MCU: Puhetta kuolemasta ja piirtämisestä, K-11 (Preserum-Steve/Bucky)

[Violetu]

Otsikko: Puhetta kuolemasta ja piirtämisestä
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: MCU, Captain America
Ikäraja: K-11
Genre: Draama, dialogi, slice of life
Menee Tabut-haasteeseen kohtaan 33.

Spoiler: näytä

“Would you sit at my grave if I killed myself?” type of relationships. Vähän olen kyllä tweakannut tuota, koska Steve puhuu ihan vaan omasta kuolemastaan, ei itsemurhasta.

A/N: Epäsuora jatko-osa ficille Kaiken vuoksesi teen, K-18. Sijoittuu siis samaan AU-versumiin, jossa Steve ei saanut seerumia ennen kuin hakeutui Buckyn yksikköön. Edellisen ficin jutuista on kulunut tässä ainakin pari päivää, ehkä enemmänkin. 
Näiden kahden suhde on edelleen epäterve ja riippuvainen.😇

Lueskelin Tabut-haasteen kohtia, ja äkkiä Steve ja Bucky alkoivat käydä dialogia kuolemasta mielessäni, joten pitihän se ottaa ylös. Enjoy! Kommentit on aina kivoja ^^


***


Puhetta kuolemasta ja piirtämisestä


“Bucky? Mitä sinä teet sitten, jos minä kuolen tässä sodassa?”

Steve makasi lakastuvalla nurmikolla ja yritti puhaltaa hahtuvia syksyn viimeisestä voikukasta, joka saattoi yhtä hyvin olla ties minkä kukan kuiva varsi, johon oli takertunut nöyhtää.

Bucky sulki silmänsä ja hengitti syvään nenänsä kautta.

“Steve. Jos vaihdat nyt heti puheenaihetta, niin selviät paljon suuremmalla todennäköisyydellä hengissä tästä sodasta. Tai tässä tapauksessa minusta.”

“Minä vain kysyin, ei heti tarvitse ruveta kärttyiseksi. Tämä on vaan ajatusleikki”, Steve kääntyi mulkaisemaan Buckya, ja Buckyn teki pahaa nähdä toisen muutenkin vino selkä sellaisella mutkalla.

“Mitä söisit nyt, jos voisit syödä ihan mitä tahansa? Tuo on ajatusleikki. Mitä haluat minun sanovan? Että rakennan talon hautasi päälle, koska en kestäisi elää ilman sinua?”

“Ai rupeat kulkuriksi ja muutat kryptaani asumaan?” Steve hymyili melkein haikeasti.

“Niin kuin sinulla muka olisi varaa mihinkään kryptaan”, Bucky tuhahti.

“Sinä pystyttäisit sen minulle”, Steve hymyili edelleen, ja Bucky tunsi taistelun valuvan itsestään ulos.
Steve tunsi hänet liian hyvin.

Hän ei silti aikonut myöntää ääneen, että todennäköisesti pistäisikin viimeiset rahansa Steven hautakiveen.
Steve ansaitsisi komean viimeisen lepopaikan.

“Niin kuin minullakaan olisi sellaiseen varaa. Mitä sinä teet, jos minä kuolen sodassa?” Bucky vastasi.
Siitäs saat, senkin pikku kusipää.

Steve vakavoitui ja selvästi pohti asiaa, mutta vakavuutta ei kestänyt pitkään.

“Varmaan minäkin sitten kuolisin aika pian”, Steve kuulosti aika välinpitämättömältä. Kuin olisi puhunut säästä.
“Eihän minulla ole itsesuojeluvaistoa, ja viimeistään talvi tekisi minusta selvän, kun paleltuisin sänkyyni ilman sinun ruumiinlämpöäsi.”

Buckyyn tulvahtivat kylmyys ja suuttumus samaan aikaan.

“Sinä senkin - “ Bucky hyökkäsi Steven päälle ja painoi tämän ranteet nurmikkoon. He olivat selvästi olleet ulkona ja makoilleet viilenevässä maassa jo liian kauan, lähietäisyydeltä Bucky huomasi, että Steven huulet olivat alkaneet sinertää.

“En halua, että puhut itsestäsi tuolla tavalla, tai että suhtaudut kuolemaasi noin kevyesti”, Bucky mulkoili Steveä.

“Nyt sitten haluatkin kuolla, kun et ole enää neitsyt?”

“Olenhan”, Stevellä oli heti vastaus valmiina, ja tämä työnsi leukaansa uhmakkaasti eteenpäin.
“Olen edelleen, koska sinä - kukaan ei ole pannut - “

“Voi vittu, Steve”, Bucky peitti silmänsä, ja painoi toisen kätensä Steven suun peitoksi. Muuten hän olisi varmaan suudellut Steveä. Vihaisesti, mutta suudellut kuitenkin.

“Enkä minä ole edes piirtänyt sinua vielä sillä tavalla”, Steven silmissä pilkahteli, kun Bucky hetken päästä irrotti otteensa ja katsoi toista taas.

“Olenko koskaan sanonut, että olet sietämätön?”

“Jep.”

“Koska sinä todellakin olet.”

“Ja sinä rakastat sitä”, Steve hymyili aika omahyväisesti.

Niin rakastankin, Bucky ajatteli, mutta sen sijaan, että olisi sanonut niin, hän nyhti maasta kourallisen kuollutta ruohoa ja heitti Steven suuntaan.

“Mennään sisälle, aurinko laskee.”
Bucky nousi ensimmäisenä ja ojensi kätensä Stevelle. Sitten hän kiskaisi Steven ylös ja samaa kyytiä selkäänsä.

“Ettet vaan kuole ilman sitä jaettua ruumiinlämpöä.”

“Mennäänkö korjaamaan minun neitsyyteni pois kuljeksimasta?”
Steve suukotti Buckya niskaan, ja Bucky tunsi väristysten kiirivän selkäänsä pitkin joka suuntaan.

“Saat piirtää minut sormet suussa, enempää ei tänään irtoa.”

“Suostun.”

Bucky saattoi kuvitella Steven mairean hymyn, ja harkitsi hetken tiputtavansa toisen reppuselästään, mutta hän saattoi kuulla Steven hampaiden kalinan, joten hylkäsi ajatuksen. Sen sijaan hän kantoi Steven tupaan, kietoi viltin ystävänsä harteille ja toi tälle kynät ja piirustuslehtiön.

Kaikkea minä vuoksesi teenkin, Bucky ajatteli istuessaan laskevan auringon valossa kaksi sormea suussaan.

[Eveliina L]

Tämä oli aivan ihana pätkä! Pelkäsin jotain paljon raskaampaa.

Tämä muistutti mulle jostain syystä todella elävästi mieleen, miksi nimenomaan Steven hahmo iski minuun niin kovasti, mutta myös muistutti mua siitä, että Bucky suojeli Steveä kauan ennen kuin Steve suojeli Buckya. Stevessä oli jotain niin pöljän rehellistä, että se menisi pohtimaan ääneen kuolemistakin. Toinen mikä tässä iski uudelleen oli suru siitä, että nämä hahmot joutui toisistaan erilleen niin pitkäksi aikaa eikä niiden suhde enää palannut samanlaiseksi kuin se oli. Tai no, ei se oikein voinutkaan palata, koska alunperin Bucky oli se suojelija ja Steve sairaalloinen poika, mutta musta se oli ihanaa, että vaikka niiden dynamiikka muuttui Steven muutoksen myötä, heidän ystävyytensä kesti. Se jotenkin pääsi unohtumaan jossain välissä itseltä, kun Buckysta tuli Winter Soldier. Nyt sitten se palasi. Ja ylipäätään kaipaus, että tämä alku, missä Bucky piti Stevestä huolta ja toisaalta se pätkä, missä taistelivat yhdessä, olisi saanut olla pitempi.

Musta oli niin suloista, että Steve oli varma, että Bucky pystyttäisi hänelle kryptan ja että Buckykin tiesi, että niin hän pystyttäisikin. Ylipäätään hirmu suloista, että he makasivat syksyisellä nurmella ja oli jo kylmä ja Steven huulet sinersivät. Vähän niin kuin olisivat pitäneet epätoivoisesti kiinni jo pois menneestä kesästä. Se tuntui romanttiselta. Tunnelma muuttui ihan yhtäkkiä, kun alettiin puhua Steven neitsyydestä. Se tuli niin yllättäen, että alkoi naurattaa. Se oli niin iso kontrasti kuolemasta puhumiselle, mutta kevensi ihanasti ilmaa. Ja myös loi odotuksen, että pitäähän siitä neitsyydestä hankkiutua eroon.

Kauhea ajatus muuten, että tosiaankin Bucky meni sotaan ilman Steveä. Steve kyllä pärjää, mutta ei sillä itsesuojeluvaistoa todellakaan ole - siksi todella hyvä, että sai sitä seerumia. Mut niin tuo loppu ja neuvottelu piirtämisestä sormet suussa hymyilytti. Haluaisin nähdä, millainen siitä piirroksesta tuli.