No mutta voi hitsiläinen, miten hillittömän ihanasti kävi, että kirjoitit Sherlock-fikin!!
Hihkaisin eilen illalla ihan ääneen ja totta kai luinkin tämän saman tein, mutta kommentointi oli pakko jättää myöhemmäksi, jotta saisin itsestäni irti muutakin kuin kasan sydämiä.
Ihanaa että hylkäsit ennakkoluulosi, toisinaan se kannattaa! Uskon kyllä sen, että kun Jeremy Brettin kasvot ovat vahvana mielessä Sherlock Holmesia ajatellessa, on vaikeaa antaa sijaa muunlaisille tulkinnoille, koska onhan hän nyt mieletön, ihana ja aivan omaa luokkaansa. <3 Mulla on ollut onni kiintyä ihan ensimmäisenä BBC:n versioon, jolloin lukuisat suuret eroavaisuudet alkuperäisteoksiin ja Granadan sarjaan nähden eivät ole pomppineet silmille. Mutta nyt monesta versiosta kovasti tykkäävänä sanoisin, että enemmän on enemmän! Vielä kun joku tai jokin saisi mut tykästymään Elementaryyn, olisin mielestäni lähes täysin parannettu eri versioiden välisistä mustasukkaisuuden tunteistani.
Aah, niin ihanaa että kirjoitit Johnista! John on mun ikuinen lempparini. Enkä muista ihan heti, että olisin edes lukenut aiemmin tällaista fikkiä, jossa John vasta lähtee Afganistaniin (ellei lasketa sitten joitain AU-fikkejä, joissa Sherlock ja John tuntevat toisensa jo nuorempina ja silti John lähtee tai ainakin aikoo lähteä Afganistaniin). Enemmän on tullut luettua sellaisia fikkejä, joissa hän canonin tapaan on juuri palaamassa Afganistanista takaisin.
Tässä fikissä todella oli haikean nostalginen tunnelma, voih! Ihana Lontoo, jaan kyllä Johnin kaipauksen sitä kaupunkia kohtaan. Ei todella ole parempaa paikkaa kuin Lontoo. Tahtoisin sinne taas takaisin, voisin lähteä vaikka samantien! Olisi hirmu kiva käydä taas uudestaan Sherlock Holmes -museossakin, nyt kun vihdoin olisin lukenut kaikki alkuperäisteoksetkin ja tunnistaisin paremmin ne kaikki museon vahanuket.
Oijoi, ja ihana kappalevalinta tuo Florencen South London Forever, siitäkin tuli niin liikuttunut olo että voi hyvän tähden. <3 John muuten on kuin on onkin opiskellut Lontoossa, fandomwikin mukaan ensin King's Collegessa (liekö fakta revitty jostain Johnin CV -rekvisiitasta) ja sen jälkeen erikoistuen armeijalääkäriksi Bartsin sairaalassa, ja Bartsin aikoja hän ja Mike Stamford muistelevat tavatessaan puistossa ja sitten vielä siinä labrahuoneessa, jossa John sitten törmää Sherlockiinkin. :>
Voi kun mun sydämeen käy tämä Johnin jo valmiiksi potema koti-ikävä! Oot kuvannut sitä aidosti ja riipivästi. Musta on myös kauhean jännittävää, kuinka syvästi John ymmärtää kaipaavansa vielä Lontoota, ja sitten kun hän kuitenkin myöhemmin joutuu olosuhteiden pakosta palaamaan takaisin, hän yhä kaipaa jonnekin muualle - tai vähintäänkin jotain muuta kuin mitä Lontoolla on hänen paluunsa aikoihin hänelle enää tarjota. Ihastuttavaa ja aitoa myös, ettei Johnilla ole mitenkään erityisen siloteltu näkemys Lontoosta, vaan hänen panee merkille hajut ja melun ja huumehörhöjen täyttämän puiston - ja kaipaa silti! Nauroin hellästi sille, etteivät Johnin ensitreffit ole ikinä menneet erityisen hyvin, siitäkään huolimatta että hän selvästi osaa haravoida hyviä paikkoja treffeille. Ah no mutta ensitreffit Sherlockin kanssa menivät kuitenkin aika hyvin, tuli heti muutettua yhteenkin ja kaikkea! <3
Mielenkiintoista myös, että John epäröi lähteä ja pelkää ettei pääsisi palaamaan enää Lontooseen, mutta lähtee kuitenkin, tietenkin, eihän enää voi perääntyä. Oi, tykkäsin niin Johnin väkevästä päätöksestä palata, vaikka sitten sotavamman kanssa tai puoliksi kuolleena! Voi, niinhän sinä John palaat, mutta palaat yhtä kaikki ja näet Lontoon taas ja näet myös erään miehen, jonka myötä elämäsi alkaa ihan uudella tavalla! <3<3 Gaaahhh, ihanaa kuinka lukijana tietää, miten tässä vielä käy, mutta kaihossa ja epävarmuudessa vellova hahmo ei!
Aivan ihana ja mahtava fandomkorkkaus! Kiitos kiitos kun kirjoitit tämän (ja suurkiitos omistuksesta!)! Kirjoita ihmeessä vielä paljon lisää!
