Liukuvärjätty auringonlasku (s) Gellert/Albus

[Hurrikaani]

Paring: Albus/Gellert
Rating: s
Warnings: Drama, angst, slash
Summary: ”Jossain siritti heinäsirkkojen armeija”
Beta:Ygritte

A/N: Kesän pitkän kirjoitustauon jälkeen olen vihdoin palaamassa tän kaksikon pariin. :3 Haastesanana listalta löytyy ”auringonlasku”
Viime kerralla oltiin vähän eri tunnelmissa kuin tässä ficissä, mutta koin tän sopivana tähän ja näiden kahden suotaa ja huopaa suhteeseen. Osa 21 olkaa hyvä!



Gellert tuijotti eteensä näkemättä oikeastaan mitään. Hän ja Albus olivat lähteneet kävelylle saadakseen olla rauhassa uteliailta silmä- ja korvapareilta. Aberforth kyräili jatkuvasti, ja Gellertistä tuntui, kuin Aberforth olisi yrittänyt salakuunnellakin hänen ja Albuksen keskusteluja. Ariana puolestaan oli toisina päivinä todella sosiaalinen, ja halusi tuppautua heidän seuraansa, ja toisina päivinä tyttö oli kadonnut jonnekin talon uumeniin. Niinä päivinä, kun Arianaa ei näkynyt, Albus vaikutti hyvin ahdistuneelta ja vaikealta, mikä ei lisännyt Gellertin halua hengailla Albuksen kotona.

Bathilda taas halusi tietää kaiken Albuksesta ja hänen perheestään, koska oli viimeinkin kunnolla puheväleissä Albuksen kanssa. Oli siis täysin ymmärrettävää, että kaksi nuorta miestä etsi omaa rauhaansa välillä jostain muualta.
Lämmin iltapäivä oli kääntymässä loppukesän illaksi, kun Gellert ja Albus päätyivät kylän laitamilla olevan heinikkoisen mäennyppylän luokse. Heinikko oli paikoin korkeaa ja hoitamattoman näköistä. Jossain siritti heinäsirkkojen armeija. Gellert tunsi Albuksen livauttavan oman kätensä limittäin omaansa. Gellert tiesi Albuksen pälyilleen olkansa ylitse useampaan kertaan, ennen kuin oli uskaltanut tarttua hänen käteensä. Gellert puristi Albuksen kättä kevyesti.
”Tulen tänne välillä ajattelemaan. Täällä yleensä saa olla rauhassa” Albus sanoi ikään kuin tajuten Gellertin ajatusten kulkevan samaa rataa.
”Rauha on hyvä” Gellert myönsi, vetäen Albuksen istumaan kanssaan heinikon suojiin. Gellert kiskoi Albuksen puolittain syliinsä, kietoen vapaan kätensä Albuksen ympärille.

Aurinko oli alkanut laskea ja värjätä taivaanrantaa oranssin ja punaisen sävyillä. Albuksen tummanruskeat hiukset kutittivat Gellertin nenää. Hetken ajan Gellert tunsi olonsa tyyneksi, ja oli varma voivansa olla onnellinen tässä nyt ja ikuisesti.
”Syksy lähestyy äkkiä.” Albus sanoi hiljaa, tuijotellen taivaanrantaan. Gellertin vatsaan ilmestyi painava möykky. Hän tiesi vallan hyvin mitä Albus ajoi sanoillaan takaa, eikä hän itsekään ollut varma, kuinka he saisivat Arianan heidän mukaansa. Varsinkin kun nyt tuntui siltä, että Arianan vointi ja jaksaminen heittelehti hyvin paljon. Oli helppo suunnitella haavekuvaa, kuinka kaikki onnistuisi. Todellisuus olisikin jotain aivan muuta, eikä Gellert ollut ihan valmis luopumaan pilvilinnoistaan. Hän oli onnellinen, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, helvetti soikoon.
”Syksyyn on vielä aikaa. Asiat yleensä järjestyvät ihan hyvin.” Gellert kuiskasi yrittäen kuulostaa varmemmalta kuin olikaan. Albus painoi takaraivonsa hänen olkapäätään vasten. Albus tuntui lämpimältä. Kesältä.
”Meidän pitää silti puhua tästä. Jos emme pysty lähtemään Arianan kanssa, kun Abe on mennyt kouluun, menetkö yksin?” Albus kuiskasi hiljaa. Gellert kuuli äänensävyssä toisen kysymyksen.
”Yksin, jos on pakko. Mutta en aio erota sinusta.”
”Älä tee lupauksia, joita et voi pitää.”
”En tee.”
”Valehtelet” Albus hymähti.
”Voidaanko nyt vain nauttia yhteisestä jäljellä olevasta ajasta, eikä käyttää sitä murehtimiseen? Yhteiseksi hyväksi Albus.” Gellert sanoi huokaisten voipuneena. Albus naurahti, kääntäen hieman päätään saadakseen annettua Gellertin kaulalle suukon.
”Gellert-rakas, vain tämän kerran.” Albus sanoi tuskin kuultavalla äänellä. Kaksikko vajosi omiin ajatuksiinsa antaen hiljaisuuden laskeutua heinikkoon.

Gellert katseli auringonlaskua, ja sen maalaamia punaisen ja oranssin sävyjä taivaanrannassa. Hänen mielessään välähti, että hän saisi pitää Albuksen vierellään yhtä lyhyen ja kauniin hetken verran, kuin tällaisia auringonlaskuja oli sateisella Brittein saarella. Gellert ei ollut valmis luopumaan Albuksesta nyt, tai koskaan myöhemminkään.
Nuori mies huomasi hapuilevansa kaulassaan roikkuvaa riipusta, ja sen kylmä paino tuntui hänestä rauhoittavalta. Albus olisi hänen, ja hän olisi Albuksen.

[Meldis]

Olipas kiva pitkästä aikaa lukea näistä kahdesta. Minusta tämä oli paljon söpömpi kuin oli angstinen, vaikka koko ajan oli poikien keskustellessa mielessä se, miten tämä canonissa sitten päättyy. Mutta oli ihanaa, että Gellert ymmärsi jäädä nauttimaan hetkestä ja kehotti myös Albusta tekemään samoin. Mielikuva heistä makaamassa korkeassa heinikossa auringon laskiessa oli aivan ihana.

Albus tuntui lämpimältä. Kesältä.

Kiva ristiriita oli tuossa kohdassa ja tämän tekstin lopetuksessa, että Albus itsessään tuntui lämpimältä ja riipus kylmältä ja kumpikin tuntui kuitenkin rauhoittavan Gellertiä ja varmistavan hänelle, että Albus välitti hänestä ja heidän suhteensa ei olisi jäämässä lyhytaikaiseksi. Ikään kuin Gellert ei osaisi sittenkään elää hetkessä, nauttia vain Albuksen läsnäolosta vaan hänelle turvaa toi myös tieto, että tulevaisuudessa Albus myös on läsnä, vaikka juuri sanoi, että tulevasta on turha murehtia. Niin laskelmoiva kuin Gellert onkin niin Albus aina onnistuu tekemään hänen siihen puoleensa säröjä.
Kiitos uudesta tekstistä! ^^

[Hurrikaani]

Ah kiitos Meldis kommentista. :3

Ihana et ficci oli mieleinen, ja oli tosiaan ihana palata näiden kahden pariin taas kirjoittelutauon jälkeen. Jos itsekin ehtisin tässä taas lähiaikoina paneutua näihin kahteen olisi ihanaa.

On tässä näköjään tullut hauskoja yksityiskohtia mukaan mitä en ole edes itse kirjoittaessa tajunnut. lähinnä iden vastakohtien suhteen.

Mutta kiitos suuresti kommentista, ja pahoittelut kmikuisuuden kestäneestä vastauksesta. Elämä on valitettavan kiireistä välillä.

Lähetetty minun SM-A145R laitteesta Tapatalkilla

[valokki]

Olenkin kaipaillut näistä kahdesta lukemista, ja vielä näin sopivasti syksyisissä tunnelmissa! Vaikka tässä osassa olikin haikeutta, angstia ja huolta tulevaisuuden suhteen, oli tämä kaiken kaikkiaan hyvin rauhallista ja seesteistä luettavaa tunnelmaltaan. Tuntuu, että myös pojat ovat sinut sen kanssa, että luultavasti joutuvat erilleen hyvinkin pian, vaikka vähän yrittävätkin pitää kiinni haaveesta, että saisivat olla jatkossakin yhdessä. Erityisesti sydän suli sille, kuinka Gellert ajatteli olevansa onnellisempi kuin koskaan aiemmin, ja kuinka Albus kutsui Gellertiä rakkaaksi. Tuntuu, että molemmilla on tässä hetkessä suojamuurit alhaalla, ja he uskaltavat olla toistensa seurassa omana itsenään ja näyttää tunteensa toisiaan kohtaan

Kiitos jälleen uudesta osasta!

[Hurrikaani]

Äää, kiitos Valokki kommentista. <3

Miuta jotenkin sykähdyttää kun ihmiset tuntuvat tykkäävän tästä parituksesta ja heidän tarinaa on kyllä ollut ilo kirjoittaa. :3


Lähetetty minun SM-A145R laitteesta Tapatalkilla