut yhden puolen itsestään. Toisaalta hänessä oli paljon sellaisiakin puolia, joista hänen äitikultansa ei eläessään ollut tiennyt mitään. Ja parempi niin.
Mutta vaikkei ollutkaan paljoa, mitä Alastor olisi enää osannut sanoa äidilleen vanhalla kotikielellään, yhden asian hän kyllä osasi. Se olikin juuri se, mitä hän myös ääneen sanoi, varsinkin kun tiesi, ettei pääsisi enää koskaan äitiään näkemään.
”Mo mank vou, moman”, hän lausui epätavallisen lempeästi luoden samalla silmäyksen kattoon, mielessään taivaita tavoitellen.
”Vou, é vô janmbalaya.”A/N: Lopun Louisianan kreolilla kirjoitettu pätkä on suomeksi:
”Minun on ikävä sinua, äiti. Sinua, ja sinun jambalayaasi.” Tai oikeastaan se on teitittelymuodossa, koska Alastor eli 1900-luvun alussa, ja silloin oli yleisempää teititellä vanhempiaan. Louisianan kreolin puhujien suhteen en sitä tosin varmaksi tiedä, mutta koska ranskaa puhuvilla se ainakin on ollut tapana (ja Louisianan kreoli on ranskapohjainen kieli), ajattelin sen olevan todennäköisintä. Ja joka tapauksessa sopii mielestäni Alastorille hyvin! Siitäkään en ole ihan satavarma, ovatko lauseet täysin oikein, koska vaikka käytinkin ainakin muutaman tunnin taustatyöhön, harmillinen totuus on se, että materiaalia Louisianan kreolista ei ole paljoakaan tarjolla (ja se on hyvin pirstaleista ja lähinnä englanniksi), enkä mistään voinut luotettavasti varmistaa, että olen kirjoittanut lauseet kieliopillisesti täysin oikein. Mutta parhaani olen taas kerran tehnyt.
