Nimi: Me olemme kaikki johtajia
Kirjoittaja: Jastreb
Beetalukija: @iikka.ikkunallaIkäraja: K-11
Fandom: Kaislikossa suhisee
Tyylilaji: Draama, toiminta
Vastuuvapaus: Alkuperäinen kirja on tekijänoikeuksista vapaa. Suomennosten oikeudet kuuluvat kääntäjille tai näiden perikunnille. En saa tästä rahaa.
Oli kaunis kesäkuun päivä. Konnakartanon tiluksilla joen rannalla nurmikot vihersivät, istutukset olivat hyvin hoidettuja ja kartanon seinät punersivat auringossa.
Suuren talon portailla seisoi kolme eläintä. Kärppä oli laiha ja jo hiukan iästä harmaa. Pieni ja himmeänruskea Lumikko olisi voinut olla huomaamaton, elleivät hänen silmänsä olisi säihkyneet niin kirkkaina ja päättäväisinä. Hilleri oli toisia nuorempi; hänen turkkinsa oli kellertävä ja hän oli myös joukosta pisin. Kolmikosta näki heti, että he eivät olleet Jokivarren asukkaita vaan Erämetsästä. Kaikki kolme olivat pukeutuneet parhaisiin vaatteisiinsa, mutta ne tuntuivat hyvin vanhoilta ja nuhjuisilta kartanon loiston rinnalla. Kärppä ja Hilleri puristivat lakkeja käpälissään ja Lumikko suoristi vielä kerran hamettaan ennen kuin veti ovikellon narusta.
Hetken kuluttua ovi raottui. Mustan ja valkoisen raidallinen pää tarkasteli tulijoita. ”Mitä te haluatte?” kysyi Mäyrä epäluuloisesti.
Lumikko vastasi kolmikon puolesta. ”Meillä on viesti Erämetsän eläimiltä ja me haluaisimme puhua teidän kanssanne.”
”Puhukaa pois”, vastasi Mäyrä lyhyesti kutsumatta vieraita sisään. Nyt Myyräkin oli ilmestynyt hänen taakseen seuraamaan keskustelua. Lumikko rykäisi.
”Niin kuin me kaikki tiedämme, herra Konna on poissa eikä häntä ole odotettavissa takaisin pitkään, pitkään aikaan-”
”En olisi siitä niin varma”, pisti Myyrä väliin.
Lumikko kohtasi Myyrän katseen. ”Hän sai kaksikymmentä vuotta”, hän muistutti. ”Eikä aivan suotta, jos saan luvan sanoa. Automobiilin varkaus, hurjastelu, poliisin vastustamisesta puhumattakaan…”
”Tiedetään, tiedetään”, sanoi Myyrä. ”Luen minäkin sanomalehtiä. Mutta sano minun sanoneen, ei Konna kauaa vankilassa pysy. Häntä röyhkeämpää ja itsepintaisempaa rupikonnaa ei olekaan, ja ennen kaikkea hän on rikas. Kohta hän on taas täällä, ja siksi minun ja Mäyrän täytyy pitää paikat kunnossa häntä varten. Se siitä.” Hän silmäili kolmea näätäeläintä. ”Mitä asiaa teillä oli?”
”Herra Konnalla on kartano”, aloitti Lumikko. ”Teillä Jokivarren eläimillä on mukavat kodit. Me Erämetsässä taas asumme pienissä tunkkaisissa koloissa. Nyt kun Konna ei ole täällä, eikö kartanon voisi ottaa uuteen käyttöön? Tänne mahtuisi asumaan paljon eläimiä. Huoneita on valtavasti. Suurinta osaa on tuskin käytetty vuosiin…”
”Että mitä?” Mäyrän silmät kapenivat. ”Vielä kehtaattekin! Tänne Konnan sukukartanoonko muuttaisi joitakin ventovieraita? Ei ikinä! Se on Konnan omaisuutta eikä kenenkään muun.”
Lumikko oli aikeissa vastata purevasti, mutta Kärppä kiirehti ottamaan puheenvuoron ennen kuin riita ehtisi alkaa.
”Ehkä voisitte auttaa meitä muulla tavalla”, hän ehdotti. ”Herra Konna omistaa melkein kaiken maan täälläpäin ja me olemme hänen torppareitaan. Voitaisiinko vuokranmaksut keskeyttää herra Konnan poissaolon ajaksi? Kun hän on vankilassa, ei hän tarvitse meidän rahojamme.”
Jälleen Mäyrä pudisti suurta päätään. ”Ei käy päinsä”, hän sanoi jyrkästi. ”Jos asutte Konnan mailla, teidän pitää myös maksaa. Sillä tavalla maailma toimii.”
Kärppä ei aikonut antaa niin helposti periksi. ”Mäyrä hyvä, ajattele meidän kannaltamme. Erämetsässä on joukoittain eläimiä, jotka tekevät kovasti töitä tullakseen toimeen ja joka vuosi on maksettava korkeat vuokrat herra Konnalle. Hän taas asuu täällä kartanossa eikä hänen tarvitse tehdä mitään. Se on tarpeeksi paha muutenkin, mutta entä nyt kun Konna on vankilassa? Pitäisikö meidän rikastuttaa edelleen kartanonherraa, joka ei edes voi käyttää rahojaan? Kai te voitte auttaa meitä edes tämä verran.”
”Meillä ei ole mitään velvollisuutta auttaa teitä. Sääntöjä on noudatettava riippumatta siitä, onko Konna täällä vai ei. Sitä paitsi hän tulee varmasti pian takaisin.”
Nyt Hilleri ei voinut enää pysytellä vaiti. ”Mitä sitten vaikka tulisikin? Onko teistä oikein, että yhdellä eläimellä on niin paljon kun meillä Erämetsässä on niin vähän?” hän kysyi haastavasti.
”Konna on perinyt omaisuutensa rehellisesti isältään, hienolta eläimeltä, joka minulla oli ilo tuntea. Kunnialliselta eläimeltä, voisin lisätä.” Ja Mäyrä silmäisi vieraita tavalla, joka teki selväksi, mitä mieltä hän oli näiden kunniallisuudesta. ”Mitä te muka olette tehneet?”
”Kaiken!” Hilleri vastasi kiihtyen. ”Erämetsän väki rakensi aikoinaan tämän kartanon ja kaiken muunkin täälläpäin. Eikö meidänkin pitäisi saada periä jotakin muuta kuin köyhyys?”
”Olen kuunnellut teitä tarpeekseni. Alkakaahan nyt laputtaa. Kartano pysyy meillä ja te saatte maksaa vuokranne. Näin on ollut aina ja näin myös pysyy niin kauan kuin me määräämme täällä.” Mäyrä tarttui oveen ja pamautti sen kiinni niin että ilmavirta pöllytti erämetsäläisten turkkia.
”Niin kauan kuin te määräätte täällä?” sanoi Lumikko suljetulle ovelle. ”Pidetään mielessä.”
Hän käännähti ympäri ja laski käpälän kummankin ystävänsä olkapäälle heidän lähtiessään pois portailta. ”Kuulkaa, minulla on ajatus. Kutsutaan kaikki Erämetsän eläimet koolle täksi illaksi. Meidän pitää laatia suunnitelma…”
Useita päiviä myöhemmin pimeänä ja sateisena iltana Erämetsän väki kokoontui metsän laidassa, lähellä Konnakartanoa. Eläimet olivat hiljaisia ja jännittyneitä silmäillessään kartanon suurta tummaa hahmoa. Melkein kaikilla oli jokin keppi tai heinähanko, joita he puristivat käpälissään ja toivoivat, että niitä ei tarvitsisi käyttää.
Suunnitelma käytiin läpi viimeisen kerran ja sitten eläinten joukko jakautui. Pääosa lähestyi kartanoa asettuakseen asemiin rynnäkköä varten. Hilleri seurasi toista ryhmää, jonka tehtävänä oli varmistaa selusta. Kartanon monet ulkorakennukset ja takaovet käytiin läpi ja tärkeisiin paikkoihin jäi eläimiä vartioon. Kun kaikki oli valmista, Hilleri hiipi takaisin muiden luokse tekemään ilmoituksen.
”Takana on kaikki selvää”, hän kuiskasi.
Pääjoukko jakautui kahtia toisen puolen suunnatessa pääovelle ja toisen puutarhan puoleisille lasioville. Hilleri liittyi jälkimmäiseen ryhmään sydän pamppaillen. Joukkojen järjestymiseen meni aikaa ja erämetsäläiset olivat jo sateesta aivan märkiä ennen kuin kaikki olivat paikoillaan.
Lopulta kuului vihellys, odotettu merkki. Siinä samassa ovet kangettiin auki ja peitetyt lyhdyt paljastettiin. Parikymmentä eläintä työntyi sisään kahta kautta samanaikaisesti. Lasiovien sisäpuolella oli suuri biljardisali, jossa ei ollut ketään. He jatkoivat käytävään ja etenivät ovelta ovelle. Kaikkialla oli tyhjää, kunnes he tulivat viimeiseen huoneeseen.
Mäyrä ja Myyrä istuivat tupakkahuoneessa takkatulen ääressä. Hilleri saattoi tuskin uskoa, että herra Konnan talossa oli kokonaisia huoneita pelkästään tupakan polttamista varten. Eikä se mikään pieni huone ollutkaan vaan tilavampi kuin monien Erämetsän asukkaiden koko koti. Hyökkäysjoukko mahtui helposti kokonaan sisään.
Yllätetyt Mäyrä ja Myyrä olivat nousseet seisomaan. Mäyrän raidalliset kasvot olivat kuin myrskyn merkki kun hän katseli näätäeläinten rivistöä. Viimein hän kysyi: ”Kuka teistä on johtaja?”
Hetkeen kukaan ei vastannut. Mäyrä oli koko metsän ja Jokivarren isokokoisin eläin ja hänet tunnettiin kiivaasta luonteestaan. Kun hiljaisuus uhkasi venyä, Hilleri sanoi: ”Me olemme kaikki johtajia.”
”Entä mistä saamme kiittää tätä yllätysvierailua?” Mäyrä murisi.
Suuremman eläimen katse oli niin vihainen, että Hillerin korvat vetäytyivät väkisinkin taakse. Hän kokosi kuitenkin rohkeutensa ja vastasi: ”Te ette tarvitse tätä kartanoa, me tarvitsemme. Me otamme nyt tämän paikan haltuumme. Kaikki Konnakartanon rikkaus on joka tapauksessa meidän työtämme. Otamme vain sen, mikä meille kuuluu.”
”Sehän nähdään”, Mäyrä karjahti. Samassa hänen valtava nyrkkinsä heilahti melkein silmää nopeammin ja lennätti Hillerin takaperin lattialle. Silmissä kieppui tähtiä ja kun hän taas näki jotakin, huoneessa oli täysi tappelu käynnissä. Mäyrä iski eläimiä kumoon oikealla ja vasemmalla eikä Myyräkään jäänyt toimettomaksi.
Lumikot ja kärpät olivat pieniä eikä heillä olisi ollut yksinään mitään mahdollisuuksia, mutta he taistelivat yhdessä ja vähitellen Mäyrä joutui vetäytymään. Erämetsäläiset saivat siitä uutta rohkeutta ja ahdistivat kartanon puolustajia kohti ulko-ovia. Hilleri kiirehti muiden perään pyyhkien verta kuonoltaan ja ehti nähdä, miten kaksikko pakeni ulos sateeseen puiden nyrkkejä erämetsäläisille ja huudellen uhkauksia.
Ovi pamahti kiinni. Kun Myyrä ja Mäyrä olivat kadonneet näkyvistä, eläimet alkoivat vähitellen katsella ympärilleen. Hilleri unohti pian kivistävän päänsä ja verisen kuononsa. Hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt sisällä Konnakartanossa eikä voinut olla tuijottamatta suu auki. Kartanon koko oli uskomaton. Katot olivat niin korkealla, että ne katosivat hämärään. Oli saleja, joihin koko valtausjoukko olisi mahtunut helposti moneen kertaan. Seinillä riippui isoja vanhoja maalauksia paksuissa kehyksissään, kaikkialla oli hienoja kalusteita, samettia, messinkiä, kiillotettua puuta. Tuntui rikolliselta tuhlaukselta, että sellaisessa jättitalossa oli asunut vain yksi eläin.
Vähitellen vaitonaisuus vaihtui iloksi. Suunnitelma oli onnistunut! Konnakartano oli vallattu eikä kukaan ollut loukkaantunut pahoin. Lamppuja sytytettiin, kunnes kaikkialla oli valoisaa. Pian eläimet löysivät ruokakomerot, jotka olivat yhtä valtavia kuin kaikki muukin. Harva erämetsäläisistä oli ikinä nähnyt niin paljon ruokaa yhdellä kertaa. He tarjoilivat itselleen juhla-aterian kartanon isoimmassa salissa ja onnittelivat toisiaan, nauroivat ja lauloivat. Tunnelma oli katossa ja kohosi vieläkin korkeammalle, kun valtaajat löysivät Konnan viinikellarin. Voitonjuhla jatkui pitkälle yöhön.
Seuraavana päivänä eläimillä riitti töitä. Edellisenä iltana kartano oli tutkittu vasta päällisin puolin. Tänään he kävivät läpi kaiken kellarista ullakolle, luetteloivat mitä kaikkea heillä oli ja mitä olisi vielä hankittava, jotta he voisivat asettua asumaan. Kartanon laajat tilukset tutkittiin samoin. Konnan mailla oli talleja, sikaloita ja muita ulkorakennuksia, vieläpä meijeri ja myllykin. Ne olivat Erämetsän asukkaille tuttuja, sillä monet heistä työskentelivät niissä. Tästä lähtien he myös hallitsisivat niitä.
”Meidän olisi pitänyt tehdä tämä jo vuosia sitten!” Hilleri hehkutti ystävilleen heidän pitäessään taukoa työnteosta. ”Tämähän sujui helposti kuin mikäkin. Tuskin edes herra Konna itse olisi pystynyt estämään meitä.”
”Kyllä täällä mahtoi olla kolkkoa, kun Konna asui täällä yksin”, Lumikko arveli. ”Minä olen käynyt koko päivän läpi kartanon huoneita ja niille ei vain tule loppua. Tilasta meillä ei ainakaan tule puutetta.”
”Eikä ruoasta”, Kärppä lisäsi. ”Kellareissa on vielä vaikka kuinka paljon, ja kartanon mailla on hedelmätarhoja ja karjaa. Meille koittavat niin mukavat ajat, että sellaista ei ole ennen nähty.”
Lumikko hymyili onnellisesti. ”Uusi aika Erämetsän historiassa.”
”Minun on vieläkin vaikea uskoa, että tämä on totta”, Hilleri sanoi. ”Välillä minusta tuntuu kuin kaikki olisi unta ja pelkään, että kohta herään Erämetsässä ja herra Konna hallitsee edelleen.”
”Älä vain herää!” Kärppä ja Lumikko nauroivat. ”Jos tämä on unta, se on kaunis uni ja saisi mieluiten jatkua oikein kauan.”
* * *
”Siinä oli kaikki tältä päivältä”, sanoi Kärppä oppilailleen. ”Lukekaa ensi kerraksi seuraava luku kirjasta ja merkitkää, jos ette ymmärrä jotakin kohtaa. Nähdään huomenna.”
Parikymmentä eläintä nousi tuoleistaan ja parveili ovelle. Heidän mentyään Kärppä jäi vielä hetkeksi järjestelemään papereitaan.
Erämetsän eläimet eivät olleet jääneet toimettomiksi vallattuaan Konnakartanon. Yksi heidän monista hankkeistaan oli pieni koulu, jossa opetettiin sekä lapsia että aikuisia. Useimmat Erämetsän asukkaista olivat ehtineet käydä koulua enintään muutaman vuoden ennen kuin olivat joutuneet menemään töihin. Kaikki eivät osanneet kunnolla lukeakaan.
Siihen asiaan tulisi lopultakin muutos. Kartanon kirjasto oli saanut uuden elämän luokkahuoneena, jossa vapaaehtoiset eläimet opettivat kaikkia halukkaita. Moni oli opettajana yhdessä aineessa ja oppilaana toisessa.
Kärppä kokosi paperinsa ja kävi viemässä ne makuusaliin ennen kuin suuntasi ulos. Pihamaa näytti nyt hyvin erilaiselta kuin muutamaa viikkoa aiemmin. Suuria alueita Konnakartanon vihreistä nurmikoista oli kaivettu auki ja muutettu kasvimaiksi. Kärppä hymyili kuvitellessaan, kuinka herra Konna olisi kauhistunut, jos olisi voinut nähdä sen. Toisiin paikkoihin oli viritetty naruja, joilla kuivuivat sadan asukkaan pyykit. Tärkeimmille kulkureiteille oli jo muodostunut selvät polut, jotka veivät kartanolta kasvimaille, portille, joelle ja kauempana oleville ulkorakennuksille.
Kärppä liittyi lähimmällä vihannesmaalla työskenteleviin eläimiin. Vielä muutama tunti ja sitten hänen työvelvollisuutensa olisi siltä päivältä hoidettu. Hän kääri hihansa ja tarttui kastelukannuun.
Myöhemmin samana iltana, kun työt oli tehty ja päivällinen syöty, Konnakartanon uudet asukkaat kerääntyivät suureen saliin. Kärpän astuessa sisään melkein kaikki olivat jo paikalla. Suurin osa oli erämetsäläisiä, mutta mukana olivat myös Konnan entiset palvelijat, jotka eivät enää palvelleet vaan olivat asukkaita muiden joukossa. Yksi jos toinenkin katseli Kärppää odottavasti.
Kärppä korotti äänensä. ”Haluaako joku olla tänään puheenjohtaja? Eikö? Sitten minä voin olla taas. No niin kaikki, tervetuloa Konnakartanon kommuunin kymmenenteen yleiskokoukseen.”
Yhteisistä asioista päätettiin kokouksissa kaikkien asukkaiden kesken. Aluksi eläimet olivat pitäneet kokouksen joka ilta, mutta myöhemmin he eivät enää viitsineet ja kerran muutamassa päivässä sai riittää. Periaatteessa mitään pysyviä johtajia ei ollut, mutta silti Kärppä päätyi yleensä johtamaan kokouksia.
”Viime kerran jälkeen kolme uutta eläintä on muuttanut Erämetsästä tänne. Tervetuloa joukkoon.” Kärppä nyökkäsi muutamalle näädälle, jotka vilkuttivat ujosti. ”Sitten työasiat. Käpälä ylös, kaikki jotka haluavat vaihtaa työtä. Sitten sanokaa mihin työhön haluatte, mutta yksi kerrallaan tai minä en pysy perässä.”
Kärppä raapusti paperille kaikki työtoivomukset. Kuten tavallista, jotkin työt olivat halutumpia kuin toiset. ”Pyykinpesusta vastaava ryhmä on pyytänyt saada enemmän eläimiä. Eikö kukaan haluaisi vaihtaa sinne?” Pienen suostuttelun jälkeen kaikkiin töihin löytyi riittävä määrä eläimiä ja Kärppä kirjasi muistiin, kuka oli lupautunut minnekin.
”Onko työryhmillä ilmoitettavaa?”
Muuan fretti nousi pystyyn. ”Uudet lentolehtiset tulivat valmiiksi”, hän sanoi ja näytti monistettua paperia. ”Näitä sopii käydä jakamassa kun ehtii. Mutta paperia ja mustetta tarvitaan kohta lisää.”
”On niin turhauttavaa käydä jakamassa lehtisiä”, eräs eläin kommentoi. ”Jokivarren eläimet repivät ne kuitenkin alas.”
”Jaetaan ainakin Erämetsässä”, Kärppä ehdotti. ”Joka kerta me saamme muutaman uuden asukkaan. Jonakin päivänä kaniinit ja oravatkin vielä liittyvät meihin, sanokaa minun sanoneen.”
Tähän tapaan jatkettiin, kunnes kenelläkään ei enää ollut mitään käsiteltävää. Kärppä julisti kokouksen päättyneeksi ja eläimet hajaantuivat omille teilleen. Taas yksi päivä Konnakartanon kommuunissa oli takanapäin.
Hilleri nojasi Kommuunin porttiin ja haukotteli varhaisen aamun auringonpaisteessa. Ohi kulki vähän väliä eläimiä matkalla päivän työhön. Hilleri tunsi useimmat ja tervehti heitä ystävällisesti. Muutama pysähtyi juttelemaan. Kaikki tuntuivat olevan iloisella mielellä, sillä kaikki pellot, metsät ja myllyt, joissa he työskentelivät, olivat nyt heidän omiaan. Eläimet tiesivät, että päivän päättyessä he saisivat pitää kaiken tekemänsä itse, ja he ihmettelivät, miksi olivat koskaan antaneet jonkun toisen omistaa kaiken ja korjata heidän työnsä tulokset.
Hilleri tiesi kuitenkin, että kaikki eivät pitäneet uudesta asiaintilasta. Jokivarren varakkaammat eläimet eivät pystyneet sulattamaan sitä, miten Erämetsän väki oli pystynyt noin vain kääntämään kaiken ylösalaisin ja ottamaan vallan. Monet eivät halunneet mitään sen enempää kuin palauttaa vanhan järjestyksen.
Osa niistä, jotka sellaista halusivat ei myöskään tyytynyt vain puhumaan. Mäyrän ja Myyrän oli nähty hiiviskelevän kartanon liepeillä monena yönä ja joskus päivisinkin. Huhu kertoi lisäksi, että Vesirotta, joka myöskin oli herra Konnan ystävä, oli käynyt kaupungissa hankkimassa aseita. Siksi Hilleri seisoi nyt vartioimassa Kommuunin porttia vanha metsästyskivääri selässään.
Viime päivät olivat olleet rauhallisia. Alkuvaiheessa Myyrä ja Mäyrä olivat joskus tunkeutuneet porttien sisäpuolelle, jolloin vartijat olivat ajaneet heidät tiehensä kivilingoilla. Pari kertaa oli tarvinnut jopa ampua ilmaan. Sen jälkeen Jokivarren eläimet olivat käyneet varovaisemmiksi ja jättäneet Kommuunin asukkaat enimmäkseen rauhaan.
Ennen pitkää aamuruuhka päättyi ja portin ympäristö tyhjeni eläimistä. Heinäkuun aurinko kohosi yhä ylemmäs taivaalla ja ilma kävi painostavan kuumaksi. Puolenpäivän aikaan Hilleri läähätti jo raskaasti. Hän seisoi kuitenkin niin ryhdikkäästi kuin vain pystyi ja yritti näyttää valppaalta tähystäessään tietä, metsänreunaa ja läheisiä pensaikoita. Koskaan ei voinut tietää, tarkkailiko Myyrä tai Mäyrä häntä salaa jostakin piilosta. Jos hän laiskottelisi, hän saisi Kommuunin vaikuttamaan heikolta. Ja jos Jokivarren eläimet ajattelisivat heidän olevan heikkoja, nämä saattaisivat jopa hyökätä.
Tiellä näkyi liikkuvan joku. Tulijaa oli vaikea erottaa, koska ilma väreili helteisesti, mutta se ei ollut ainakaan kukaan Kommuunin väestä. Tämä lähestyi joka tapauksessa hyvää vauhtia.
”Kuka siellä?” Hilleri huusi.
”Hölynpölyä!” vastasi tulija, jonka Hilleri tunnisti hätkähtäen. Se ei ollut kukaan muu kuin Konna itse, kartanonherra, jonka olisi pitänyt olla vankilassa. Tämä harppoi täyttä vauhtia kohti iso keppi kädessään. ”Älä sinä puhu minulle tuohon sävyyn tai minä-”
Hilleri säikähti. ”Seis!” hän yritti, turhaan. Kiireesti hän hapuili pyssyä selästään ja saatuaan sen käpäliinsä ampui heti varoituslaukauksen.
Kiväärinlaukaus kaikui kartanon pihalla. Se pysäytti Konnan; hän pudotti keppinsä ja säntäsi pakoon pää kolmantena jalkana. Hilleri oli tuskin vähemmän säikähtänyt. Se oli ainoa laukaus, jonka hän oli ampunut vartijana koko Kommuunin olemassaolon aikana. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hän tuskin tajusi tapahtunutta ennen kuin toiset vartijat saapuivat juosten paikalle ja alkoivat kysellä, mitä oli tapahtunut.
”Kylläpä Konna juoksee”, naureskeli yksi vartijoista katsellen tämän perään.
Muita ei naurattanut. ”Konna on siis palannut!” lausahti se kärppä, jonka vartijat olivat valinneet komentavaksi upseerikseen. ”Haluaisinpa tietää, miten se kävi. Karkasiko hän vankilasta vai maksoiko hän itsensä vapaaksi niin kuin Jokivarren eläimet toivoivat?”
”Minä taas haluaisin tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi”, sanoi Hilleri vakavasti. ”Konna yrittää varmasti tuoda vanhat ajat takaisin. Yhteenotto tästä taitaa tulla kuitenkin.”
”Meidän ei auta kuin olla entistäkin paremmin varuillaan”, upseeri totesi.
Hilleri nyökkäsi, kaivoi taskustaan uuden patruunan ja latasi kiväärinsä jälleen.
Lumikko nousi seisomaan Konnakartanon suuressa salissa ja katseli ympärilleen. Pöydät oli katettu runsaasti ja niiden ympärille oli kokoontunut monenkarvainen joukko näätäeläimiä. Koko Kommuunin väki oli paikalla juhlaa varten paitsi vartiopalveluksessa olevia. Konnan paluu oli pannut liikkeelle melkoisen huhumyllyn, mutta Lumikko toivoi, että tämä juhla auttaisi eläimiä unohtamaan huolensa. Olihan heillä valpas vartiosto turvanaan, joten miksi turhaan pelätä?
”Täällä me istumme keskellä Konnakartanoa”, sanoi Lumikko ja hymyili juhlaväelle. ”Vielä muutama viikko sitten ajatuskin olisi ollut mahdoton. Olemme ottaneet vallan, ajaneet pois Konnan ja hänen ystävänsä ja alkaneet hallita itse omaa elämäämme. Kaikkeen tähän me pystymme, kun teemme yhteistyötä. Minusta meillä on tosiaan syytä onnitella itseämme!”
Yleisö taputti käpäliään. ”En pidättele teitä tämä kauemmin…” Suosionosoitukset kovenivat. Kaikilla oli jo nälkä. ”Voisin kuitenkin esittää ensin pienen laulun, jonka olen laatinut isännästämme, anteliaasta herra Konnasta.” Riemu yltyi salissa. Kommuunin eläimet rakastivat lauluja ja loruja, joissa tehtiin pilaa Konnasta ja tämän vankilaan joutumisesta.
Lumikko oli tuskin ehtinyt aloittaa, kun erään komeron ovi lennähti pamahtaen auki ja saliin rynnisti joukko eläimiä, joiden käpälissä kiiltelivät aseet. Hetkeäkään hukkaamatta he kävivät hyökkäykseen kohti järkyttyneitä erämetsäläisiä huutaen hurjasti ja ilmaan ampuen.
Salissa puhkesi sekasorto. Kymmenittäin elämiä hyppäsi pystyyn. Toiset putosivat tuoleiltaan. Muutamassa sekunnissa hyökkääjät ehtivät pöytien luokse ja alkoivat jaella iskuja joka suunnalle, lyöden maahan kaikki tielleen osuvat lajiin ja sukupuoleen katsomatta. Pöytiä kaatui rynnäkön voimasta ja astiat särkyivät helisten.
Paljonko hyökkääjiä oli? Sitä oli mahdoton sanoa, mutta nämä tuntuivat olevan kaikkialla. Samassa joukosta erkani yksi, se oli Konna itse, ja loikkasi kohti Lumikkoa nuija koholla. Lumikko oli aseeton; hän tajusi vastarinnan turhaksi ja nosti käpälänsä pystyyn. Seuraavassa hetkessä hän sai sellaisen iskun, että huomasi lentävänsä halki ilman ja putosi pöydän toiselle puolelle korvat soiden ja viikset vinksallaan.
Joukkopako oli alkanut. Useimmat suuntasivat kohti ulos vieviä lasiovia. Samaan aikaan hyökkääjät jatkoivat mellastustaan. He iskivät pakoon pyrkiviä selkään, kampittivat ohi juoksevia ja nuijivat maahan antautumista yrittävät. Pian lattia oli täynnä valittavia haavoittuneita, joita hyökkääjät hakkasivat, kunnes nämä eivät enää liikkuneet.
Parissa minuutissa kaikki kykenevät olivat paenneet ulos kesäillan hämärään, Lumikko heidän joukossaan. Sisällä salissa ainakin kymmenkunta eläintä makasi tajuttomana. Heitä ei kuitenkaan voinut auttaa, sillä hyökkääjät pitivät salia hallussaan ja torjuivat helposti kaikki takaisin sisään yrittävät.
Meteli oli hälyttänyt Kommuunin vartioston, joka yritti turhaan ymmärtää, mitä tapahtui. Nähdessään juoksevan väkijoukon osa menetti hermonsa ja lähti itsekin pakoon. Toiset laskivat aseensa maahan ja riensivät tukemaan haavoittuneita.
Konnakartano oli menetetty. Ulos ajetut eläimet tajusivat pian, että heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä takaisin Erämetsään. Matka oli pitkä ja surkea. Yön pimeydessä laahustavasta pakolaisjoukosta kuului valitusta ja lasten itkua. Eläimet kulkivat ryhmän luota toisen luokse etsien läheisiään. Synkät ajatukset tunkivat mieliin. Kaikki heidän saavutuksensa olivat haihtuneet hetkessä ilmaan ja he olivat taas lähtöpisteessä.
Taival taittui hitaasti halki peltojen ja laidunten. Eläimet auttoivat toinen toistaan ja heikoimmat määräsivät tahdin. Keskiyö oli jo takanapäin, kun metsän tutut puut alkoivat kohota pakolaisten ympärillä ja he saapuivat viimein vanhoihin koloihinsa, jotka olivat kylmiä ja kosteita oltuaan monta viikkoa tyhjillään. Menisi aikaa saada ne taas kuntoon. Ensimmäisten töiden joukossa oli järjestää paikat haavoittuneille ja alkaa hoitaa heidän vammojaan.
Kaikki olivat masentuneita. Korvat ja hännät riippuen eläimet hoitivat töitään. Osa oli vaitonaisia, toiset kirosivat Konnaa ja tämän kätyreitä. Eräät olivat yhä taistelunhaluisia. He olisivat halunneet koota joukon ja lähteä saman tien valtaamaan kartanoa takaisin. Lumikon oli hillittävä heitä.
”Nyt ei ole oikea aika. Puolet meistä on haavoittunut ja tarvitsee hoitoa. Heitä ei voi jättää yksin. Ja entä aseet sitten? Suurin osa pyssyistä jäi jonnekin Kommuunin pihamaalle. Me emme edes tiedä paljonko eläimiä siellä on. Älkää tuhlatko voimianne turhaan hyökkäykseen.”
Toiset katsoivat häntä oudoksuen. ”Mitä sinä oikein puhut? Sinä itsehän olit aluksi kaikkein ensimmäisenä kannattamassa valtausta. Pitäisikö meidän nyt antaa periksi?”
”Ei, sitä minä en halua”, vakuutti Lumikko. ”Taistelun aika tulee vielä, mutta se ei ole nyt. Meidän täytyy levätä ja koota voimiamme. Tarvitaan uusia aseita ja uusi suunnitelma. Mutta sitä ennen me emme saa unohtaa, mitä olemme oppineet.”
Yhä useampia eläimiä kerääntyi Lumikon ympärille kuuntelemaan, kun hän jatkoi: ”Menetimme Kommuunin, mutta tiedämme nyt, että toisenlainen maailma on mahdollinen. Olemme oppineet tuntemaan voimamme.
Konna voitti tämän taistelun pelkällä tuurilla. Hän sai joukkonsa jollakin metkulla vartijoiden ohi ja hyökkäsi kun me olimme aseettomia. Toisella kerralla ei käy niin. Silloin olemme varuillamme emmekä anna yllättää itseämme.
Annetaan Konnan luulla, että olemme tyytyneet tappioomme. Kun hän ei osaa odottaa mitään, sitten tarkistamme kumpi voittaa. Meidän hetkemme tulee vielä, sen vannon. En tiedä, meneekö siihen kuukausi, vuosi vai kymmenen vuotta, mutta se tulee. Meitä on paljon ja heitä on vain vähän. Jokivarsi kuuluu oikeuden mukaan meille!”
