Nimi: Talvivalkosipuleita
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Genre: Slice of life
Tiivistelmä: Mennyt oli mennyttä, ja nyt Pomonan oli lähdettävä hakemaan hevoskotkan paskaa.
Kirjoittajan sana: Halusin kirjoittaa tänäkin vuonna kurpitsajuhlasta. Tämä ficci menee sana/kuva/lause -haasteeseen lauseella: Muurahainen ei ehkä muserru murheen painon alla, mutta ihminen kyllä. (Synkästä lauseesta huolimatta tämän tekstin pohjavire on toiveikas.)
TALVIVALKOSIPULEITA
Kolot olivat mullassa tasaisin välein. Ne olivat pieniä, mutta syviä. Niiden paikalla oli vielä viime viikolla ollut kurpitsamaa, mutta nyt kurpitsat oli kerätty talteen, maa oli käännetty, ja pienet, säntilliset kolot odottivat talvivalkosipuleita.
Pomona Verso suoristautui ja hieroi molemmilla käsillä alaselkäänsä. Vielä muutama syksy sitten hän oli saattanut möyriä kasvimaalla tuntikausia ilman ikäviä jomotuksia, mutta ikä alkoi tehdä tehtäväänsä. Hän ei ollut enää parikymppinen, mutta toisaalta se oli Merlinin hyvä asia.
Pomona kaivoi taskustaan pienen pussin ja avasi sen. Pussissa oli kolme valkosipulia. Pomona kuori ne ja irrotti kynnet toisistaan. Sitten hän kumartui jälleen kasvimaan puoleen ja pudotti jokaiseen pieneen koloon yhden valkosipulinkynnen.
Pomona käänsi lapiolla mullan kynsien päälle. Yhdestä kolosta pakeni muurahainen juuri ennen kuin kuohkea multa peitti kolon alleen. Pomonan mieleen juolahti lause, jota isoäiti oli useasti toistellut: Muurahainen ei ehkä muserru murheen painon alla, mutta ihminen kyllä. Muurahainen pinkoi kohti sitä ainoaa puolikypsää kurpitsaa, joka vielä oli jätetty maahan, ja Pomonan oli helppo uskoa isoäidin lause todeksi. Murheesta Pomonan mieleen juontui Igor Irkoroff, mutta Pomona työnsi hänet päättäväisesti yhtä syvälle mielensä perukoille kuin hetkeä aikaisemmin valkosipulinkynnet mullan uumeniin. Mennyt oli mennyttä, ja nyt Pomonan oli lähdettävä hakemaan hevoskotkan paskaa.
Kun Pomona oli saanut lannan levitettyä tasaisesti tuoreiden istutusten päälle, löi Tylypahkan kello koulupäivän päättymisen merkiksi. Pomona työnsi kottikärryt kasvihuoneen seinustalle ja jäi hetkiseksi katselemaan kasvimaata. Se oli antanut kaiken satonsa tältä vuodelta. Yksinäinen kurpitsa näytti lohduttomalta, ja Pomona oli melko varma, ettei se ehtisi kypsyä ennen ensimmäisiä yöpakkasia. Siitä huolimatta Pomona antoi sen vielä jäädä kasvimaalle.
Siinä, missä kesällä oli kasvanut värikäs kukkameri, oli enää musta maa. Mutta mullan sisällä, suojassa syysmyrskyiltä, oli siemeniä odottamassa seuraavaa kevättä. Mullan päällä makasivat kolmemetriset auringonkukat, jotka olivat kasvaneet kasvihuoneen nurkalla. Pomona oli päättänyt jättää ne maatumaan lumen alle. Linnut olivat jo syöneet kukista siemenet, mutta pitkät varret saisivat vapauttaa kaiken voimansa maahan, sinne, mistä olivat sen ottaneetkin.
Yksinäinen sadepisara tipahti Pomonan nenänpäähän ja sai hänet havahtumaan. Nyt ei ennättänyt jäädä haaveilemaan uudesta keväästä, vaan oli mentävä siistiytymään. Tunnin päästä alkaisi kurpitsajuhla eikä Pomona halunnut myöhästyä näkemästä, mitä kaikkea hänen kasvattamistaan kurpitsoista olikaan tehty.
Runsasta puolta tuntia myöhemmin Pomona käveli kasvihuoneilta kohti linnaa. Pahkasikapatsaiden luona hän pysähtyi. Outo tunne valtasi hänet, ikään kuin joku olisi laskenut lämpimät kätensä hänen harteilleen.
Niin oli käynyt muutaman kerran aikaisemminkin, aina tässä samassa paikassa, pahkasikapatsaiden luona. Kun se oli tapahtunut ensimmäisen kerran, oli Pomona pelästynyt. Mutta nyt pieni hymy nousi hänen huulilleen. Olkapäillä lepäävä lämpö ja kevyt paino tuntui turvalliselta. Ikään kuin jokin hyvin vanha taikuus olisi ottanut hänet suojiinsa.
Ja sitten lämpö ja tunne kosketuksesta oli poissa. Taivas repesi ja alkoi sataa. Pomona kiirehti kohti rappusia ja ajatteli, että hänen täytyisi kysyä Lipetitiltä, mitä tämä loitsuprofessorina ajatteli asiasta. Voisiko Tylypahkan perustajien ikivanha taika vaikuttaa noin kouriintuntuvalla tavalla?
Pomona oli niin syvällä ajatuksissaan, että oli melkein kompastua oppilaaseen, joka kyhjötti portaiden ylimmällä askelmalla. Siihen kohtaan ei satanut, mutta poika näytti hytisevän viluissaan.
”Onko jokin hätänä?” Pomona kysyi ja poika nosti katseensa. Pomona tunnisti hänet Peter Piskuilaniksi, Rohkelikon ykkösluokkalaiseksi.
”Ei. Tai joo. Minä en tahtoisi mennä pitoihin, kun kaikilla muilla on kaveri, mutta minulla ei.”
Pomonan ajatukset surrasivat nopeasti. Hän oli opettanut Rohkelikon ensiluokkalaisia vasta muutaman kerran, mutta Piskuilan oli jäänyt hänen mieleensä, koska poika oli tarvinnut niin paljon apua. Keitä muita ensimmäisellä luokalla olikaan? Aivan, Potter ja Musta. Ei, ei heitä, he olivat aivan eri maailmasta kuin Piskuilan. Mutta entä se hiljainen ja fiksu poika, mikäs hänen nimensä olikaan…
”Eikö Remus Lupin ole sinun luokallasi?”
”On kyllä, mutta Remus ei oikein puhu mitään. Minä haluaisin tutustua, mutta hän vain vastaa, kun kysyn jotain, mutta ei sano mitään muuta”, Peter sanoi ja kietoi kaapuaan tiukemmin ympärilleen. Pomonaakin alkoi viluttaa.
”Kuule, mitä jos menisit istumaan Lupinin viereen ja antaisit hänen rauhassa ruveta juttelemaan? Minä luulen, että hän on niin ujo, että tarvitsee vähän aikaa. Sitä paitsi pidoissa on koko ajan suu täynnä ruokaa, että tuskinpa siellä edes paljon tarvitsee jutella. Mennään, Peter, lämmin kermakalja ja kurpitsapiirakka odottavat.”
Peter katsoi hetken Pomonaa epäluuloisena, mutta lopulta kylmä (tai ehkä nälkä) otti vallan ja sai pojan nousemaan. Pomona antoi hänen mennä edeltään ulko-ovista ja henkäisi sitten onnesta haistaessaan kaikki ne hyvät tuoksut, jotka suuresta salista tulvivat eteiseen asti.
Pomona kuivasi loitsulla ulkoviittansa, ripusti sen naulakkoon ja suunnisti sitten saliin. Piskuilan oli jo kadonnut ihmisvilinään, ja Pomona toivoi Lupinin vieressä olevan tilaa.
”Hyvää kurpitsajuhlaa, professori Verso”, Kingsley Kahlesalpa huusi Puuskupuhin pöydästä ja kohotti kurpitsamehukannua tervehdykseksi. Pomona vilkutti tupansa oppilaalle kulkiessaan kohti opettajien koroketta.
”Saitko talvivalkosipulit istutettua?” Minerva kysyi, kun Pomona istuutui hänen viereensä.
”Sain. Ensi vuoden kurpitsajuhlaan voidaan kutsua vaikka vampyyrejä eikä… Ei Merlinin karvat, onko Albus tilannut esiintymään luurankoja?” Pomona huudahti katsoessaan ohjelmalehtistä, joka oli aseteltu vasten hänen pikariaan.
”Steppaavia luurankoja, Pomona hyvä, ja myös laulavia lepakkoja. Niille lupasin parhaan ohjelmapaikan”, Albus sanoi hyväntuulisesti ja kurottautui täyttämään Pomonan pikarin kurpitsamehulla.
”Tarkoittaako se sitä, että tänä vuonna ei ole aaveiden kuvioleijuntaa?” Pomona kysyi toiveikkaasti. Kuvioleijunta oli samanlainen joka Merlinin kurpitsajuhla ja Pomona osasi sen jo ulkoa.
”Eihän nyt toki. Lupasin aaveille, että he saavat aloittaa juhlan”, Albus sanoi ja taputti käsiään yhteen. Puolet salin ilmassa leijuvista kynttilöistä sammui ja saliin laskeutui odottava hiljaisuus. Sitten suuret pariovet avautuivat pamahduksen saattelemana ja alkoi kuulua aavemaista viulumusiikkia. Joukko aaveita lennähti saliin Melkein päättömän Nickin johdolla ja aloitti kuvioleijunnan. Pomona Ja Minerva vaihtoivat keskenään kärsivän katseen, mutta Albus hurrasi, kun Lihava munkki lennähti opettajienpöydän ohi esittäen lentävää mattoa.
Kuvioleijunta kesti kammottavan pitkään (aaveilla ei tunnetusti ole ajantajua) ja sen loputtua suurin osa taputuksista oli todennäköisesti reaktiota siihen, että vihdoin päästiin syömään. Mutta eivät kaikki olleet pitäneet aaveiden esitystä pitkäveteisenä: Rohkelikon pöydässä Peter Piskuilan ja Remus Lupin juttelivat innokkaasti ja Peter selvästi matki käsillään Melkein päättömän Nickin leijuntakuvioita.
Pomona hymyili itsekseen. Lupin ja Piskuilan olivat molemmat kuin talvivalkosipuleita: tarvitsivat oman aikansa päästäkseen kukoistamaan.
”Ahh, taivaallista kurpitsapiirakkaa”, Albus sanoi ja Pomona oli juuri vastaamassa olevansa samaa mieltä, kun Albus jatkoikin:
”Ai niin, unohdin tässä kaikessa juhlahumussa: Sain tänään pöllön Igor Irkoroffilta. Hän tulee opettamaan tähtitiedettä Sinistran äitiysloman sijaiseksi tammikuusta alkaen.”
Pomona kolautti pikarinsa pöytään tarpeettoman kovakouraisesti, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota, koska luurangot alkoivat samalla hetkellä aivan helvetinmoisen steppauksen (ilmeisesti luurangoillakaan ei ole ajantajua, koska niiden olisi pitänyt esiintyä vasta aterian jälkeen).
Kalisevien luiden melskeessä, tuhansien kynttilöiden loisteessa ja kurpitsan makean tuoksun ympäröimänä Pomona ajatteli, että myös hän ja Igor olivat kuin talvivalkosipuleita, mutta heidät olisi pitänyt jättää syvälle maan uumeniin.
Mutta ehkä ensi kevät olisi erilainen kuin viime kevät, lämpimämpi, keveämpi, kauniimpi…
”Älä edes kuvittele”, Minerva sanoi niin hiljaa, että vain Pomona kuuli sen.
Helvetinmoisella vauhdilla steppaavalta luurangolta irtosi jalkapöytä, ja Peter Piskuilan nauroi niin, että putosi tuolilta. Lepakot pääsivät Vorolta karkuun ja aloittivat jollain erittäin epämiellyttävällä taajuudella kaikuvan laulun.
Yleisen kaaoksen turvin Pomona mutisi puoliääneen:
”Tylypahkan muinainen taika, kuule minua näin kurpitsajuhlan aikana. Anna minulle rakkautta. Anna minulle nyt vihdoin rakkautta. Anna minulle Igor.”
Ukkosmyrsky valtasi suuren salin katon ja James Potter ja Sirius Musta yhtyivät lepakkojen lauluun. Fletkumato luikersi ulos helvetinmoista vauhtia steppaavan luurangon silmäkuopasta (jalkapöydän menetys ei ollut hidastanut luurangon vauhtia) ja lähimpänä luurankoa istuva Sinistra oksensi.
”Minerva, muistuttaisitko ystävällisesti minua ensi vuonna, että aaveiden kuvioleijunta on aivan riittävä ohjelmanumero kurpitsajuhlaan?” Albus kysyi, nousi seisomaan ja vaiensi kaikki yhdellä taikasauvan heilautuksella.
Minerva vastasi jotain eeppisen nasevaa, mutta sitä Pomona ei kuullut, koska ajatteli vain Igoria.
Ja sanomattakin oli selvää, että seuraavan vuoden kurpitsajuhlaan Albus tilasi valssaavat vampyyrit juhlistaakseen Tylypahkan hyvää talvivalkosipulisatoa.
Mutta se on vallan toinen tarina.
Kirjoittajan sana 2: …
I L O I S T A K U R P I T S A J U H L A A!
