Kuin kuolleelle kirjoittaisi | K-11 | Remus/Sirius

[Sielulintu]

Nimi: Kuin kuolleelle kirjoittaisi
Ikäraja: K-11
Paritus: Remus/Sirius
Haasteet: Kirjehaaste #3
Yhteenveto: Kirjeitä vuosien varrelta.


Kuin kuolleelle kirjoittaisi


12.4. 1982


Sinä olet rikkonut maailman ja vienyt minulta elämän, Sirius Black. Sinun takiasi minä valvon aamu kolmelta liian kirkkaan kattolampun alla ja kirjoitan tyhjiä sanoja. Tyhjiä sanoja tyhjyyteen.

Toivon, että sinäkin olet tyhjä siellä kalterihäkkisi vankina. Sinä pelkäsit aina hiljaisuutta ja merkityksettömyyttä. Sinulle Azkabanin täytyy olla pahimman luokan rangaistus, vaikkei ankeuttajiakaan otettaisi lukuun. Olen vähän vähemmän surullinen ja katkera, , kun ajattelen sitä. Kieroutunutta, eikö?

Minulla on edelleen tallessa ne vaatteet, joita olet jättänyt asunnolleni lojumaan. En pysty heittämään niitä pois. En pysty koskemaan niihin. En halua edes katsoa niitä, enkä ole valmis niitä katouttamaankaan. Elän aaveesi kanssa, enkä pääse siitä eroon. Olisit varmaan tyytyväinen, jos tietäisit.

Sinä tapoit minulta kolme ystävää. Voisit itsekin olla kuollut, mutta et ole. Kunpa olisitkin – voisin sentään surra enkä vihata. Tapoit minutkin, sisältä päin.

Katoa mielestäni. Olet tuhonnut jo tarpeeksi.
R


30.9. 1983


Et ole tehnyt, niin kuin pyysin. Jaan edelleen arkeni aaveesi kanssa. Se ilmestyy uniin. Istun sen kanssa juomassa aamukahvia. Toisinaan melkein puhun sille, kun mieleeni tulee jotakin, minkä haluan sinulle kertoa. Ja sitten muistan, että se on pelkkä aave.

Tämä on kuin kuolleelle kirjoittaisi. Et koskaan saa lukea mitään tästä, ja parempi niin. En kirjoittaisi, ellei parantaja olisi viimeksi Mungossa käydessäni kehottanut jatkamaan, jos hyvältä tuntuu. Tämä ei tunnu hyvältä, mutta ei pahaltakaan, mikä on minun kirjoissani jo varsin hyvä.

En voi käsittää, että heidän kuolemastaan, sinun kuolemastasi, on jo pian kaksi vuotta. Tiedän, että elät yhä. Kysyin tutulta aurorilta, eikä hän hennonut olla kertomatta, vaikkei varmaan olisi saanutkaan. Mutta ei sillä enää oikeastaan ole väliä. Ei millään ole enää oikeastaan kovin paljon väliä.

Leikittelin eilen ajatuksella, että menisin tapaamaan Harrya, sitä ainutta ihmistä, ketä et onnistunut tapattamaan. Mutta sitten ymmärsin, ettei se kannata. Lapsen on parempi kasvaa minua tuntematta. Ihmisen kuori, sen sinä olet minusta tehnyt. Haaveilitko kuolemista ja kärsimyksestä, kun suunnittelit sen kaiken?

Vihaan sinua edelleen.
R


15.2. 1984


Tänään sataa lunta. Olen valvonut puolitoista vuorokautta, käynyt eilen kolmessa työhaastattelussa ja käyttänyt viimeiset sirppini ruokaan. Sinä sanoit aina, että karvainen ongelmani ei estäisi minua saamasta töitä ja elämästä täyttä elämää. Olit väärässä. Miltä tuntuu? Hyvältä varmaankin, sillä eivätkö sinun kaltaisesi ihmiset elä muiden epäonnesta.

Mahdatko koskaan miettiä, mitä James ajatteli tajutessaan, että sinuun luottaminen oli hänen elämänsä kohtalokkain virhe? Mietitkö, miltä Lilystä tuntui, kun hän tajusi kaksinaamaisuutesi? Toivon, että heidän kasvonsa ja syytöksensä täyttävät jokaisen unesi. Haluan, että kuulet heidän huutonsa. Minä kuulen ne usein pitkinä, pimeinä öinä.

Sinähän näit ruumiit, etkö nähnytkin? Hagrid kertoi, että olit siellä. Aioit viedä Harrynkin, eikö niin? Minä näin heidät molemmat. Halusin katsoa, mutta ei olisi pitänyt. Nyt näen heidät mielessäni kuolleina. En halua tietää, kuinka kaikki kävi, mutta tavallaan olisi parempi, että tietäisin. Sitten ei tarvitsisi kuvitella itse. Vihreää valoa, elämästä kuiviin imettyjä ruumiita kaatumassa maahan… Sitähän sinä halusit.

Yhä muistoasi kiroten.
R


11.3. 1986


Edellisestä kirjeestä on jo aikaa. Oletko huomannut, että en koskaan tervehdi sinua, kuten kirjeissä tavataan tehdä. Tai no, tietenkään et ole. Ehkä juuri siksi en tervehdi. Miksi vaivautua, kun kirjeet pinoutuvat yöpöydän laatikkoon.

Voitko kuvitella, että näinä päivinä en ajattele sinua koko ajan. Olet alkanut haipua elämästäni. Ääriviivasi himmenevät ja äänesi heikkenee. Kohta, jos olen onnekas, en näe sinua enää koskaan unissani enkä petollisissa mielikuvissani. Mutta siitä huolimatta olen taas tässä kirjoittamassa. Miksi? Hyvä kysymys. Joskus, harvoin onneksi, mutta kuitenkin, haluaisin jopa tavata sinut.

Tuntuu oudolta tajuta, että se olisi mahdollista. Azkabaniin pääsee toisinaan vierailijoita. Kysyin senkin valmiiksi, vaikka en aio koskaan tulla. Ajatus on silti omituinen. Hengität yhä jossakin. Sydämesi lyö. Ajattelet jotain juuri nytkin, elleivät ankeuttajat sitten ole vieneet sinulta kykyä järjellisiin ajatuksiin.

Myönnän olevani pelkuri. En uskaltaisi kohdata sinua tai sitä, mitä sinusta nykyään on jäljellä. Kun en tiedä, voin kuvitella sinut sellaisena kuin ennenkin. Vihaaminen on helpompaa sillä tavalla. En halua sääliä sinua. En suostu säälimään.

Älkäämme koskaan enää tavatko.
R


25.8. 1993


Olet sitten paennut. En halua ajatella, että liikut vapaudessa, hengität samaa ilmaa ja tallaat samaa maata kuin kaikki muutkin. Olen alkanut vilkuilla olkani yli. Entä jos seisot nytkin kadulla ikkunan alla, piilossa varjoissa. Entä jos odotat tilaisuuttasi? Ehkä haluat tappaa minutkin, ehkä haluat puhua. En ole varma, kumpaa pelkään enemmän. Puhumista varmaankin. Se tuntuisi pahemmalta.

Ne näyttivät kuvasi lehdessä. En ollut tunnistaa sinua. Sentään nämä vuodet ovat jättäneet sinuun jälkensä. Jokin osa minusta kuvitteli aina, että olisit immuuni Azkabanillekin. Jos joskus pääsisit ulos, kävelisit sieltä vapauteen petollisesti hymyillen. No, niin ei ollut, ja hyvä niin.

Luin kesällä erästä kirjaa. Siinä väitettiin, että sopivat olosuhteet voivat saada melkeinpä kenestä tahansa esiin puolia, joita ei uskoisi mahdollisiksi. Mitkä olivat sinun olosuhteesi? Mikä sinut sai valitsemaan niin? Mitä tapahtui ja milloin? En suostu uskomaan, että kaikki ne vuodet olisivat olleet valhetta. Se olisi liian julmaa. Melkein haluaisin kuulla tarinasi, mutta vain melkein. Entä jos mitään hirvittävää tarinaa ei olekaan? Jos vain päätitkin, että toinen tie on helpompi, turvallisempi, kannattavampi… En halua tietää.

Pysy kaukana minusta!
R


3.7. 1994


Hei
Tuntuu aivan käsittämättömältä, että voin taas kirjoittaa sinulle. Tai no, jos ollaan rehellisiä, olen kyllä kirjoittanutkin näiden kolmentoista vuoden aikana, mutta niitä kirjeitä en ole lähettänyt. Tietäisitpä, miten onnellinen olen siitä, että voit oikeasti lukea tämän ja ehkä vastatakin.

Muista olla varovainen. Et saa lähettää vastausta tämän pöllön mukana. Se olisi liian riskialtista. Äläkä missään nimessä kerro, missä olet.

Miten voit? Toivon, että löydät jostakin paikan, jossa voit elää edes jokseenkin rauhassa. Nämä vuodet, ne ovat olleet raskaita minullekin, mutta en voi edes kuvitella, millaisia ne ovat olleet sinulle. Yritä levätä. Pidä itsestäsi huolta.
R


21.7. 1994


Hei
Rauhoitu. Kaikki on hyvin. Olen mennyt paikkaan, jossa on lämmintä ja paljon aurinkoa. Vastapainoa Azkabanin vuosille. Olen jopa ruskettunut vähän. Viimeksi, kun näin peilin, en mielestäni muistuttanut ihan niin paljon ruumista kuin edellisellä kerralla. Se on varmaankin parannus.

Herätit uteliaisuuteni. Tavallaan kiinnostaa, mitä ole näinä vuosina kirjeisiisi kirjoitellut, mutta ehkä parempi, että en tiedä. Mitä nyt yleensä kirjoitetaan entiselle ystävälle, jota luullaan murhaajaksi? Muutin mieleni. En missään nimessä halua tietää. Mutta hauska kuulla, että olen ollut mielessäsi. Sinäkin olet ollut minun mielessäni, usko pois.

Jälleen tapaamisiin
S


25.12. 1994


Hyvää joulua
Anteeksi, että en ole uskaltanut kirjoittaa sinulle enempää. Sinut tuntien olen nimittäin varma, että olet viimeaikaisten tapahtumien vuoksi tullut taas pohjoiseen. En halua riskeerata mitään liian tiuhalla kirjeenvaihdolla. Mutta jouluisin lentää paljon pöllöjä viemässä kortteja ja lahjoja joten eiköhän yksi huolella sinetöity kirje pääse turvallisesti perille.

Olet oikeassa. Et todellakaan haluaisi lukea sitä kaikkea, mitä olen sinulle tullut kirjoittaneeksi. Oikeastaan häpeän sitä kaikkea melkoisesti, mutta siinä tilanteessa niiden kirjoittaminen auttoi.

Hyvä kuulla, että olet voinut paremmin. Toivottavasti voit edelleen. Jos olet palannut pohjoiseen, en halua ajatellakaan, miten selviydyt kylmyydestä. Kutsuisin sinut tänne, jos uskaltaisin. Jatka itsestäsi huolehtimista. Harrykin toivoisi sitä.

Rakkaudella
R


26.12. 1994


Hyvää joulua
Olet oikeassa. Olen palannut, mutta en kerro tarkemmin minne. Huomaatko, että käytän järkeä? Ja kyllä, olen yhä elossa ja voin tilanteeseen nähden oikein hyvin. En viitsi väittää, etteikö välillä tulisi vähän kylmä, mutta on sitä pahemmastakin selvitty.

Nyt aion olla riskejä ottava idiootti, kuten sinä sanoisit. Haluan tavata kanssasi. Haluan päästä kysymään, miten sinulla menee, enkä tarkoita mitään kirjettä, vaan todellista, pitkää keskustelua. Toivon, uskon ja luotan, että se sopii sinulle. Ensisuudelmamme seitsemäntenätoista vuosipäivänä auringon laskiessa sen rakennuksen takana, jossa ennen vietimme täysikuuta.

Tapaamistamme odottaen
S


14.7. 1996


Kirjoitan sinulle vielä viimeisen kirjeen. Tämän jälkeen lopetan, sillä tällä kertaa on oikeasti aika sanoa hyvästi, tai ehkä näkemiin. En löydä sanoja. Miten voi kuvata surua, joka uhkaa nielaista kokonaisena. Mutta silti nyt on helpompi hengittää kuin aikanaan sinun lojuessasi telkien takana. Nyt en jaa elintilaa aaveesi kanssa. Olet jatkanut eteenpäin. Minäkin yritän, yritän oikeasti.

On tavattoman julmaa, että saimme toisemme takaisin, ja heti sen jälkeen kuolema repii erilleen. Jatkat elämääsi muistoissa, totta kai, mutta tietenkään se ei ole sama asia. Muistot ovat kauniita, enimmäkseen, mutta kun tietää, ettei niitä enää voi tulla lisää…

usein mietin, että miksi. Vaikka tämä on helpompaa kuin silloin ennen, silloin kun olit kuollut vain mielessäni, välillä on silti vaikeaa hyväksyä tätä kaikkea. Miksi-kysymykset ovat tietenkin turhia. Ei tällaisiin asioihin ole vastauksia, ei minun mielestäni ainakaan.

Joskus leikin ajatuksella, että livahtaisin ministeriöön. Hiipisin alas salaperäisyyksien osastolle ja selvittäisin tieni sen pyörivien ovien sokkelon läpi, sinne, missä katosit verhon sille puolen. Voisin raottaa sitä, vähän vain. Mutta tietenkään se ei toimisi. Minun pitäisi astua läpi, jotta näkisin sinut. Joinakin päivinä ajatus houkuttelee. Sitten kuvittelen, mitä sinä sanoisit, jos tulisin sinne nyt. Pitäisit minulle elämäni läksytyksen ja syystäkin.

Tonks tuli juttelemaan minulle eilen. Hänen rakkautensa on viatonta, puhdasta ja raikasta, mutta vielä ei ole sen aika. Vanhan haavan on ensin arpeuduttava, edes vähäsen. En halua päästä sinusta yli, mutta sinä käskisit jatkaa eteenpäin. Ehkä teenkin vielä niin, mutta en aivan vielä.

Kunnes jälleen tapaamme
R

[valokki]

Huh, en oikein edes tiedä, mistä aloittaisin. Mulla on tietynlainen viha-rakkaussuhde angstisiin tarinoihin ja onnettomiin loppuihin, koska ne käyvät mun herkälle sydämelle mutta ovat usein myös todella kauniita ja koskettavia. Samaisilla sanoilla tätäkin fikkiä kuvailisin; tässä oli paljon koskettavia ja pysäyttäviä kohtia, tämä todella osui jonnekin syvälle ja lopussa huomasin, että tämä nostatti ihan pari kyyneltäkin silmäkulmiin.

Tapoit minutkin, sisältä päin.

Jaan edelleen arkeni aaveesi kanssa. Se ilmestyy uniin. Istun sen kanssa juomassa aamukahvia. Toisinaan melkein puhun sille, kun mieleeni tulee jotakin, minkä haluan sinulle kertoa. Ja sitten muistan, että se on pelkkä aave.

Ensisuudelmamme seitsemäntenätoista vuosipäivänä auringon laskiessa sen rakennuksen takana, jossa ennen vietimme täysikuuta.

Minun pitäisi astua läpi, jotta näkisin sinut. Joinakin päivinä ajatus houkuttelee. Sitten kuvittelen, mitä sinä sanoisit, jos tulisin sinne nyt. Pitäisit minulle elämäni läksytyksen ja syystäkin.

Tonks tuli juttelemaan minulle eilen. Hänen rakkautensa on viatonta, puhdasta ja raikasta, mutta vielä ei ole sen aika. Vanhan haavan on ensin arpeuduttava, edes vähäsen. En halua päästä sinusta yli, mutta sinä käskisit jatkaa eteenpäin. Ehkä teenkin vielä niin, mutta en aivan vielä.

Kunnes jälleen tapaamme
R

Oikeasti olisi pitänyt lainata tämä tarina ihan alusta loppuun, sillä tämä oli mun mielestä niin kauniisti ja taidokkaasti kirjoitettu kokonaisuudessaan, mutta tässä silti muutama kohta, jotka osuivat itseeni kaikkein kovimmin. Olit hienosti rakentanut kirjeiden avulla tälle tarinalle aikajanan, joka jakautui selvästi kolmeen eri vaiheeseen. Alkupuoli oli todella vaikeaa ja raskasta aikaa Remukselle, kun hän kuvitteli ystävänsä (ja rakastajansa) pettäneen hänet ja heidän läheisimmät ystävänsä. Kuvailit upeasti Remuksen kokemaa tyhjyyttä, jonka hänen ystävänsä, Sirius ja Siriuksen petos olivat häneen jättäneet, kuinka vaikeaa oli päästää irti ja kuinka vaikeaa oli tajuta, ettei oikeasti ollut tuntenutkaan lainkaan jotakuta, joka oli itselle todella tärkeä ja läheinen.

Toinen osio, jossa Sirius oli karkuteillä ja jossa totuus oikeasta petturista paljastui, oli täynnä lämpöä, rakkautta ja iloa. Tietenkin mukana oli myös pelkoa, kun Sirius oli edelleen karkuteillä, mutta toivo oli selvästi saanut molemmat taas elämään. Ja mikä parasta, nyt Sirius oli siellä kirjeiden toisessa päässä ihan oikeasti, vaikkakin vain lyhyen ohikiitävän hetken. Siriuksen ensisuudelmaviittauksessa tuntui vähän siltä kuin veistä olisi käännetty haavassa, kun osasi jo ennakoida, miten tarina heidän kohdaltaan todennäköisesti päättyisi.

Viimeinen kirje taas oli sellainen, jonka olisin voinut lainata kokonaisuudessaan, se oli niin kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu. Remuksen vertaus Siriuksesta hänen oman elämänsä aaveena oli todella hieno ja hänen pohdintansa siitä, kuinka paljon vaikeampaa Siriuksesta oli yrittää päästä yli silloin, kun tämä oli vain hänen mielensä sisällä aave. Eihän tämä viimeinenkään kirje mitenkään hirveän toiveikas ollut, mutta Remuksella oli silti selkeä pyrkimys yrittää päästä eteenpäin elämässä. Vaikka Sirius olikin nyt poissa, oli Remus saanut tietää totuuden ja sen, että hän oli ihan oikeasti tuntenut Siriuksen. Remuksella oli myös selvästi kaipuu Siriuksen luo, mutta jollain tavoin hän tuntui tekevän hiljalleen rauhaa sen kanssa, että vielä ei ollut hänen oma aikansa mennä, ja että hän kyllä vielä joskus kohtaisi Siriuksen. Tuntui, että loppua lukiessa tunteet ja ajatukset omassa päässä poukkoilivat sinne tänne, kun Remus koittaa jättää jäähyväisiä Siriukselle ja päästä tästä yli (ja alkaa puhua myös Tonksista orastavasti mahdollisena tulevaisuuden kumppanina, mikä oli äärimmäisen vihlaiseva mutta hieno viittaus) ja oma mieli vain huutaa eieieieiei, koska tietenkin haluaisi Remus/Siriuksen olevan se ultimaattinen the pari, joita ei mikään koskaan erota, mutta samalla tietenkin toivoisi myös Remuksen elävän elämäänsä eteenpäin ja kokevan rakkautta ja onnenhetkiäkin.

Kiitos valtavan paljon tästä riipaisevan kauniista tarinasta! ♥ Sait mussa aikaan sellaisen tunteiden sekamelskan, että niiden sulattelussa meneekin varmaan loppuilta/-yö.

[mursuhilleri]

Hyvää iltaa ja onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta! Myönnän, että oon vilkuillut tätä ficciä vähän sillä silmällä jo pitkään, mutta oon ihan super huono nykyään lukemaan mitään niin on ollut vaikea tarttua ihan lukeakseen. Kuitenkin tässä tuo kirje-elementti kiehtoi niin paljon, että nyt oli pakko tulla lukemaan nimenomaan juuri tämä ficci näiden arpajaisten puitteissa!

En oikeastaan ikinä lue, enkä kirjoita angstia, mutta angstille on kyllä paikkansa tässä maailmassa ja sitä on kiva lukea aina silloin tällöin. Voi hyvä luoja kun tämä alkoi tuolla Remuksen katkeralla fiiliksellä Siriusta kohtaan, sitten he saivat taas toisensa ja olivat onnellisia, kunnes Sirius meneekin kuolemaan. Oikeasti elän niin hattaramaailmoissa ficcien kanssa, että kukaan hahmo ei koskaan kuole ja kaikki on onnellisia elämänsä loppuun asti, että en yhtään osannut odottaa, että tämä päättyykin canonin mukaisesti ja Sirius kuolee

Tää oli ihan super tunteikas ja kaunis teksti! Upealla tavalla riipaiseva ja surullinenkin. Kuvasit hienosti Remuksen tunteita eri vaiheissa. Niin kuin valokkikin sanoi tuossa aiemmin, niin tässä oli selkeästi kolme eri elämänvaihetta ja ne nitoutuivat hienosti kivaksi kokonaisuudeksi!

Tuo Remuksen viimeinen kirje edesmenneelle Siriukselle oli mun suosikki, se oli niin riipaiseva! Kun Remus tietää, että Sirius haluaisi hänen menevän eteenpäin elämässä, mutta ei ole vielä valmis kuitenkaan.

Tonks tuli juttelemaan minulle eilen. Hänen rakkautensa on viatonta, puhdasta ja raikasta, mutta vielä ei ole sen aika. Vanhan haavan on ensin arpeuduttava, edes vähäsen. En halua päästä sinusta yli, mutta sinä käskisit jatkaa eteenpäin. Ehkä teenkin vielä niin, mutta en aivan vielä.

Tää oli niin koskettava ja upea kohta! Taitavasti kirjoitettu.

Kiitos tästä tekstistä, on ihan tosi virkistävää välillä poistua sieltä omalta mukavuusalueelta ja löytää tällaisia helmiä luettavaksi!

[Vlad]

Tää oli musta ihan mielettömän hieno teksti. Oon lukenut tän nyt jo useamman kerran, koska aina haluan palata tämän pariin makustelemaan, vaikka tämä riipaiseva onkin.

Alkupään kirjeissä paistaa mun mielestä hienosti läpi se, kuinka Remus uskoo Siriuksen olevan petturi. Se kaikki viha (ja suru) siitä paistaa läpi jokaisesta kirjeestä ja niiden jokaisesta tunteita täyteen pakatusta rivistä. Sirius/Remus on mulle semmoinen koti, että sinne on ihana aina palata, vaikkakin harvemmin sitä olen lukenut - ja tässä oli mun mielestä kyllä ihan ehdoton helmi tässä parituksedsa.

Wää, en mä osaa ees kommentoida mitenkään, kun sydän on niin pakahtunut tästä ihanuudesta. Riipaiseva teksti, mutta niin ihana ❤️

Se riemu (ja helpotus), kun Sirius ei olekaan petturi on melkein sydäntäsärkevää, etenkin kun se vain lopulta vaihtuu suruksi, kun Sirius kuolee ja Remus kirjoittaa viimeisen kirjeensä. Se, että tässä on kolme elämänvaihetta, jotka kuitenkin muodostavat yhden, yhtenäisen kokonaisuuden on ihan mielettömän hienoa.

Woah, tää on kyllä ehdottomasti yksiä niistä ficeistä, jotka onnistuu tekemään muhun lähtemättömän vaikutuksen. Mulla ei ole lainata mitään lempparikohtaa, koska saisin lainata vaan koko tekstin. Tää oli ihana. Tykkäsin ihan hirveästi, kiitos ❤️

[rosiee]

Tän lukeminen oli suoranaista tunteiden vuoristorataa. Se alun tuska ja viha, keskivaiheen lämminhenkisyys ja lopun suru ja epätoivo. Erityisesti viimeinen kirje oli koskettava jo siksikin, että pystyin samaistumaan moniin sen tunteisiin omakohtaisten kokemusten kautta.

Kiitos tästä upeasta tekstistä, rankoista aiheistaan huolimatta sitä oli nautinnollista ja inspiroivaa lukea.