Title: Vähän kevättä rinnassa
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Boku no Hero Academia
Pairing: yksipuolinen (?) Aizawa Shouta (Eraser Head)/Yamada Hizashi (Present Mic)
Genre: Kouluarkeilu & ensi-ihastushöpöily
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäissarja hahmoineen kuuluu Horikoshi Kouheille, minä vain lainailen. Rahaa en tämän tarinan kirjoittamisesta ole saanut yhtään.
Summary: Ystäväänsä Shoutaan ihastunut Hizashi yrittää selvitä koulupäivästään.
A/N: Tämä fici on syntymäpäivälahja rakkaalle ystävelleni
Maissinaksulle ♥ Lupaamani yllärijatkiksen saat myöhemmin, se vain vaatii ihan turkasen paljon lisätyötä vielä ennen kuin viitsin alkaa sitä julkaista, mutta toivottavasti reilut parituhatta sanaa Eraseria ja Miciä maittaa myös!
Sain inspiraation tähän alun perin Sam Cooken
What a Wonderful World -kappaleesta, kun mieleeni tuli sitä kuunnellessa teini-ikäinen Eraseriin ihastunut Mic, jonka mielestä kaikki rakastuneena ihanaa
Siitä tämä sitten lähti kehittymään.
Vähän kevättä rinnassa
Sen viikonlopun aikana Hizashi viimein ymmärsi, mikä hänen vatsassaan oli kipristellyt viimeisimpien viikkojen aikana. Hän oli pohjattoman ihastunut, ehkä jopa rakastunutkin luokkatoveriinsa ja hyvään ystäväänsä Shoutaan. Heistä oli tullut viime aikoina aina vain läheisempiä, eikä Hizashi voinut olla ajattelematta tätä silloinkaan, kun he eivät viettäneet aikaa yhdessä, ja silloinkin kun he olivat yhdessä, hänen vatsassaan lepatteli olemattomia perhosia ja mieli oli höyhenenkevyt. Kaikki ennen kovin tylsätkin asiat tuntuivat nyt hauskoilta. Hymyilytti, ihan koko ajan.
Rakastuneena oli oikeastaan tosi mukavaa.
”Mikäs sinua noin virnuiluttaa?” Shouta kysyi kulmat tuttuun tapaan kurtussa, kun he maanantaina taas kohtasivat koulun pihalla.
”Eikös sitä saa muka hymyillä, jos on iloinen?” Hizashi kysyi olkiaan kohauttaen. Hitto kun Shouta näyttikin suloiselta sillä lailla otsa rutussakin.
”Mikä sinut sitten noin iloiseksi tekee?”
Hizashi tiesi, ettei voisi kertoa totuutta, ei ainakaan vielä. Niinpä hän kohautteli olkiaan uudestaan. ”Ei ehkä mikään erityisemmin. Onpahan vain hyvä tunne tästä päivästä. Aurinkokin paistaa niin ihanasti”, hän sanoi luoden katseen lähes pilvettömälle taivaalle. ”Ehkä minulla on vähän kevättä rinnassa.”
Shouta kurtisti kulmiaan entisestään. ”Nyt on lokakuu.”
”
So what? Kevät on minulle enemmänkin mielentila kuin pelkkä vuodenaika.”
Shouta tuhahti hiljaa muttei heittänyt takaisin yhtäkään vinoilevaa kommenttia. Sen sijaan hän lähti talsimaan kohti koulurakennusta, jotta he ehtisivät ajoissa viikon ensimmäiselle oppitunnille. Hizashi seurasi häntä jokusen askeleen taaempana ja samalla ihaili mielessään ystävänsä siluettia takaapäin. Tämän olkapäät olivat lysyssä ja mustat hiukset sekaiset ja melko hoitamattoman näköiset, mutta hänen mielestään se näky oli mitä hurmaavin, niin tuttu ja rakas.
Hizashi olisi hyvinkin voinut ihastella Shoutaa koko matkan luokkaan asti, mutta hänen aikomuksensa keskeytyi äkisti, kun hänen eteensä ilmestyi kuin tyhjästä lampputolppa, johon hän sitten törmäsi. Lamppu oli tietysti jököttänyt koko ajan paikallaan siinä missä aina ennekin, ja Hizashi oli itse kävellyt sitä päin, kun oli ollut liian keskittynyt ajattelemaan Shoutaa ja tämän ihanuutta.
Kovan kumahduksen takaansa kuultuaan Shouta pysähtyi ja käännähti ympäri. Hän katseli nenäänsä pitelevää Hizashia hetken sanomatta mitään ja tyytyi pudistamaan päätään.
”Aurinko se sinua sokaisi?” hän kysyi sitten ojentaessaan ystävälleen taskustaan löytämäänsä nenäliinapakettia, kun oli huomannut verivanan tämän kasvojen edessä olevan käden sormien välissä.
Hizashi vain naurahti hieman vaivaantuneesti ja otti vastaan toisen tarjoaman nenäliinan. Verenvuoto ei onneksi ollut niin runsasta kuin hän oli hetken ehtinyt pelätä, vaikka se onnistuikin hetkessä tahrimaan hänen kätensä.
”Ja nyt pidät silmät auki ja katseen menosuunnassa”, Shouta tokaisi, kovasta äänensävystään huolimatta hyvää tarkoittaen. ”Vai pitääkö sinut ihan taluttaa luokkaan asti?”
Hizashin olisi tehnyt mieli vastata, että pitäisi, mutta sen sijaan hän pudisti päätään ja vakuutti selviävänsä perille asti ilman apuakin. Eihän hän ihan toimintakyvytön ollut, vaikka hänen rintansa olikin suorastaan tulvillaan kevättä ja mielensä täynnä Shoutan tummia silmiä, sotkuista tukkaa ja matalaa, laiskaa ääntä.
Luokan ovelle asti Hizashi selvisi ilman uusia haavereita, vaikka hän kompuroikin portaissa muutaman kerran keskityttyään ehkä pikkuisen liikaa katselemaan Shoutan takapuolta sen sijaan, että olisi kiinnittänyt huomiota omiin askeliinsa. Hänen todella pitäisi skarpata, jos halusi selvitä aamun lukuaineistakin kutakuinkin vaurioitta. Hän ei kuitenkaan vielä ehtinyt edes aloittaa, kun jo heti luokan sisään astuessaan törmäsi yhteen oppilaaseen, joka oli juossut suoraan päin häntä katsomatta kunnolla menosuuntaansa. Vaikka törmäys oli kaikkea muuta kuin mukava kokemus, ei se onneksi oikeastaan sattunut, minkä lisäksi Hizashi oli salaa pikkuisen iloinen siitä, ettei ollut sinä päivänä koulussa ainoa, jolla oli haasteita keskittyä katsomaan oikeaan suuntaan.
Luokkahuoneessa Hizashi ja Shouta istuivat vierekkäisillä pulpeteilla, mikä oli samaan aikaan hyvä että huono asia. Hyvä siksi, ettei Hizashi näkisi ystäväänsä opettajan suuntaan katsoessaan, ja huono siksi, että nyt hänen teki mieli koko ajan vilkuilla sivulleen. Hitto miten sievältä Shoutan sivuprofiilikin näytti. Sitä hän mieluummin katselisi oppitunnista toiseen liitutaulun – tai opettajan naamataulun – sijaan.
Heidän ensimmäinen tuntinsa oli englantia ja alkoi sillä, että he saivat viimeviikkoiset pistokokeensa takaisin. Pistemääränsä nähtyään Hizashi tiesi, että hänen pitäisi olla pettynyt itseensä, sillä tulos oli selvästi huonompi kuin mitä hän olisi voinut itseltään odottaa, olihan englanti hänen vahvimpia aineitaan koulussa. Hän muisteli hetken edellisen viikon koetilannetta, ja kun hän näki mielessään itsensä piirtelemässä paperinreunaan sydämiä ja haaveilemassa Shoutasta, hän ei yhtään ihmetellyt sitä, että kokeen lopullinen pistemäärä oli suorastaan surkea. Häntä se ei kuitenkaan harmittanut kuin vain teoriassa, sillä sisimmässään hän koki olevansa yhä aivan yhtä iloinen kuin hetkeä aiemminkin, kun oli tavannut Shoutan koulun pihalla.
Päätöksensä hyvin mielessään Hizashi pinnisteli aamun oppituntien aikana tosissaan, että pystyisi edes kohtalaisesti keskittymään opetukseen sen sijaan, että unohtuisi ajattelemaan Shoutaa ja sitä, miten suloinen tämä oli äkäisenäkin, miten tämän kurittomat, takuille taipuvat hiukset olivat todellisuudessa ihanan pehmeät, ja miten paljon hän halusikaan pitää tätä kädestä, halata ja suudellakin… Huomattavasti useammin kuin kerran opettajat joutuivat hyvä ettei kirjalla päähän läimäisemällä palauttamaan hänet takaisin maan pinnalle. Ja sitten hän taas pysyi hetken ajan kartalla siitä, mistä tunnilla ylipäätään edes puhuttiin, kunnes alkoi uudelleen lipua omiin haavemaailmoihinsa.
”Vieläkö sinulla on hyvä tunne tästä päivästä?” Shouta kysyi aamun tuntien jälkeen, kun oli nähnyt Hizashin koetuloksen. Huonot arvosanat, opettajien tuomitsevat katseet sekä lamppuihin ja muihin ihmisiin törmäily eivät ainakaan hänen mielestään luvanneet mitään hyvää.
”Itse asiassa on”, tämä vastasi. Tekihän pelkkä Shoutan läsnäolokin päivästä heti suorastaan täydellisen. ”Tehtäisiinkö muuten tänään jotain yhdessä koulun jälkeen? Voitaisiin käydä vaikka hampurilaisilla.”
”Mmm.” Shouta mumisi jotain niin, ettei siitä saanut mitään selvää. ”Vaikka”, hän myöntyi sitten.
”Harmi vain, kun Oboro on kipeä”, Hizashi puheli, mutta samaan aikaan hän ajatteli, että oli mukava käydä hampurilaisilla ihan kahdestaankin. Silloinhan oli melkein kuin he olisivat treffeillä, vaikka sitä ajatustaan hän ei Shoutalle kertoisikaan.
”Mennäänkö sitten joku toinen kerta?”
”Ei!” Hizashi vastasi nopeasti. ”Mennään uudestaan sitten kun Oborokin on taas terve.”
”Miten vain. Nyt on kuitenkin vasta lounasaika. Tule, mennään katsomaan mitä on tarjolla.”
”Tulossa ollaan!” Hizashin vatsassa kipristeli nyt muutenkin kuin vain ensirakkauden huumasta.
Heidän saavuttuaan ruokalaan hän kuitenkin sai todeta, että nälälle ei olisi kovinkaan kummoista helpotusta luvassa. Lounaaksi tarjottiin keitetyn riisin lisäksi tofulla ja kasviksilla höystettyä vaaleaa currykastiketta, jota hän syvästi inhosi. Pelkkä keitoksen hajukin sai yleensä hänet voimaan pahoin.
”Kyllä taitaa hampurilaiset maistua tänään poikkeuksellisen hyviltä”, Shouta tuumasi nähtyään ruokalistan, sillä hänkin tiesi, miten paljon Hizashi inhosi sinä päivänä tarjolla olevaa currya.
”Joo”, toinen tyytyi nyökkäämään. Se koulupäivä mentäisiin pitkälti pelkän riisin – ja tietysti rakkauden – voimalla.
Mutta vaikka tarjolla olikin Hizashin inhoamaa ruokaa, lounastunti itsessään ei ollut yhtään sen hullumpi, viettihän hän sen yhdessä Shoutan kanssa. Hän sai ihan luvan kanssa katsella tämän tummiin silmiin ja onnistui muutaman kerran saamaan tämän tyrskähtelemään pidätetystä naurusta. Niin, kyllä se lounastunti oli sittenkin suorastaan erinomainen.
Hitto miten kaunis Shouta olikaan naurua pidätellessään.
**
Lounaan jälkeen iltapäivällä heidän lukujärjestyksessään oli vuorossa sankarikurssin käytännön opintoja. Niistä Hizashi yleensä piti paljon siinä missä muutkin heidän luokallaan, olihan heillä kaikilla tavoitteena valmistua koulusta päteviksi sankareiksi, ja kyllä tositoiminta aina luokkahuoneessa istuskelun voitti. Hizashi oli silläkin kertaa tunnista innoissaan, vaikka laihanpuoleiseksi jäänyt lounas heikensikin hänen muutenkin jo koetuksella olevaa keskittymiskykyään entisestään. Nyt hän ei todellakaan voisi enää ajautua ajattelemaan Shoutaa ja kaikkea sitä, mistä tässä niin paljon piti. Helppoa se ei tosin olisi.
Oppitunnin tarkoitus oli teoriassa todella yksinkertainen. Heidän tehtävänään oli löytää ja pelastaa siviilejä esittävät robotit kaupunkia esittävässä harjoituskentässä sekä pysäyttää vastaan taistelevat vihollisrobotit mahdollisimman nopeasti. Käytännössä tehtävä oli paljon monimutkaisempi, varsinkin kun he eivät tienneet, missä pelastettavat siviilirobotit olivat tai millaisia vihollisrobotteja heillä olisi vastassa. He joutuisivat myös kaikki aloittamaan pelastustehtävän eri puolilta kenttää, koska tositilanteessakin sankarit usein saapuivat paikalle tietämättä etukäteen, keiden kanssa voisivat liittoutua. Yksin aloittaminen sopi kyllä Hizashille erinomaisesti siinä mielessä, ettei hän silloin voisi unohtua tuijottamaan Shoutan perään, mikä toivon mukaan auttaisi hänen keskittymiskykyään.
Niin, Shouta… Pelkkä ajatuskin tästä sai Hizashin hymyilemään höperösti. Oli ihanaa olla rakastunut, vaikka se oppitunneilla keskittymistä vähän haittasikin.
Paikka, josta hän aloitti tunnin pelastustehtävän, oli kapea kuja kahden korkean rakennuksen välissä. Hän käveli varovasti kadunkulmaan hahmottaakseen sijaintinsa paremmin. Paikka vaikutti melko syrjäiseltä, oli hiljaista. Hän kuuli kauempaa räjähdysten ääniä, joiden oletti lähtevän vihollisroboteista. Koska hän ei nähnyt tai kuullut mitään muutakaan, joka voisi ohjata häntä pelastustehtävän pariin, hän lähti liikkumaan äänten suuntaan tarkkaillen kuitenkin samaan aikaan ympäristöään sivusilmällä. Sankareiden piti aina olla tietoisia siitä, mitä heidän ympärillään tapahtui.
Hetken aikaa eteenpäin kuljettuaan Hizashi huomasi edessäpäin ensimmäiset robotit, jotka parhaillaan hajottivat kerrostaloa muistuttavan korkean rakennuksen ikkunoita ja ovia oletettavasti pyrkimyksenään päästä sisään. Hän pysäytti askeleensa ja vetäytyi kulman taakse piiloon, jotteivät robotit vain huomaisi häntä ja kohdistaisi seuraavia iskujaan suoraan häneen. Opettaja ei ollut kertonut heille etukäteen, millaisia voimia vihollisroboteilla oikein oli, koska eiväthän sankarit sellaisia tietoja tosielämässäkään saaneet, ja niinpä hän päättikin hetken aikaa seurata niiden toimia ja yrittää samalla päättää, mitä itse seuraavaksi tekisi. Ehkä hän pystyisi tuhoamaan tai ainakin vioittamaan robotteja äänioikkunsa avulla. Kaikista mieluiten hän kuitenkin liittoutuisi ensin jonkun luokkatoverinsa kanssa.
Melkein heti niin ajateltuaan hän huomasi pari muuta oppilasta, jotka hyökkäsivät robotteja kohti oikuillaan. Ilma oli sakeanaan savua ja ilmassa sinkoilevia metallinkappaleita. Taistelu oli kuitenkin ohi hetkessä, sillä robotit näyttivät olleen lähinnä hidasteena tai hämäyksenä eivätkä heidän varsinainen kohteensa tai edes vihje oikeaan suuntaan. Sen ajatuksen turvin Hizashi uskalsi lähteä juoksemaan kohti luokkatovereitaan, jotta voisi jatkaa pelastustehtävää yhdessä näiden kanssa.
”Hei! Idou-kun! Asada-chan!” hän huusi tavallista ääntään käyttäen. ”Odottakaa!”
Molemmat käännähtivät Hizashin suuntaan kuultuaan nimensä ja huiskauttivat kättään tervehdykseksi. Yhtäkkiä Asadan käsi kuitenkin pysähtyi ja hänen silmänsä suurenivat.
”Yamada-kun!” hän huusi. ”Varo!”
Varoitus tuli kuitenkin liian myöhään. Hizashi ei itsekään tiennyt, mikä häneen osui.
Seuraavan kerran, kun hän tuli tajuihinsa, hän huomasi tuijottavansa valkoiseen kattoon. Hänen päätään jomotti ikävästi, mutta muuten hänen olonsa oli jopa yllättävän hyvä, kuin hän olisi juuri herännyt oikein mukavilta päiväunilta. Hän katseli hieman ympärilleen ja tunnisti melkein heti paikan terveydenhoitajan huoneeksi, jonka hoitopedillä makasi.
”No niin, tulithan sinä taas tolkkuihisi”, Recovery Girl totesi lempeästi, kun hänen katseensa kohtasi Hizashin kanssa ”Saitkin melkoisen iskun suoraan päähäsi.”
”Mitä oikein tapahtui?” Hizashi kysyi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi ja miten oli terveydenhoitajan huoneeseen päätynyt.
”Luokkatovereidesi mukaan päällesi putosi robotti teidän sankarioppituntinne aikana. Mutta miten sinä siinä oikein onnistuit, siihen minä en osaa vastata”, Recovery Girl selitti. ”Olet kyllä hetkessä taas kunnossa, mutta pidän sinut täällä koulupäivän loppuun asti tarkkailussa varmuuden vuoksi. Päävammat osaavat olla melkoisen arvaamattomia. Verensokerisikin oli melko alhainen.”
”Selvä”, Hizashi tyytyi nyökkäämään.
Nyt kun hän oli kuullut, miksi oli parhaillaan terveydenhoitajan tarkkailtavana, hän pystyi täydentämään mielessään oppitunnin tapahtumat. Hän oli nähnyt Idoun ja Asadan ja näitä lähestyessään hänen päälleen oli pudonnut vihollisrobotti, jonka jompikumpi oli mitä todennäköisemmin hetkeä aiemmin singonnut ilmaan taistelun tuoksinassa. Ilmeisesti siitä Asada oli yrittänyt häntä varoittaakin. Koko asian muistelu samaan aikaan nauratti mutta myös vähän hävetti Hizashia. Miten hän olikin antanut keskittymisensä herpaantua sillä tavalla? Sen hän olisi voinut ymmärtää itseltään, jos olisi nähnytkin Shoutan taistelemassa, mutta nyt ei ollut kyse edes siitä!
Ja sitten hänen ajatuksensa olivat taas kerran täynnä vain ja ainoastaan Shoutaa ja tämän tummia silmiä, lämmintä olemusta ja tyyntä ääntä, ja hänen sydämensä oli ihan pakahtua keväästä. Häntä hymyilytti niin että suupieliin sattui.
”Yamada-kun? Onko kaikki hyvin?” Recovery Girl kysyi näyttäen lievästi huolestuneelta. ”Koskeeko sinua johonkin?”
**
Hizashi ilahtui suuresti, kun huomasi koulupäivän päätteeksi Shoutan jääneen häntä odottamaan. Samassa hän muisti, että hehän olivat sopineet menevänsä yhdessä hampurilaisille, mikä teki hänet entistäkin iloisemmaksi.
”En tajua, mikä sinua yhä oikein hymyilyttää”, Shouta totesi, kun Hizashi saapui hänen luokseen. ”Mitä nyt olen sivusta seurannut, niin sinulla on ollut tänään suurin piirtein huonoin mahdollinen koulupäivä.” Hän – niin kuin koko muukin heidän luokkansa – oli tietoinen siitä, mitä sankaritunnilla oli tapahtunut.
”Ei se nyt niin kamala ole ollut”, Hizashi naurahti.
”Ai ei vai?” Shouta kysyi toista kulmaansa kohottaen. ”Sanoisin kyllä, että aamuinen tunteesi tästä päivästä meni pahemman kerran metsään.”
”Mutta eihän tämä päivä ole vielä edes ohi! Vaikka mitä ihanaa voi tapahtua!”
”Kuten…?”
Hizashi ei sanonut ääneen yhtäkään esimerkkiä, vaikka mielessään hänellä oli niitä vaikka kuinka monta. Niistä oikeastaan kaikki sisälsivät Shoutan jollain tapaa, joten hän piti ne ennemmin omana tietonaan – varsinkin ne, joissa he päätyivät suutelemaan toisiaan ensimmäistä kertaa.
He olivat juuri hädin tuskin päässeen ulos koulurakennuksesta, kun ensimmäiset vesipisarat alkoivat tipahdella heidän niskaansa. Aamun aurinkoisuudesta ei ollut enää tietoakaan, kun paksut, harmaat pilvet olivat täyttäneet taivaan.
”Tätä ei ainakaan kovin ihanaksi voi sanoa”, Shouta totesi kaivaessaan sateenvarjonsa laukustaan.
”No ei kai”, Hizashin oli myönnettävä. Omaa laukkuaan penkoessaan hän tajusi unohtaneensa sateenvarjonsa kotiin.
”Kylläpä sinua nyt koetellaan”, Shouta sanoi. Hänen tuttuun tapaan laiskassa äänessään oli myötätuntoinen sävy.
”Ei pelkkä vesisade minun päivääni pilaa!”
”Niin kuin ei selvästi mikään muukaan.”
”That’s right!”He kävelivät hetken aikaa eteenpäin, ja siinä samalla Shouta katseli sivusilmällä samalla ystävänsä suuntaan. Sitten hän yhtäkkiä ojensi kättään niin, että sateenvarjo siirtyi suojaamaan Hizashia, ja hän itse jäi pisaroiden armoille.
”Ei vesisade minunkaan päivääni pilaa”, hän mutisi.
”Hei ei sinun tarvitse”, Hizashi kiirehti sanomaan. ”Minähän se tässä sateenvarjoni unohdin, niin
minun myös kuuluu kastua, ei sinun!” Shoutan ele kuitenkin lämmitti hänen mieltään suuresti.
”Ei tässä olekaan siitä kyse”, Shouta murahti. ”Mutta hyvä on, tehdään sitten näin.”
Ja sen sanottuaan hän liikahti lähemmäs ystäväänsä niin, että he seisoivat melkeinpä kiinni toistensa kyljissä, kumpikin lähes kokonaan sateenvarjon alla. Hizashilta kesti hetki tiedostaa, mitä Shouta oikein oli tehnyt, mutta sen tajuttuaan hänen sydämensä heitti muutaman kiepin hänen rinnassaan. Sateenvarjon jakaminenhan oli suurin piirtein romanttisin ele koko maailmassa!
Shouta ei sanonut enää mitään, eikä sanonut Hizashikaan, vaikka sisimmässään suorastaan lauloikin onnesta. Sitä päivää ei ehkä voinutkaan sanoa Hizashin onnistuneimmaksi tai parhaimmaksi, mutta Shoutan kanssa melkein-treffeille meneminen saman sateenvarjon alla kävellen teki siitä kuitenkin todella ihanan, ja lokakuusta huolimatta hänen sydämensä oli edelleen aivan ääriään myöten täynnä kevättä ja iloa ja helliä tunteita hänen parasta ystäväänsä kohtaan.
Rakastuneena tosiaankin oli ihan pahuksen mukavaa.
