Title: Parhaat lahjat on tehty jaettaviksi
Author: Larjus
Chapters: Lyhyt oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Characters: Kikuchi Tadashi (Snake), Shindou Ainosuke (Adam)
Genre: Ystävyysfluff, kidfic
Rating: S
Disclaimer: En omista SK∞:a tai sen hahmoja. Minulle ei ole maksettu ficini kirjoittamisesta.
Summary: Tadashi haluaa jakaa joululahjansa Ainosuken kanssa.
A/N: Osallistuu
TROPES II -haasteeseen, jossa tropekseni valikoitui
kidfic. Siihen mulla olis vaikka miten paljon sopivia ideoita, mutta päätinpä lähestyvän joulun takia kirjoittaa tämän. Inspiraation oon tähän saanut yhdestä
lehtijutusta, jossa kerrottiin, että jos Tadashi sai lapsena joululahjaksi jotain herkkuja, hän todennäköisesti jakoi ne Ainosuken kanssa ♥ Muistaakseni jostain luin, että animen takaumissa Ainosuke on kuusi ja Tadashi kahdeksan, ja jotain sitä luokkaa he ovat tässäkin, ehkä vuoden pari vanhempia.
Parhaat lahjat on tehty jaettaviksiKoko päivän Tadashi oli odottanut sopivaa hetkeä, jolloin voisi livahtaa puutarhaan Ainosuke mukanaan. Koulun ja isän auttamisen takia hänen ensimmäinen tilaisuutensa tehdä niin koitti vasta päivällisen jälkeen, ja silloinkin Ainosuke oli vielä kiireinen toinen toistaan fiinimpien harrastustensa parissa. Oli ehtinyt jo tulla pimeää, kun he viimein olivat molemmat hetken aikaa vapaita tekemään mitä halusivat.
”Tadashi…?” Ainosuke ilmestyi kuin vaivihkaa kulman takaa puristaen skeittilautaansa rintaansa vasten. Hänen ei tarvinnut sanoa pyyntöään ääneen, Tadashi ymmärsi häntä joka tapauksessa ja nyökkäsikin hänelle äänettömän vastaukseksensa.
Hetken kuluttua he kohtasivat uudestaan takapihan uima-allasta ympäröivän muurin katveessa. Heillä molemmilla oli skeittilaudat mukanaan, minkä lisäksi Tadashi kantoi sylissään jotain muutakin. Ainosuke katseli muoviin käärittyä rasiaa uteliaasti.
”Mitä nuo ovat?” hän kysyi astellessaan lähemmäs.
”Suklaakonvehteja, jotka sain joululahjaksi”, Tadashi selitti katsellessaan rasian Sanrio-hahmoja pienesti hymyillen. Hän oli avannut kaikki saamansa lahjat jo aamulla ennen koulun alkua ja odottanut siitä lähtien, että voisi jakaa ne Ainosuken kanssa. Kirjojen, kynäpenaalin ja sukkien jakaminen olisi kyllä käytännössä vaikeaa, mutta suklaat he ainakin voisivat syödä yhdessä.
”Ovatpa ne söpöjä”, Ainosuke sanoi ihastellen, kun he istahtivat maahan ja nojasivat selkänsä muuria vasten. Jokainen konvehti oli muotoiltu näyttämään Sanrion eri hahmoilta.
”Haluatteko?” Tadashi kysyi ojentaen rasiaa toiselle.
”Käykö se?”
”Totta kai.” Juuri sitä vartenhan hän oli suklaarasian mukaansa ottanut.
Heti luvan saatuaan Ainosuke poimi varovaisesti yhden konvehdin sormiinsa ja katseli sitä hetken aikaa hymyillen. Sitten pieni suklainen Hello Kitty katosi hänen suuhunsa.
”Niin hyvää!” hän henkäisi haltioissaan. Isä ja tädit eivät olisi koskaan antaneet hänen syödä sellaisia, vaikka hän miten olisi pyytänyt edes yhtä. ”Pelkkää rasvaa ja sokeria”, tädit moittisivat. ”Turhaa hömpötystä moiset”, olisi isä kuitenkin tuhahtanut.
”Ottakaa toki toinen, Ainosuke-sama”, Tadashi kehotti. Tämän vilpitön onni teki hänetkin todella iloiseksi.
”Mutta ota sinäkin”, Ainosuke käski. ”Sinunhan nämä ovat.”
Tadashi nyökkäsi ja söi yhden suklaakonvehdin itsekin. Sen lempeä, sokerinen maku tuntui suorastaan sulavan hänen suuhunsa. Hän imeskeli suklaata pitkään voidakseen nauttia sen makeudesta mahdollisimman kauan.
”Hyvää”, hänenkin oli sanottava, ja Ainosuke nyökäytti päätään innokkaasti.
He jatkoivat suklaiden syömistä vähäsanaisina, katselivat tyhjää uima-allasta ja Sanrio-hahmojen ystävällisiä kasvoja konvehtirasian kannessa. Tadashi imeskeli jokaisen syömänsä suklaan hitaasti ja nautiskellen, mutta Ainosuke ahmi niitä suuhunsa tiheään tahtiin kuin ei olisi saanut sinä päivänä mitään syödäkseen. Lopulta jäljellä oli enää vain yksi ainoa suklaakonvehti. Tadashi huomasi, että Ainosuke katsoi sitä toiveikas kiilto silmissään, vaikkei sanonutkaan mitään.
”Te voitte syödä sen”, Tadashi sanoi kohteliaasti.
”Voinko?” Ainosuke kysyi ja katsoi häneen suurilla, pyöreillä silmillään.
”Tietysti.” Nuorenherran varovainen varmistus vähän jopa huvitti häntä. Tämä ei vieläkään tuntunut sisäistäneen heidän rooliensa välillä ammottavaa kuilua – tai ainakaan ei välittänyt siitä vaan kohteli häntä kuin vertaistaan. Se kyllä tuntui hänestäkin mukavalta, kuin he olisivat niin kuin ketkä tahansa ystävykset.
”Ottakaa se”, Tadashi suorastaan pyysi. Vaikka hän piti suklaista itsekin, hänelle tuotti kaikkein eniten iloa mahdollisuus jakaa ne jonkun itselleen tärkeän henkilön kanssa. Voisi kai sanoa, että se oli kaikista hänen saamistaan joululahjoista paras.
Ainosuke nosti viimeisen suklaakonvehdin kämmenelleen ja jäi katsomaan sitä. Se oli pieni Pochacco-koira, joka näytti katselevan häntä takaisin pienillä suklaasilmillään.
”Tämä on ihan kuin sinä, Tadashi”, poika totesi katseensa tiiviisti suklaa-Pochaccossa.
”Ainosuke-sama…” Tadashi sanoi vaikkei tiennytkään, miten jatkaa lausettaan. Mitä ihmettä nuoriherra mahtoikaan sanoillaan tarkoittaa?
”Se on niin suloinen”, tämä jatkoi. Oli melkein sääli syödä jotain niin somaa.
”Öh?”
Ainosuke hymähti pienesti ja työnsi sitten konvehdin suuhunsa. Suorastaan säteillen hän kääntyi katsomaan ystäväänsä.
”Mmmm, niin hyvää!” hän hihkaisi. ”Kiitos Tadashi!”
”Olkaa hyvä, Ainosuke-sama.”
Nuorenherran hymy piirtyi Tadashin verkkokalvoille ja sieltä hänen sydämeensä. Sitä hymyä hän mietti myöhään illalla huoneessaan ennen nukkumaanmenoa, kun hän leikkasi tyhjästä konvehtirasiasta irti Pochacco-koiran kuvan ja laittoi sen talteen tyynynsä alle. Jostain syystä siitä oli tullut hänen toiseksi paras joululahjansa.
