Nimi: Rakkautta tai jotain sellaista
Fandom: Our Flag Means Death
Hahmot: Stede/Ed
Ikäraja: S
Genre: romantiikka, one-shot
Yhteenveto:
Tämä oli varmaan sellainen hetki, kun tapahtuisi jotain hyvin tärkeää tai sitten ei mitään.A/N: Tämä on synttärifikki
Simmalle, paljon onnea ja erinomaista kolmikymppisyyden ensimmäistä päivää!
Olen suhtautunut Our Flag Means Deathiin niin, että siinähän oli shippausasiat jo niin erinomaisesti hoidossa, että ei siitä itse tarvitse ruveta itse kirjoittamaan. Mutta nyt tulevan kakkoskauden intoilun, ykköskauden uudelleenkatselun ja Simman synttäritoiveiden innostamana kirjoitin kuitenkin. Tämä on tällaista vähän lempeää kohellusta kohti rakkautta tai jotain sellaista. Ai niin, ja tämä sijoittuu aikaan ehkä noin viikko ykköskauden loppumisen jälkeen.
Lisäys 8.10.: Tälle löytyy nyt myös vähän niin kuin jatkoa,
Hermo tai sydän (K-18).
**
RAKKAUTTA TAI JOTAIN SELLAISTA
Stede oli aina ollut sitä mieltä, että kaiken pystyi ratkaisemaan puhumalla, mutta nyt kieltämättä näytti vähän pahalta.
Hän avasi suunsa ja sulki sen sitten uudestaan. Tavallaan melkein ärsytti. Hän oli sentään tehnyt niin monta romanttista elettä, ettei enää edes pysynyt laskuissa.
Ensinnäkin hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa. Jo toisen kerran. Se ei kieltämättä kuulostanut kovin romanttiselta, kun sen sanoi noin, mutta hän oli ajatellut, että Ed ymmärtäisi.
Toisekseen hän oli lavastanut oman kuolemansa, eikä edes mitään tylsää kuolemaa, vaan kuoleman täynnä dramatiikkaa! Kaaosta! Hän oli hankkinut tiikerinkin. Levitellessään verta päälleen hän oli kuvitellut, miten kertoisi koko jutun Edille. He istuisivat Koston kannella ja katselisivat auringonlaskua, ja hän kertoisi Edille, kuinka hänen (paitsi ei siis hänen) ruumiinsa oli ruhjoutunut pianon alle niin ettei kenelläkään ollut epäilystä, että hän oli kuollut, vaikka ei siis ollutkaan. Ja Ed naurahtaisi oikeissa kohdissa mutta pehmeästi, koska se sopi paremmin tunnelmaan, ja sitten Ed hipaisisi hänen kättään.
Nyt vaikutti pahasti siltä, ettei Ed halunnut edes kuulla tiikeristä.
”Ed”, Stede sanoi äänellä, jonka oli tarkoitus ilmentää, että hän oli tosiaan hyvin pahoillaan, mutta että jos Ed vain suostuisi keskittymään vaimon jättämiseen ja lavastettuun kuolemaan, koko juttu olisi hyvin romanttinen.
”
Edward,” Ed korjasi samalla synkällä äänellä, jolla oli puhunut Stedelle siitä saakka, kun oli alkanut sohia Stedeä miekalla puolisen tuntia sitten. ”Älä kutsu minua Ediksi. Tai älä oikeastaan kutsu minua myöskään Edwardiksi. Kutsu minua Mustaparraksi.”
Stede avasi suunsa.
”Tai älä sittenkään”, Ed jatkoi. ”Parempi ettet puhu minulle ollenkaan.”
”Parempi ettet puhu hänelle ollenkaan”, sanoi Izzy, joka seisoi Edin vieressä ja osoitteli myös Stedeä miekalla. Stede yritti olla katsomatta miestä. Tuntui yllättävän musertavalta, että hänen elämänsä noin kolmanneksi huonoimmalla hetkellä Izzy Hands näytti noin onnelliselta.
”Niin”, Ed sanoi. Edin synkkä ääni alkoi mennä jotenkin käheäksi. ”Älä puhu minulle enää koskaan.”
”Älä puhu hänelle enää koskaan”, Izzy toisti.
Izzyn selän takana loput miehistöstä katseli Stedeä hyvin huolestuneen näköisenä. Hänen teki mieli kysyä, oliko Ed ollut näin epävakaa hänen lähdöstään saakka. Tilanne ei vain tuntunut ihan sopivalta rupatteluun.
”Onko sinulla viimeisiä sanoja?” Izzy kysyi.
Stede hengitti syvään. Ehkä hänen pitäisi muistuttaa Ediä siitä, että hän oli soutanut tuntikausia päästäkseen Edin luokse. Se nyt ainakin oli romanttista. Ja se, että hän oli pelastanut melkein koko miehistönsä autiolta saarelta, jonne Ed ilmeisesti oli jättänyt heidät jonkinlaisen mielenhäiriön hetkellä, ja erityisesti se, että hän oli sitten kuljettanut miehistönsä soutuveneellä lähimpään satamaan ja ostanut tylsimmän laivan, jonka oli koskaan nähnyt, koska se oli sattunut olemaan ainoa, joka oli myytävänä. Ja tämän kaiken hän oli tehnyt, jotta pääsisi takaisin Edin luokse.
”Ed –”, hän aloitti mutta nielaisi sitten loput, koska Ed näytti siltä kuin olisi nähnyt pianon putoavan tiikerin raateleman miehen päälle.
”Pomo”, Izzy sanoi Edille, ”eikö olisi jo aika lopettaa tämä sirkus?”
Ed nyökkäsi hitaasti. Stede vilkaisi ympärilleen, ja sitten hän vilkaisi jalkoihinsa. Hän tosiaan seisoi jo lankun päässä. Seuraavaksi hänen pitäisi kai sitten hypätä.
”Stede Bonnet, nyt sinä kuolet”, Izzy sanoi ja hymyili, mikä oli niin järkyttävää, että Stede melkein putosi lankulta.
”Ed”, hän sanoi ja yritti olla katsomatta Izzyä, ”eikö voitaisi jutella kahdestaan? Keitetään vaikka teetä?”
Ed pudisteli päätään. Izzy sanoi jotakin siihen suuntaan, että Stede ei enää koskaan joisi teetä, koska kalat söisivät hänen kielensä, mutta Stede oli oikeastaan lakannut kuuntelemasta Izzyä eikä pysynyt kärryillä yksityiskohdissa.
”Ole kiltti”, hän sanoi, ja kun Ed vain tuijotti häntä synkeästi, hän selitti koko jutun. Pikakelauksella. Hän kertoi Marysta ja Maryn rakastajasta ja tiikeristä ja soutamisesta ja siitä, ettei hänen uudessa laivassaan Toivossa ollut edes kirjastoa.
Kun hän sitten lopetti ja veti henkeä, Ed tuijotti häntä edelleen mutta ei kuitenkaan käskenyt hänen hypätä. Siitä rohkaistuneena hän kysyi mahdollisimman varovaisesti, mitä hän itse asiassa oli tehnyt väärin.
Ed kohotti leukaansa ja katsoi häntä niin kuin Mustaparta kaikissa hänen mielikuvissaan. Siis niin kuin oikea merirosvokapteeni. Hänen rintaansa puristi niin, että hetken oli vaikea hengittää. Eikö ollutkin uskomatonta, että hän, Stede Bonnet, joka ei ollut uskaltanut edes hypätä ojan yli koulun kevätretkellä vuonna 1697, oli tosiaan tavannut Mustaparran, eikä vain tavannut vaan myös tutustunut Mustapartaan, lävistänyt Mustaparran miekalla, keittänyt Mustaparralle litroittain teetä ja suudellut…
”Sinä jätit minut”, Mustaparta sanoi niin synkällä äänellä, että Stede säpsähti.
Izzy huokaisi. ”Pomo…”
”Sinä jätit minut”, Mustaparta toisti Stedelle, ”ja häivyit juuri, kun meidän piti karata ja elää ikuisesti yhdessä.”
Miehistö kohahti. Fang veti nenäliinan esiin. Izzy pudisteli päätään ja kiroili hiljaa, mutta Stede ei nyt pystynyt muuhun kuin tuijottamaan Mustapartaa.
”Niin”, hän aloitti, ”mutta –”
”Sinä suutelit minua takaisin”, Mustaparta sanoi ääni jyrähtäen, tai se taisi sittenkin olla lähestyvä ukkonen, ”suutelit minua takaisin ja lupasit lähteä kanssani ja sitten vain katosit.”
Miehistö kohahti uudestaan. Stede nielaisi. Hän oli tosiaan tainnut tehdä juuri noin. Hän oli kai ajatellut jotain sellaista kuin että hän oli kuitenkin vain Stede Bonnet ja että oli älytöntä kuvitella, että hän voisi karata kuuluisan merirosvokapteenin kanssa ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Mutta melko pian olikin sitten käynyt ilmi, että oli ollut älytöntä kuvitella, että hän ei karkaisi kuuluisan merirosvokapteenin kanssa ja eläisi elämäänsä onnellisena loppuun saakka.
”Sinä olit ensimmäinen hyvä asia, joka minulle tapahtui kilpikonnasodan jälkeen”, Mustaparta sanoi.
Izzy irvisti. ”Pomo, eikö tuo ole vähän –”
”Minä rakastin sinua.”
” – liikaa?”
”Minä rakastin sinua”, Mustaparta toisti, ”joten sinun on pakko kuolla”, ja silloin Stede huokaisi ja liikahti kohti Mustapartaa – eikö olisi kuitenkin parasta keittää teetä – ja putosi lankulta.
**
Hän ei ollut erityisen hyvä uimari, mikä tuntui juuri tällä hetkellä erityisen ongelmalliselta. Lisäksi häntä melkein kadutti, että oli tullut järjestettyä niin hieno valekuolema, jos oikeasta nyt tulisi näin tavanomainen. Se sentään vähän lohdutti, että Mustaparta oli rakastanut häntä.
Hän sohi sinne tänne vedessä. Olisi pitänyt karata Mustaparran kanssa silloin, kun hänellä oli ollut mahdollisuus. Se vaikutti nyt aika selvältä. He olisivat menneet jonnekin hiljaiseen paikkaan, ja ehkä siellä he olisivat suudelleet uudelleen. Ehkä he jopa…
Jotain puristui hänen rintansa ympärille. Ensin hän luuli törmänneensä mustekalaan tai ehkä merihirviöön, mutta kyseessä olikin tatuoitu käsivarsi, joka puristi hänet jämäkkää miesvartaloa vasten. Ehkä hänen tajuntansa oli pettämässä ja tämä kaikki oli pelkkää hallusinaatiota. Hän oli lukenut sellaisesta. Hän antoi käsivarren puristua tiukemmin ympärilleen ja ajatteli, että olisi tosiaan pitänyt suudella Ediä uudestaan, ja sitten yhtäkkiä hän näki valoa.
”Stede?” joku sanoi Edin äänellä. ”Stede? Stede? Stede? Stede?”
”Hei”, Stede yritti sanoa, mutta hänen suustaan tuli ulos vain kohtuullinen määrä vettä.
”Heittäkää köysi!” Edin ääni huusi hänen korvansa vieressä.
”Oletko ihan varma, pomo?” Izzyn etäisempi ääni kysyi.
Stede ei kuullut vastausta. Ed puristi häntä niin tiukasti itseään vasten, että oli vähän vaikea hengittää. Aurinko paistoi suoraan silmiin ja lisäksi hänestä tuntui, että hukkuessaan hän oli ehkä nielaissut kalan.
”Nyt se helvetin köysi tänne!” Ed huusi.
Tai ravun. Ehkä Stede oli nielaissut ravun. Ihan pienen. Niin voisi käydä. Ei se ollut mahdotonta. Hän yritti kääntää päätään, että näkisi Edin kasvot, ja lopulta se onnistuikin, paitsi ensin hän upposi uudestaan veden alle ja Ed kiskoi hänet sieltä ylös. Musta maali valui Edin silmien ympäriltä pitkin poskia. Ed oli kyllä kaunein asia, jonka Stede oli ikinä nähnyt.
”Voidaanko suudella?” hän sai kysyttyä ennen kuin ylhäältä laivasta heitetty köysi osui hänen päähänsä.
”Hups”, Izzy sanoi.
**
Jälkikäteen Stede kuvitteli kohtauksen menneen jotenkin näin: hän makasi Edin käsivarsilla samalla kun he nousivat köysien varassa yhä ylemmäs laivan kylkeä pitkin, meri kimmelsi smaragdisena ja taustalla orkesteri soitti Vivaldia. Mutta oikeastaan hän muisti lähinnä sen, kun Ed laski hänet sängylle, heitti Izzyn ulos huoneesta ja lukitsi oven.
Hän hengitti syvään ja ulos purskahti vielä vähän vettä mutta ei yhtäkään rapua, ja Ed lakkasi kiroilemasta Izzylle oven läpi ja tuli hänen sänkynsä reunalle istumaan. Tai tavallaanhan siitä oli tullut Edin sänky, kun hän oli jättänyt Edin ja Koston ja kuvitellut, että voisi palata takaisin vanhaan elämäänsä, jota ei ollut koskaan oikeastaan valinnut eikä halunnut.
Hän siirsi kättään sängyllä, kunnes sormet hipaisivat Edin sormia. Ed hätkähti.
”Anteeksi”, Stede sanoi.
”Ei se mitään.” Ed puristi sormensa nyrkkiin ja katsoi poispäin. Musta maali oli nyt valunut Edin kaulalle saakka. ”Sinun ei olisi pitänyt hypätä.”
”En minä hypännyt. Minä putosin.” Stede mietti hetken. ”Sitä paitsi etkö sinä tavallaan käskenyt minun hypätä?”
”No se nyt oli vain sellainen juttu”, Ed sanoi. ”Me vain keskustelimme.”
Stede nielaisi. Hänen teki mieli pyytää anteeksi uudestaan ja lisäksi kertoa taas tiikeristä. Mutta ehkä hän keskittyisi tiikeriin vähän myöhemmin. ”Olen pahoillani että häivyin.”
Ed nyökkäsi.
”Ei ollut tarkoitus”, Stede sanoi ja hipaisi Edin kättä uudestaan. Sitten, kun Ed ei käskenyt hänen hypätä lankulta tai muuta vastaavaa, hän painoi kämmenensä Edin käden päälle. ”En tiedä miksi tein niin. Jotenkin vain rupesin ajattelemaan, että minä… että ei minusta ole siihen. Lähtemään sinun kanssasi. Tai että mitä me…” Hän hengitti syvään. ”Että mitä me sitten… Että olisimmeko me tosiaan…”
Yhdessä.
”Yhdessä”, Ed sanoi ontolla äänellä eikä suostunut katsomaan häneen.
”Ed”, Stede aloitti. Hänen äänensä värisi eikä kuulostanut yhtään merirosvon ääneltä. Hän kohottautui istumaan sängyssä ja muistutti itseään siitä, että kun he olivat kohdanneet ensimmäisen kerran, hän oli juuri saanut miekasta sisäelimiin ja oli maannut tässä kuumehoureisena ja puolikuolleena, ja siitä huolimatta Ed oli jäänyt hänen luokseen ja opetellut tuntemaan hänet ja suudellut häntä.
Nyt hän puristi Edin käden omansa sisään. ”Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun minä tosiaan…”
Ed vilkaisi häntä.
”Kun olen rakastunut”, hän sanoi ja nieleskeli vähän. ”Minusta tosiaan tuntuu siltä. Ja se on… se on…”
”Melko pelottavaa”, Ed sanoi.
Stede nyökkäsi. ”Tai jos vaikka ajattelee, että minä olen pilannut aika monta asiaa elämäni aikana. Enkä missään tapauksessa haluaisi pilata tätä. Mutta jos me olisimme lähteneet, jos olisimme häipyneet jonnekin ja olleet…”
”Yhdessä.”
”Niin. Ja sitten sinä olisit tajunnut, että minä olen melko… että en oikein tiedä, miten… tai että mitä pitäisi tehdä, kun on rakastunut.”
Ed kääntyi häntä kohti. Se tuntui siltä kuin katselisi maailman hienoimman merirosvolaivan kääntyvän kirkkaassa rantavedessä. Sitten Ed vain katseli häntä otsa rypyssä ja silmät kapeina. Ed näytti vähän pandakarhulta. Stede oli kerran nähnyt piirroksen sellaisesta.
”Keitetäänkö teetä?” Ed kysyi.
**
He joivat teetä eikä se kumma kyllä ratkaissut mitään. Sitten Ed sanoi olevansa jokseenkin väsynyt, ja Stede ehdotti, että ehkä heidän pitäisi ottaa pienet päiväunet, hänkin oli nimittäin väsynyt. Hän aikoi tarjoutua menemään sohvalle mutta ei oikeastaan halunnut liikkua, kun he nyt istuivat tällä tavalla lähekkäin käsivarret melkein hipoen toisiaan. Lopulta hän vain asettautui selälleen sängylle ja Ed tuli makaamaan hänen viereensä ja hengitti ja putosi lattialle, ja hän kierähti kyljelleen, niin että Ed mahtui paremmin sänkyyn hänen kanssaan. Nyt tosin tuntui vähän siltä kuin Ed olisi ollut hänen sylissään. Laiva keinui ja natisi heidän ympärillään ja ikkunan läpi hehkuva valo lämmitti kasvoja.
”Stede”, Ed sanoi, kun Stede oli jo jonkin aikaa silittänyt hänen selkäänsä.
”Mmm?” Hän tunsi kämmentään vasten, kun Ed veti syvään henkeä.
”Voinko minä…” Ed aloitti ja kääntyi sitten ympäri. Sänky narisi kuin aikoisi hajota. Stedestä tuntui, että hänen kylkiluunsakin narisivat, kun hän hengitti sisään. Ed makasi nyt hänen edessään kasvot häneen päin. Hänen kätensä oli sattunut jäämään Edin olkapäälle. He olivat niin lähekkäin, että olisivat voineet vaikka suudella. Hän mietti vähän sumuisesti, että tämä oli varmaan sellainen hetki, kun tapahtuisi jotain hyvin tärkeää tai sitten ei mitään.
Ed silitti hänen leukaansa. Kukaan ei ollut koskaan silittänyt hänen leukaansa tuolla tavalla, ei kukaan, paitsi nyt Ed. Hänen teki mieli sanoa, että hän halusi sittenkin yrittää. Hän halusi sittenkin yrittää sitä mitä ikinä tässä sitten oli tapahtumassa, rakkautta tai jotain sellaista.
Ed nojasi lähemmäs ja suuteli häntä.
