Nimi: Murha piparkakkutalossa
Fandom: Originaali
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S (Jatkosijoituspaikka joulun jälkeen Sanan säilä)
Genre: Slice of life, älyvapaata huumoria
Paritus: (tulkinnanvarainen) Edvin/Jokke
Tiivistelmä: Kun päättää antaa piparkakkutalon koristelun teinien vastuulle, kannattaa varautua pahimpaan.
Kirjoittajalta: Yleisen joulusählingin keskellä halusin kirjoittaa jotain, joka kuvastaisi jollain tapaa sitä, millaisia omat jouluni toisinaan ovat. Tämä on myös kurkistus siihen, millaista Joken ja Edvinin yhteiselo oli, kun he olivat viidentoista ja aika hiljattain ystävystyneet. Tässä tavataan myös Joken perheenjäseniä, joista teki mieleni kertoa jotain lisää.
Muut tarinat näistä hahmoista löytyvät täältä:
Murha piparkakkutalossaJouluaatonaaton iltapäivänä Anne kotiutui töistä vähän viiden jälkeen. Työvuoro oli venähtänyt pitkäksi, sillä kotihoidon sairaanhoitajana hän oli monelle yksinäiselle vanhukselle joulun ainoa vieras. Niinpä hän oli yrittänyt nipistää heistä jokaiselle edes muutaman ylimääräisen minuutin työajastaan, jota ei tuntunut koskaan olevan riittävästi.
Kotiin päästessään hän oli jo valmiiksi väsynyt, nälkäinen ja aavistuksen kireä. Alkava päänsärky tykytti ohimon takana ja hän tiesi, että vielä pitäisi ainakin mennä kauppaan, siivota kylpyhuone ja tehdä iltapuhteena lanttu- ja porkkanalaatikot ennen kuin kinkku laitettaisiin paistumaan.
Anne tunsi pienoisen ärtymyksen alkavan kyteä sisällään, kun hän löysi 15-vuotiaan poikansa Joken ja tämän parhaan kaverin Edvinin keittiön pöydän äärestä. Pojat olivat levittäneet eteensä pöydälle jokseenkin kaiken, mitä jääkaapissa oli vielä aamulla ollut, ja tehneet siitä selvää. Jo nopea vilkaisu kertoi Annelle, että jäljellä oli enää tyhjäksi syötyjä pakkauksia, käärepapereita ja tyhjiä limsapulloja. Juuri nyt kumpikin pojista oli täysin uppoutunut näpyttelemään puhelintaan.
Yleensä Anne ei olisi voinut olla enää iloisempi, että Joken uusi paras kaveri Edvin kävi heillä usein, ja tuntui vieläpä viihtyvän. Syksyn alussa heidän muuttaessaan uudelle paikkakunnalle Jokke oli vihoitellut äidilleen viikkotolkulla, kun oli pitänyt jättää vanhat kaverit taakse ja mennä uuteen kouluun. Siellä olisi takuulla pelkkiä mulkeroita, poika oli manannut ensimmäisenä aamuna kouluun lähtiessään.
Mutta toisin oli käynyt, kun uudella luokalla olikin ollut Edvin. Sen jälkeen Jokke ei ollut tuntunut edes muistavan, että oli ikinä pitänyt muuttoa huonona ideana.
Edvin oli Annen silmissä oikea taivaanlahja. Poika oli tummahiuksinen ja hauskannäköinen, teini-ikäiseksi melkein epäluonnollisen hyvätapainen, ystävällinen ja vieläpä ilmeisen hyvä koulussa. Silti hän ei ollut Joken silmissä mikään tylsimys, vaan asia taisi olla ihan päinvastoin. Pojilla tuntui aina olevan keskenään luontevaa ja hauskaa, ja Annesta näytti ihan siltä, kuin Jokke olisi salaa jopa hiukan ihaillut Edviniä. Saattoi olla Edvinin ansiota, että Jokkekin oli tänä jouluna saanut ihan kelvollisen todistuksen pitkästä aikaa, Anne ajatteli.
Oli aivan kuin Edvin olisi tietämättään onnistunut saamaan esiin Joken parhaat puolet.
Mutta juuri nyt Annen huumorintaju oli vähällä joutua koetukselle. Hän pamautti jääkaapin oven kiinni, huokasi teatraalisesti ja loi poikaansa pisteliään katseen.
”Mitä?” Jokke kysyi ja levitti käsiään. ”Timppa sano, et me voidaan ottaa jääkaapista vähän syötävää, kun sä kuitenki meet viel tänään kauppaan.”
”No niinpä tietysti”, Anne tuhahti. ”Ja sun mielestä tuo oli sitten jotenkin
vähän, vai?” Anne oli monesti ihmetellyt, miten hänen poikansa pystyi ahtamaan itseensä sellaisen määrän ruokaa ilman, että se näkyi hänen vyötäröllään ollenkaan. Oikeastaan Anne hiukan kadehti sitä toisinaan.
Edvin katsoi Annea hiukan säikähtyneen oloisesti ja laittoi puhelimensa kiireesti pois.
”Kyllä mekin voidaan mennä kauppaan, eikö voidakin, Jokke?” hän sanoi, ja alkoi keräillä pöydältä astioita ja ruuantähteitä nolon näköisenä. ”Jos me vaan saadaan joku ostoslista, niin kyllä me varmaan osataan –”
”Äh, ei teidän tarvitse”, Anne sanoi ja hänen kiukkunsa lientyi heti vähän, kun hän näki Edvinin säikähdyksen. Häntä melkein nolotti olla niin kireä tuon pojan nähden, joka aina oli niin kultainen.
Annen sydän suli lopullisesti, kun hänen miehensä Timo ilmestyi yhtäkkiä jostain kädessään keltaiset kumihanskat. Mies kertoi siivonneensa jo sekä kylpyhuoneen että saunan, ja sitä ennen hän oli kuorinut lantut ja porkkanatkin valmiiksi kattiloihin. Anne meni antamaan miehelleen suukon, vaikka arvasikin, että hänen poikansa pyöritteli sille silmiään hänen selkänsä takana.
Hänen mielessään alkoi muotoutua suunnitelma poikien pään menoksi.
Hän raivasi tilaa keittiön pöydälle ja nosti sille eilen tekemänsä, ison piparkakkutalon, joka vielä oli koristelua vailla. Jokke kohotti hänelle kysyvästi kulmiaan.
”Mulla onkin teille pojat vähän hommia”, hän sanoi. ”Te saatte koristella tämän talon sillä aikaa, kun mä menen kauppaan. Ja sitä ennen te varmaankin siivoatte keittiön?”
Anne alkoi kaivella kaapista esiin karkkipusseja, kuorrutetuubeja, tomusokeria ja kaikenlaista muutakin, mitä hän oli varannut koristeluun. Hän oli alun perin ajatellut, että Timon lapset koristelisivat talon, kun tulisivat heille joulunviettoon, sillä he olivat kaikki Jokkea nuorempia. Mutta suunnitelma oli mennyt mönkään, koska Timon lapset tulisivatkin äidiltään vasta joulupäivänä, joka olisi piparkakkutalon kannalta auttamattomasti liian myöhään.
”Onnistuuko?” Anne kysyi ja pörrötti poikansa tukkaa, kun tämä ei heti vastannut mitään, tuijotti vain piparkakkutaloa epäluuloisen näköisenä. ”Älä nyt Jokke vaan sano, ettet muka enää tykkää koristella piparitaloa. Sehän on aina ollut ihan sun juttu. Muistatko silloinkin, yhtenä vuonna, kun olit kuuden tai seitsemän vanha –”
”
Äiti”, Jokke mutisi hyvin nolona. ”Ei Edvin varmaan halua alkaa tässä nyt koristella mitään –”
”Ei kun totta kai haluan”, Edvin sanoi ja tönäisi Jokkea leikkisästi. ”Kyllä me hoidetaan se koristelu. Ja siivotaan myös. Vai mitä, Jokke?”
”Okei”, Jokke sanoi ja hänen kasvoillaan välähti hymy, josta Anne arvasi, ettei Jokke sanonut mielellään ei millekään, mitä Edvin halusi.
Timo katsoi Annea keittiön pöydän yli. Hänen katseensa tuntui kysyvän, että oletko nyt varmasti miettinyt tämän loppuun asti. Mutta sitten mies kohautti olkapäitään ja katosi vihellellen takaisin kylpyhuoneeseen viimeistelemään siivoustaan.
Edvin ja Jokke olivat alkaneet availla karkkipusseja ja tutkia piparitalon koristeita kiinnostuneen näköisinä. Jokke tunki heti muutaman salmiakkiaakkosen suuhunsa.
”Ette sitten syö kaikkia”, Anne sanoi, nappasi eteisen kaapista mukaansa pari kestokassia ja lähti kauppaan.
*
Timo lauleskeli ajatuksissaan samalla, kun puhdisti kodinhoitohuoneen lattiakaivoa, mutta jossain vaiheessa hänen oli pakko lopettaa siivoaminen ja jäädä hiljaa kuuntelemaan, mitä ihmettä keittiössä oikein tapahtui.
”Onko sulla siellä F-kirjainta?” hän kuuli Joken kysyvän Edviniltä. ”Mä oon käyny läpi tän koko pussin, enkä mä löydä mistään yhtäkään F-kirjainta.”
”Joo, täällä olis yks… mut mihin sä muka tarviit F-kirjainta, jos meinaat kirjoittaa Merry X-mas?”
”Kohta näet.”
Timon oli aivan pakko mennä keittiöön muka keittämään kahvia vain siksi, että häntäkin alkoi hieman kiinnostaa, mitä oikein oli tekeillään.
Edvin oli parhaillaan liimaamassa ranskanpastilleja talon seinään valkoisella kuorrutteella, ja sen, minkä hän teki, hän teki hyvin tarkasti ja taitavasti. Jokke oli levittänyt eteensä pöydälle pussillisen salmiakkiaakkosia, joilla oli määrä koristella talon katto. Osa karkeista oli jo liimattu paikoilleen kattoon.
Kun Timo katsoi tarkemmin, hän huomasi katossa komeilevat sanat:
MERRY FUCKING X-MAS.
”Voi pojat”, hän huokaisi päätään pudistellen. ”Varokaa vaan, kunhan Anne tulee kaupasta..."
"Äh, mutsi rauhoittuu kyllä", Jokke hymähti.
"Jos niin sanot", Timo sanoi ja oli hiljaa mielessään samaa mieltä. "Laitanko kahvia teillekin?”
”Joo, kiitos”, Jokke vastasi sopuisasti. ”Eiks ookki muuten upea talo?”
Timo harkitsi ensin sanovansa jotain sellaista, kuin että ei välttämättä olisi huono idea peittää talon kattoa kunnon kerroksella tomusokeria. Mutta kun hän näki, miten Joken silmät säteilivät, hän ei raaskinutkaan alkaa urputtaa. Poikahan oli
oikeasti aivan liikuttavan innoissaan.
Vielä jokin aika sitten Timo oli ollut huolissaan siitä, ettei Annen poika ehkä ikinä sulattaisi äitinsä uutta suhdetta, eikä varsinkaan muuttoa tänne. Nyt asiat olivat kuitenkin saaneet ihan uuden käänteen Edvinin myötä, ja myös Timo oli siitä enemmän kuin onnellinen.
Timon keittäessä kahvia Edvin oli jättänyt ranskanpastillit sikseen. Nyt poika taiteili valkoisella kuorrutteella erikoisen näköistä kuviota piparkakkutalon pihaan. Hän näytti äärimmäisen keskittyneeltä.
Timo jäi seurailemaan hänen puuhiaan. Myös Jokke oli lopettanut salmiakkiaakkosten liimaamisen talon kattoon ja jäänyt tuijottamaan Edviniä ääneti.
Vähitellen talon pihaan muodostuivat jonkinlaiset valkoiset ääriviivat. Maassa makaavan ihmisen ääriviivat. Hahmo oli vartaloltaan aika pyöreä, ja sillä oli päässään pitkä hiippalakki.
”Edvin, mitä
helvettiä sä oikein teet?” Jokke henkäisi vilpittömän ihmeissään ja kurkotti katsomaan lähempää.
”No siis tää on sellanen – mikä vittu sen nimi nyt olikaan… no sellanen, mitä aina piirretään murhapaikoille, kun jostain löytyy ruumis, tiedättekö?”
Jokke tuijotti hetken aikaa ällistyneenä Edviniä. Ajatteli varmaan samaa kuin Timo itsekin: Edvinistä oli juuri tainnut kuoriutua esiin jokin sellainen puoli, joka ei ollutkaan ihan niin kunnollinen kuin päällepäin luulisi.
Jokke vilkaisi Timoa. Timo yritti vielä hetken pitää pokkansa, mutta hänen suupielensä nyki uhkaavasti.
”Jaa. Siellä onkin siis murhatutkinta meneillään”, hän sanoi muka vakavana. ”Kuka tappoi joulupukin?”
Jokke ja Edvin räjähtivät nauramaan täsmälleen samalla hetkellä, kuin Timon omakin pokka petti.
*
Kun Anne tuntia myöhemmin palasi kaupasta mukanaan kolme kassillista ruokaa, korvia huumaava naurunremakka kuului ulko-ovelle asti. Hän pysähtyi eteiseen kuuntelemaan ennen kuin päätti, uskalsiko keittiöön lainkaan mennä. Sieltä kuului kovaäänistä pulinaa, kun kaikki selittivät omia juttujaan toistensa päälle, mutta ainakaan kukaan ei kuulostanut vihaiselta.
Kaiken metelin yllä soi Joken mielestä kaikkien aikojen paras joulubiisi, joka sattumoisin oli
Joulupukki puree ja lyö.
”Mitä helkkaria ne pojat nyt on saaneet päähänsä”, Anne mutisi itsekseen päätään pudistellen, ja päätti jäädä vielä eteisen puolelle kuuntelemaan.
”No niin, nää tyypit tässä olis rikospaikkatutkijoita…” Jokke selitti innoissaan. ”Edvin, voitko sä liimata tän sinne toiselle puolelle? Se olis tutkimassa sitä ruumiin löytöpaikkaa… hei, nyt se kaatuu! Älä anna sen kaatua, tai todisteet voi mennä piloille!”
”Joo joo, mut ei se nyt vaan halua pysyä pystyssä! Miksei se pysy pystyssä?”
”No ei tietenkään pysy, kun se ei oo vielä kuivunu, se kuorrute. Sun pitää pitää sitä pystyssä niin kauan, et se vähän jähmettyy.”
”Miten monta kättä sä oikein luulet, että mulla on?”
”Tiedä häntä, mutta kai sä Edvin tiedät, että sulla on tomusokeria päässä?”
”Katotaanko, missä sulla on kohta tomusokeria, jos ei toi vittuilu lopu?”
”Edvin! Älä! Sä sotket tän koko rikospaikan!”
”Pojat, pojat”, Timo puuttui puheeseen, ja Edvinin ja Joken kohellus kuulosti rauhoittuvan vähän.
”Hei, mä tiedän, tää tyyppi tässä vois olla poliisi”, Edvin sanoi sitten. ”Onko meillä sinistä kuorrutetta vielä jäljellä? Jokke, tee tästä ukkelista poliisi, jooko?”
”Missäs meidän murhaepäilty muuten on?” Timo kysyi. ”Onko joku jo liimannu sen paikoilleen?”
”Eiks sen pitäny olla sulla?” Jokke kysyi. ”Laita se tonne. Mä ajattelin, et se olis just juoksemassa karkuun, kun tää poliisi tulis täältä näin, ja sanois, että pidätän teidät epäiltynä joulupukin murhasta, teillä on oikeus pysyä vaiti –”
”Joo, mut sit tää olis kuitenki se oikee syyllinen”, Edvin sanoi. ”Tää näin, joka roikkuu täällä.”
”Roikkuu? Siis onko se vetäny ittensä kiikkuun savupiippuun?” Jokke kysyi. ”Ei kai meidän pääepäilty nyt voi olla kuollu? Edvin, mitä tää meinaa?"
”No, se nyt vaan ei pystyny elämään ittensä kanssa, kun oli listiny joulupukin”, Edvin sanoi. ”Jokke muuten, miks helvetissä sä oot laittanu keltasta kuorrutetta tohon maahan? Eihän lumi voi olla keltasta!”
”No tietenki voi”, Jokke väitti. ”Itse asiassa lumi on tosi usein keltasta. Mee vaikka ulos ja kato ite. Sitä paitsi, valkoinen kuorrute on loppu. Sä käytit sen kaiken tohon sun taideteokseen, joten älä mua syytä.”
Silloin Anne päätti tehdä läsnäolonsa tiettäväksi. Hän astui keittiöön vain huomatakseen, että sotku oli vieläkin pahempi kuin hänen lähtiessään, vaikka pojat selvästi olivatkin siivonneet ruokailunsa jäljet pöydältä. Nyt joka puolella oli sen sijaan karkkeja, erivärisiä kuorrutteita ja piparinmurusia, ja koko komeutta peitti paksu kerros tomusokeria. Sitä oli runsaasti myös poikien ja Timon hiuksissa ja vaatteissa.
Piparkakkutalo komeili keskellä pöytää hienosti koristeltuna, mutta siinä oli myös jotain todella erikoista. Pihamaalla oli valkoinen, ruumiin löytöpaikkaa esittävä liitupiirros, ja rikospaikan ympärillä tungeksi erivärisiksi kuorrutettuja piparkakku-ukkoja, joista osalla oli valkoiset, osalla siniset vaatteet. Toisella puolella taloa yksi onneton ukko roikkui savupiipusta lakritsinauha kaulassaan.
”Vai tällanen talo sitten tällä kertaa”, Anne huokaisi ja laski ostoskassinsa lattialle. ”Eli… kuka näistä olikaan se murhaaja?”
”Tää näin”, Jokke sanoi hieman varovaiseen sävyyn ja tökkäsi sormellaan savupiippuun hirttäytynyttä ukkelia. ”Se tosin alkoi heti katua tekosiaan.”
”Niille tulikin sitten vähän erilainen joulu”, Anne huokaisi, istuutui alas ja piirsi pöydän paksuun tomusokerikerrokseen hymynaaman. ”Joulupukin murha näin lähellä aattoa ei ole mikään hyvä juttu.”
Timo otti kaapista joulunpunaisen mukin, asetti sen Annen eteen, kaatoi kahvia ja muisti lisätä vielä maitoakin. Sen jälkeen hän alkoi pyytämättä tyhjentää kauppakasseja, laittoi lantut ja porkkanat liedelle kiehumaan ja vihelteli samalla itsekseen.
Anne ajatteli, että hän oli oikeastaan aika onnekas, ja että hän oli valmis katsomaan läpi sormien moniakin asioita, jos vain hänen miehensä ja poikansa olivat noin onnellisia.
Hän oli valmis elämään jopa sen kanssa, että hänen vaivalla leipomansa piparkakkutalon katossa luki MERRY FUCKING X-MAS, ja sen pihalle oli juuri tapettu joku.
Silloin Anne tuli katsoneeksi poikaansa hiukan tarkemmin. Joken silmät loistivat kuin innostuneella pikkupojalla. Pojan posket hehkuivat hiukan tavallista punaisempina, ja kun hän nauroi ja pudisti tomusokeria Edvinin tummista hiuksista, hän katsoi ystäväänsä aivan tietyllä tavalla.
Edvin vastasi Joken hymyyn täsmälleen yhtä säteilevästi. Hymy sai Edvinin toisinaan aika vakavat, tummansiniset silmät kirkastumaan, ja hänkin näytti hyvin onnelliselta.
Sillä hetkellä Annesta tuntui, että hän oli tullut vahingossa tajunneeksi jotain tärkeää.
