Ficin nimi: Eksynyt
Kirjoittaja: Ygritte
Ikäraja: S
Originaali
Hahmot: Ari & Wilhelmina (taustalla Ari/Naava)
Osallistuu Tarot-haasteeseen kortilla Erakko
Eksynyt
“Tuo ei ole yhtään sinun tapaistasi.”
“Mikä?”
“Itkeminen.”
Ari ei vaivautunut pyyhkimään poskilleen virranneita kyynelvirtoja. Ne jättivät vaaleat vanat hänen nokeentuneille kasvoilleen, mutta Wilhelmina ei hätkähtänyt, eikä kumartunut kuivaamaan niitä. Hän istahti kapealle sängylle Arin viereen, antoi Arin painaa päänsä syliinsä, ja silitti hiljaa Arin tummanruskeita, pitkiä suortuvia. Arin hengitys rauhoittui vähitellen, silmät painuivat raskaina kiinni.
Wilhelmina siirtyi hieman, Ari havahtui, kömpi parempaan asentoon seinän vierustalle. Wilhelmina kävi hänen viereensä, nauttiakseen Arin vartalosta huokuvasta lämmöstä. Ari ei ollut sytyttänyt kaminaan tulta, miksi olisi, kun ei koskaan palellut. Ei Wilhelminakaan Arin vieressä palellut, mutta kaminasta olisi irronnut edes hieman oranssinpunertavaa valoa. Nyt kaikki oli pimeää, ikivanhat nelikulmaiset seinähirret imivät viimeisenkin ilmassa leikkivän valon itseensä.
Ari oli Wilhelminan saavuttamattomissaan. Ari kuului Naavalle, Wilhelmina oli tiennyt sen jo pitkään. Ehkä juuri sen vuoksi Wilhelmina sai painautua niin tiukasti kiinni hänen nahkaisen haarniskatakin verhoamaan selkäänsä.
Levättyään pienen tovin niin, että tunsi elämän jälleen syttyvän kylmettyneeseen kehoonsa, Wilhelmina havahtui hereille. Hetken hän katseli Aria pimeyden läpi. Ari oli repinyt unissaan varusteet päältään. Hänen yllään oli enää vanhat, harmaasta kankaasta valmistetut, loputtomissa pesuissa ohuiksi hiutuneet housut. Peite oli potkittu tarpeettomana vuoteen reunalle.
Siinä se makasi. Kyljellään sykkyrässä, iho tiukasti pingottuneena luiden ja lihasten ympärille. Rasvaa Arin vartalossa ei juuri ollut, arpia sitäkin enemmän. Ne nousivat hänen kalpeasta ihostaan epätasaisina kohoumina, osa vielä hennon vaaleanpunaisina.
Tunnevammainen raukkaparka.
“Minä menen nyt”, Wilhelmina sanoi. Ari esitti nukkuvaa, mutta Wilhelmina tiesi hänen olevan hereillä. Ja vaikkei olisikaan, pakottaisivat Arin aistit hänet valppaaksi Wilhelminan äänen kuullessaan.
Wilhelmina pujahti ulos kaupungin sohjoiselle kadulle. Hänen matalat kenkänsä sotkeutuivat välittömästi, mutta onneksi matka hänen huoneelleen ei ollut pitkä. Myöhäissyksyn ensimmäinen kirpeä pakkanen nipisteli Wilhelminan iholla, mutta hän ei kiirehtinyt askeleitaan.
Hänen pitäisi kertoa Arille.
Kyse ei ollut Naavan luottamuksen pettämisestä, vaan tämän suojelemisesta. Arin päästäminen Naavan lähelle oli vaarallista. Paljon vaarallisempaa, kuin kumpikaan heistä, Arista tai Naavasta, näytti ymmärtävänkään.
