Unohdutaan tähän | Molly Weasley | S | angst, tuplaraapale

[rosiee]

Ficin nimi: Unohdutaan tähän
Kirjoittaja: Rosiee
Tyylilaji: Angst, suru, ikävä
Ikäraja: S
Varoitukset: Maininta kuolemasta
Haaste: Tavoita tunnelma IV
A/N: Kuten ylempänä lukee, osallistun tällä Tavoita tunnelma -haasteeseen, inspiraatiobiisini on Jonna Tervomaa - Myöhemmin

***

Eilen Kotikolo hiljeni, kun viimeinenkin lintu lensi pesästä. Minä kaipaan niitä kaikkia pieniä lintuja. Kaikkea sitä hälinää, mitä meidän seitsemän lasta sai aikaan. Niitäkin hetkiä, mistä aina jaksoin moittia. Billin ja Charlien kinastelua, Percyn valitusta siitä, kun on vaikea keskittyä, Fredin ja Georgen huoneesta kuuluvia räjähdyksiä ja muita epämääräisiä ääniä, Ronin huutoa kun Ginny keksi joka päivä uuden tavan ärsyttää isoveljeään. Kaipaan myös niitä hetkiä kun koko perhe oli koossa pöydän ääressä. On meillä edelleen perhepäivällisiä, mutta ei se ole sama asia, koko perhe ei tule koskaan olemaan kasassa.

Ensin sydämeni särkyi kun tunsin menettäneeni Percyn. Sitten - liian pitkän ajan jälkeen - sain kuitenkin hänet takaisin, mutta sitten tuli kaikki ne taistelut. Sain joka päivä elää pelossa ja taistella perheeni puolesta. Aina siihen asti, kunnes taistelu vei Fredin. Se vei myös ison osan Georgen sielusta. Hän menetti toisen puolikkaansa. Minä menetin puolitoista lasta.

“Onko kaikki hyvin?” Arthur havahduttaa minut ajatuksistani. En tiedä kuinka pitkään olen seissyt paikallani katselemassa keittiön ikkunasta Kotikolon pihalle.
“Haluaisin niin paljon palata takaisin siihen aikaan, kun kaikki oli vielä hyvin”, kuiskaan ja nojaan pääni aviomieheni olkaa vasten. Tiedän, että hän ajattelee samoin, vaikka ei sanokaan sitä ääneen. “Minä olen niin kiitollinen siitä, että sinä jaat kaiken kanssani.”

[Larjus]

Olin kokonaan unohtanut tuon Jonna Tervomaan biisin, mutta nyt kun klikkasin sen kuunneltavaksi, jotain nostalgianaruja se alkoi nykiä sisälläni Olet mielestäni hyvin löytänyt ficiisi biisin tunnelman, ja se sopi muutenkin täydellisesti taustakuunneltavaksi samalla. Molly varmati tuntee haikeutta ja ikävää, vähän suruakin, kun kaikki lapset muuttavat pois Kotikolosta. Sitä kautta on helppo ajatella muitakin omaan perheeseen liittyviä menetyksiä. Oman lapsen kuolema on varmasti kamalinta, mitä vanhempi voi ikinä kokea.

Minä menetin puolitoista lasta.

Tää kohta oli mun mielestä tosi hyvin keksitty. George ikään kuin menetti puolet itsestään, kun hänen kaksosveljensä menehtyi, ja sen osan menetti myös Molly ja muukin perhe.

Tykkäsin tosi paljon siitä, että lopussa Arthur tuli Mollyn luo kysymään, miten tämä voi. Se on osoitus Mollylle (ja lukijallekin), ettei hän ole jäänyt ihan kokonaan yksin, vaikka lapset ovatkin lentäneet pois pesästä. Se lopettaa ihanasti ficinkin alkupuolta positiivisempaan suuntaan. Vaikka mennyttä kaipaakin niin nykyhetkessäkin on vielä paljon hyvää ♥

[Meldis]

Rakastan Mollya, vaikka tuleekin ihan liian vähän luettua hänestä. On varmaan tosi vaikea tottua hiljaiseen Kotikoloon, kun on melkein vuosikymmeniä ollut lauma lapsia tuomassa ääniä ja elämää taloon. Rakastin tuota Mollyn kuvailua jokaisesta lapsesta, erityisesti, että kaksosten huoneesta kuului räjähdyksiä. Jokainen oli oikein osuva, Percykin mäkättämässä häiriöstä ja miten pikkusisko on aina ärysttämässä Ronia. ^^ Tosi kivasti vangitsit jokaisen lapsikatraan hahmon ja miten Molly heidät näki. Toivon, että Molly näkee jossain vaiheessa, mitä hyvää rauhallisuus voi tuoda ja ehkä jonkinlaisen eläkepäivien hyvätkin puolet, mutta kyllähän se aikansa vie, että sopueutuu uuteen arkeen. Haluaisin ajatella, että Mollyn elämässä on muutakin kuin lapset, vaikka tosi tärkeitä ovatkin. Ja ihanaa tietää, että he kyllä tulevat välillä perhepäivällisille.

Tosi ihanaa, että huomioit, miten Molly pelkäsi menettäneensä Percyn. Tuntui, että kun kirjoissa Ron ja sitä myöten hieman Harrykin olivat vain vihaisia, unohdettiin, että vanhemmat olivat varmasti surun murtamia. Toki viha minusta oli Ronissa hyvin naamioiduttua surua, mutta minusta oli kurjaa, kuinka vähän tuotiin esiin sitä, että Molly ja Arthur luulivat menettäneensä lapsensa kokonaan ja miten kammottavaa se heille oli. Vain että onpas Percy mulkku kun noin teki. :3 Ihanasti sanottu tuo, että Molly menetti sodassa puolitoista lasta. Kuvaa tosi hyvin koko perheen tilaa ja miten valtavasti yhden ihmisen menetys, vielä perheenjäsenen, vaikuttaa ihan kaikkiin ja kaikkeen. Ne paremmat päivät toivottavasti ovat vielä tulossa, vaikka ei oman lapsen kuolemasta oikeasti koskaan pääse yli. Mutta onneksi on vielä muu perhe, jonka avulla sen kanssa voi elää. Mollyn sanat lopussa Arthurille olivat toisaalta minusta lohdullisia. Että vaikka hän kaipaa menneeseen, hän sentään voi sanoa ajatuksensa suoraan Arthurille, ilman pelkoa siitä, että säikyttäisi ja masentaisi Arthuria. He ovat toinen toisilleen kuin turvasatama. <3 Ja ihanasti hän myös ääneen sanoo kiitollisuuttaa, mikä on niin tärkeää. ^^

Kiitos tästä!

[Uniprinsessa]

Onnea kommenttiarpajaisten voitosta!

Mäkään en ole aikaisemmin hirveästi lukenut Mollysta ja Arthurista mutta kun pari kuukautta sitten palasin Finiin aktiivisemmin niin rupesin enemmän heistäkin lukemaan kun tajusin miten paljon hyviä ficcejä heistä löytyy. Tässä oli hyvin tuotu esille sekä perheenjäsenen menettämisestä koituvaa surua että tulevaisuuden toiveikkuutta. Vaikka onkin vaikea sota-aika takana niin onneksi Molly voi aina tukeutua Arthuriin ja lapsetkin tulevat käymään välillä vaikkeivät enää asu kotona.

Kuten aiemmatkin kommentoijat ovat sanoneet, minustakin tuo puolentoista lapsen menettäminen oli hieno oivallus. Fredin kuolema varmasti kyllä näkyy Georgessakin ja kontrasti entiseen hulluttelevaan Georgeen on takuulla aika iso ja tuntuu myös eräänlaiselta menetykseltä. Onneksi pian Mollyn lapset alkavat saada omia lapsia ja Kotikoloon tulee varmasti taas vilskettä kun lapsenlapset tulevat kylään. Kiitos nätistä tekstistä!

[Odo]

Oon vähän herkillä, kun en yleensä itke ficeille vaikka kuinka riipisi sielua, mutta nyt kyllä silmät kostui - ja aiheestakin, koska tämähän oli sykähdyttävä ja surullinen. Pidin Mollysta kertojaäänenä ja Mollyn takia tämän valitsinkin. Tämä todellakin oli angstia! Ihanaa sellaista, koska hyvä ficci herättää tunteita ja saa uppoamaan tarinaan, jota Molly tässä kertoo. Pidin siis todella paljon, vaikka sieluun sattui. Ehkä eniten siksi, että Molly pohti myös niitä hetkiä, jotka oli joutunut murpattamaankin, sitä, miten lapset siitä huolimatta olivat rakkaita ja se sai ficin tuntumaan todella aidolta. Ehkä eniten sattui, että Molly menetti puolitoista lasta, kun Fred kuoli. Sattui, mutta olen iloinen, että valitsin juuri tämän ficin Kommenttiarpajaisia ajatellen. Onnittelut siis voitosta, kiva, että voitit niin löysin tämän ja tulin taas kurkkineeksi listaustasi, joita nykyään tulee kurkittua liian vähän. Tuossa tosiaan männä kommenteissa sanottu, että puolitoista lasta on hieno oivallus ja sitä se todellakin on.

Toivottavasti Molly tottuu talon hiljaisuuteen aikanaan, vaikka asiat eivät olekaan enää kuin ennen. Toivon, että kuudella lapsella menee myös hyvin, että Georgegin toipuu edes jotenkin. Kiitos tästä ficistä, ihanaa, että olet tuonut tämän Finiin! Onneksi tässä oli sen verran lohtua, että Arthur on lopussa tukena. Pieneen ficciin olit saanut todella paljon perhekuvausta, canonmaista!, tunnetta, surua ja ripauksen lohtua, kun Arthur on Mollyn rinnalla. En nyt oikeen osaa lopettaa tätä kommenttia, mutta kiitos (vielä kerran).