Ficin nimi: Siellä, missä ei enää tarvitse hengittää
Kirjoittaja: valokki
Tyylilaji: angst, hurt/comfort
Ikäraja: S
Hahmot: Fleamont, Euphemia, James ja Lily Potter
Tiivistelmä: James kohtaa isänsä katseen herätessään, eikä hän tiedä, elääkö hän painajaista, todellisuutta vaiko kenties molempia.
A/N: Mä olen viime aikoina lukenut tavallista enemmän fikkejä kelmien aikakaudesta kertovia fikkejä, joissa myös Fleamont ja Euphemia ovat mukana. Se on saanut miettimään paljon, kuinka tavallaan onnettomia ja onnekkaita he ovat olleet, kun he ovat kuolleet juuri ennen lapsenlapsensa syntymää, mutta toisaalta he ovat saaneet kuolla täysin tietämättöminä siitä, millainen suru heidän perhettään kohtaa ihan parin vuoden sisällä heidän kuolemastaan. Bongasinkin muutama päivä sitten Finistä
Yllytä hullua -haasteen, jossa viimeisimpänä tehtävänä oli kirjoittaa raapale, joka alkaisi kysymyksellä, ja se sitten toimikin sitten kipinänä lähteä kirjoittamaan lyhyt fikki kohtaamisesta tuonpuoleisessa.
Siellä, missä ei enää tarvitse hengittää
“James, poikani, mitä sinä teet täällä?”
James avasi silmänsä ja kohtasi isänsä katseen. Onni pulpahti hänen sisällään. Isänhän piti olla kuollut, mutta tässä hän nyt oli ihkaelävänä Jamesin edessä. Ehkä isän kuolema olikin ollut vain painajainen, josta hän oli nyt saanut herätä.
“Isä.”
“James”, hän kuuli jonkun henkäisevän takanaan.
Äiti. “Ei James, et sinä voi olla vielä täällä, nyt on aivan liian aikaista!”
James jähmettyi, kun muistot todellisuudesta iskivät häntä päin hyökyaallon voimalla.
Halloweenaatto.
Voldemort murtautumassa heidän kotiinsa.
Hän jäämässä alakertaan taistelemaan vailla toivoa antaakseen Lilylle ja Harrylle aikaa paeta.
Kirkas vihreä valo ja sitä seurannut tyhjyys.
Lily ja Harry.James haukkoi henkeään, vaikka tajusikin sen olevan turhaa. Hän oli jo kuollut, ei hänen tarvinnut enää hengittää.
“James, mitä tapahtui?” hänen isänsä kysyi.
“Voldemort… Hän – hän yrittii tappaa meidät, minut, Lilyn ja Harryn. Minä yritin taistella vastaan, mutta en onnistunut, en pystynyt... Hän osui minuun.”
Ja loppua hänen ei tarvinnutkaan selittää. Fleamont ja Euphemia Potter tiesivät kyllä, miten taistelu oli päättynyt.
“Harry? Kuka on Harry?” hänen isänsä kysyi, kietoen käsivartensa poikansa olkapäille. Käsivarren, jota James ei kyennyt enää tuntemaan.
“Harry, hän on poikani. Minun ja Lilyn poika.”
“Ei”, Euphemia henkäisi, hänen äänensä viiltäen äärettömyyden syvää hiljaisuutta.
Pian hiljaisuutta rikkoi korviahuumaava parkaisu, kun kippuralle kiertynyt nuori nainen ilmestyi heidän eteensä.
“Ei Harrya, ei, minä pyydän! Älä satuta häntä! Teen mitä vain. Ei Harrya, ole kiltti”, Lily nyyhkytti, vaikkeivat kyyneleet voineetkaan enää koskaan valua hänen silmistään.
“Tulehan tyttökulta, kaikki on nyt hyvin”, Euphemia sanoi surun murtamalla äänellä, ojentaen käsivartensa vetääkseen Lilyn syliinsä, vaikkei sitä tässä todellisuudessa kyennytkään tekemään.
Lily avautui kippurastaan ja katseli heitä kaikkia vuorotellen. “Harry…”
“Harry ei ole täällä”, Fleamont sanoi. “Te olette molemmat tehneet kaikkenne suojellaksenne häntä, nyt te ette voi tehdä enää enempää.”
He jäivät odottamaan hiljaisuuteen. Oli vaikea laskea ajankulua paikassa, jossa ei ollut aikaa, mutta hiljalleen hetki Jamesin ja Lilyn tänne tulosta tuntui turvallisen kaukaiselta. Mitään muuta ei ollut Lilyn tulemisen jälkeen ilmestynyt kuin pieni ja pahuutta huokuva sielunpalanen, joka vaikeroi hiljaa kaukana heistä.
“Harry”, Lily kuiskasi hiljaa.
“Poika ei ole tulossa tänne. Hän saa elää”, Fleamont sanoi.
“Tulkaa”, Euphemia sanoi lempeästi. “Me voimme jatkaa matkaa.”
